”Miksi Paavo Rintala on minulle niin tärkeä kirjailija”, Juha Seppälä kysyy. Koko kirja etsii vastausta tähän kysymykseen. Seppälän Rintala-tuntemus vakuuttaa. Hän teki gradunsa tämän tuotannosta ja tutustui kirjailijaan 1980-luvulla. Siitä alkoi kirjeenvaihto ja kirjailijaystävyys.

Rintalan kirjailijuuden lähteenä on filosofisessa katsannossa toisen maailmansodan jälkeinen desilluusio, Seppälä määrittelee. Ajattelun linjana näkyy eksistentiaalinen Raamatun tulkinta ja eurooppalainen humanismi. Seppälä luettelee joukon vanhemman kollegansa kotijumalia: Augustinus, Dostojevski, Pascal, Rilke, Camus.

Kirjeessään Seppälälle Rintala sanoo tulleensa kirjailijaksi menetysten ja tappioiden tietä. Isän kaatuminen sodassa ja evakkoon joutuminen teki hänestä sivullisen. Tyhjän tilan täyttivät orpous, köyhyys ja yksinäisyys. Ahdistuksesta tuli ”tunne, jota ilman en tullut toimeen”, Rintala kirjoitti.

Seppälän tulkinnassa Rintala kirjoittaa historiallista tajunnanvirtaa. Etenkin myöhäistuotannossa tämä suuntaus vahvistui. Siinä ilmenee nopeita ajallisia rinnastuksia ja kärjistyksiä, joissa dokumentaarisuus nilveltyy fiktiiviseen. Romaani St. Petersburgin salakuljetus (1987) oli monessa suhteessa uuden aikakauden aloittanut kirja, Seppälä valistaa. Maatyömies ja kuu -teoksen (1983) julkaistuaan Rintala koki, ettei voi jatkaa perinteisen kerronnan keinoin. Hän siirtyi intertekstuaaliseen proosaan, jossa hänelle avautui entistä universaalisempia aiheita.

Myöhäistuotannossaan Rintala sulautti kertojaminänsä osaksi fiktiota. Hän kuljetti ”sotaorvon ja muukalaisen kohtaloaan” romaaneissaan, Seppälä täsmentää.

Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia. Hän otaksuu, ettei kustantaja ollut innostunut kirjailijan hylättyä konventionaalisen romaanimuodon. Arvatenkin uusmuotoisuudesta oli seurauksena omaksumisen ongelmia ja sitä kautta myynnin väheneminen.

Kun kertojaminä aloitti luovan hengen retkeilyn useiden vuosisatojen kulttuurihistorian kerroksissa, Rintalan kirjat alkoi muistuttaa enemmän Virginia Woolfin Orlandoa kuin Maatyömies ja kuu -romaanin yksinkertaisella lauseella naputeltua tarinaa, jota Rintala sanoi varhemmin pitäneensä ihanteenaan. Uudistuneen Rintalan Euroopan sivistyshistorialla höystettyjen teosten syvyyksissä lukijan oma sivistys ja assosiaatiokyky joutuvat myös koetukselle.

Seppälä mieltää Rintalan Itämeren piirin ja maailmansodan kirjailijaksi. Rintalan katsannossa sota on aina ollut rahvaalle kirous ja herroille hyödyksi. 1960-luvun alusta Rintala toimi julkisesti Paasikiven-Kekkosen linjan puolesta. Kirjailija kertoi olleensa presidentti Kekkosen ystävä muttei poliitikko. Tätä kautta Rintalaa pyydettiin Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi. Hän suostui, ja pesti kesti vuodet 1968–1982.

Ajanoloon Rintala pettyi rauhanliikkeeseen. Syntyivät satiirit Eläinten rauhanliike (1984) ja Porvari Punaisella torilla (1984). SKP:n vähemmistön johtaja Taisto Sinisalo tykkäsi kyttyrää kyseisistä kirjoista. Hän kirjoitti tottuneensa toisenlaiseen Paavo Rintalaan.

