Jo kevätkaudella 2025 esitetty Mopo on taattua Badwoman-kaksikko Sini-Sisko Calamniuksen ja Tuuli Jartin tuotantoa. Karnevalistisen ja riehakkaan monologitulvan alle kätkeytyy havaintoja ympäröivästä sekä manifestoivaa ja voimaannuttavaa energiaa. Mopo käsittelee menopaussia, sen oireistoa ja tabuja – vaikka menopaussia ei taideta näytelmässä kertaakaan edes mainita.

Näyttelijä Sirpa Grip esittää etäyhteyden päässä lymyilevää kouluttajaa. Hänen monologitulvansa kertoo rakkaudesta tiettyyn mopoon, yöllisistä painajaisista ja tunteenpurkauksista työterveyden tehottomuudesta käsitellä vaihdevuosioireita.

Gripin nimettömäksi jäävä päähenkilö on tätimäisellä yleisöön tuijotuksellaan samalla höpsö ja henkisesti sen verran hölskiintynyt, ettei Jekyll ja Hyde -vaikutelmalta voi välttyä. Grip tekee kulmakarvan nostoillaan tiettäväksi, että hänen hahmonsa on aina tosissaan, vaikka toisinaan mopomaisia käynnistymisvaikeuksia onkin edessä.

Monologi on interaktiivista katsojan mielikuvitukselle. Korvanappiluureihin sidottu kouluttaja on sähäkkää katseltavaa, kun ajoitus toimii ja teksti on kekseliästä. Etäkouluttaminen läppärin ääreltä saa katsojansa ajattelemaan ruudun toisella puolella olevia hahmoja, joista ei oikeastaan kerrota juuri mitään eikä heitä nähdä. Ehkä näytelmän pääasia onkin, mitä jätetään sanomatta tai näyttämättä.

Sirpa Grip tekee kahdeksaankymmeneen minuuttiin vaikuttavaa jälkeä. Miltei kokonaisuudessaan monologina tehdyssä näytelmässä hän tekee tuplaroolituksen lisäksi nukke- ja tanssiteatteria. Näytelmässä hyödynnetään myös lyhyesti audiovisuaalisia elementtejä ja taustalla kauniissa intiaanikesän valaistuksessa lymyävää Oulun kaupungintaloa.

Badwoman-työryhmä on vienyt teatterinsa tällä kertaa Oulun kirjallisuuden taloon. Epäortodoksinen näyttämö on pelkistetty: työpöytä läppärille, vastaanottotiski, muutama munakello, lääkärintakki, headset-kuulokkeet ja ruusunlehtiä. Ympärillä on kirjallisuuden talon kirjoja hyllyillä ja pöydillä sekä taannoisen vesivahingon jäljiltä pystytettyjä toteemeja ja telttoja. Valaistuksena halvahko diskopalloa matkiva krääsälamppu ja tilan kellertävät riisipaperipallolamput. Muuta ei tietenkään tarvita.

Tila toimii mikittämättömänä hyvin. Ääni kantaa näytelmän hienosti, kaikuja ei ole ja taustamusiikki toimii kannettavasta mankasta säädyllisesti. Tuomarinpillin vihellys säikäyttää kertaalleen, mutta siihenkin tottuu.

Kahdentoista ihmisen mahduttaminen kapeaan, kenkälaatikkomaiseen tilaan lisää intiimiä kokemusta. Näyttelijällä ei ole käytössään lavaa ja näyttämökin on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta muutama neliö. Nukketeatterikin tapahtuu ahtaassa tuulikaapissa.

Liike ja ääni kantavat, samoin syöksähtelevä yksinpuhelu. Näytelmä pitää otteessaan ja sen käsikirjoitus imee katsojansa ilmeikkään näyttelijä Sirpa Gripin pienieleisiin kuohuntoihin.

Taustamusiikkia kuullaan vain vähän. Tunnusmusiikkina käytetty, taiteilija Tuuli Jartin mopo-aiheinen rallatus on tehokas korvamato. Jartin kitšimäinen rumpukonesamba toimii saumottomana osana muutoin haikealuontoista kohtausta.

Syyskauden ensi-illassa kolmestatoista katsojasta olin ainoa mies. Vaikka olen joutunut pohtimaan vaihdevuosia vain satunnaisissa tilanteissa, sai käsikirjoituksen loppua kohti syventyvä pohdinta minut voimaantumaan menopaussin tabumaisuudesta ja siitä johtuvasta hyssyttelykulttuurista.

Calamnius–Grip–Jartti-kolmikon näytelmä on moninainen. Lastenteatterimainen toisteisuus ja rallattelu tekee koskettavasta aihevalinnasta hersyvän muttei irvokkaan. Tai chi -liikkeet, japanilainen taustamusiikki ja ruusun terälehdet jarruttavat liiallista kiehuntaa ja kiihkoilua. Hotakaismainen tärähtäneisyys päähenkilön tunteilussa mopoa kohtaan on mukavan tärähtänyttä, lopun kannanotto ihailtavan vakavahenkistä, silti näytelmän yleistunnelmaan soveliasta.

Näytelmä ei vastaa kysymyksiinsä ”Jos minua haastateltaisiin naistenlehteen, mitä sanoisin?” tai ”Onko järkeä syödä joka viikonloppu sipsejä tässä iässä?” Sen sijaan näytelmää vastaa onnistuneesti kysymykseen, miksi vapaa- ja intiimiteattereilla tulee jatkossakin oikeus olla vaikkapa kirjahyllyjen ja Oulun kaupungintalon katveessa.

Näinpä on toistettava kohti kaupungintaloa vielä yksi näytelmän repliikeistä toiveikkaana lisäesityskaudelle: ”Ylemmät tahot! Minä haluan, että minut huomioidaan!”