Seppälä kysyykin, kumpi oli muuttunut: maailma vai Paavo Rintala? Kirjailija uskoi, että oikea rauha löytyy enemmän Schubertin Winterreissesta. Niin hän pani Eläinten rauhanliikkeen erään roolihahmon tuumimaan.

Seppälä katsoo Rintalan asettuneen tolstoilaiseen oppositioon historiatiedettä vastaan. Jos historian ote on liian yleistävää, abstraktia ja juhlavaa, kirjailijan tehtävänä on Rintalan mukaan tuoda se ihmisen tasalle. Esimerkiksi Leningradin kohtalosinfoniassa (1968) Rintala siirtää katseen Saksan panssarikenraaleista heidän surmaamiinsa siviileihin. Viattomien kärsimysten kuvaus korvaa suurten strategisten kuvioiden esittelyn.

Mannerheim-trilogiastaan Rintala sai huutia keskiluokalta. Sille riitti pahennukseksi, että ”nykykirjailija” ilkesi kajota niin isänmaalliseen aiheeseen kuin marsalkka Mannerheim. Oltiinko pronssipatsasta suistamassa jalustaltaan, porvaristo pelkäsi. Tosiasiassa Rintala kohteli Carl Gustaf Emiliä miltei silkkihansikkain. Hänestä kehkeytyi viisas jungilainen vanhus. Paljon ronskimpi marsalkkakuva olisi syntynyt nykytietämyksen valossa, vaikkapa Martti Turtolan ja Juhani Suomen tutkimusten pohjalta.

Rintala on paininut kristillisen perinteen kanssa näkyvimmin suomalaisessa kirjallisuudessa. Kirkonmyötäilijä hän ei kuitenkaan ollut, Seppälä asemoi, mutta ei kuitenkaan ryhdy kritisoimaan Rintalan uskonnollisuutta.

Teoksessaan Raukoilla rajoilla – Suomalaisen proosakirjallisuuden historia (2016) Markku Eskelinen tunnistaa Rintalan teoksissa vilahtavan ”uskonnollisen pukinsorkan”. Eskelisen mukaan esimerkiksi Rintalan dokumenttiromaanissa Sotilaiden äänet (1966) kristillinen kieli tuottaa tekstiä, joka vertautuu sodan aikaiseen uskonnolliseen propagandaan. Pekka Tarkka tyytyy toteamaan, kuinka kyseisessä teoksessa näyttää toteutuvan kristillisen kantaatin rakenne. Kaiken kaikkiaan Eskelinen näkee Rintalan elävän ”omassa uskonnollisessa houremaailmassaan”.

Nuoruuden lestadiolaisuus ja teologian opiskelu jättivät jälkensä kirjailijan maailmankuvaan. Eritoten Augustinus nousee esiin, kun Rintalan uskonnollisuudesta puhutaan. Jo Pekka Tarkka kirjassaan Saarna ja seurakunta (1963) nosti esiin Rintalan augustinolaisuuden. Kuitenkin augustinolaisuuden liittäminen kirjailijaan vaikuttaa päälleliimatulta. Tuntuu vaikealta uskoa, että Rintala olisi kannattanut esimerkiksi Augustinuksen predestinaatio-oppia – semminkin, kun hän kielsi determinismin historiassa.

Seppälä huomauttaa, kuinka Rintalan on sanottu kuvaavan naisia joko huorina tai madonnahahmoina. Seppälä myöntää, että tässä kirjailijan asenne on ennakkoluuloinen ja vanhoillinen. Mutta onhan Rintala luonut Mummo ja Mannerheim– trilogian Kynsilehdon mummon, jonka ihmisyys ja arjen humanismi kohoavat miehisen reaalipolitiikan ja pönäkän itsekkyyden yläpuolelle.

Sissiluutnantin Seppälä nostaa arvoasteikossaan korkealle. Hän vertaa sitä Albert Camus’n Sivulliseen taidokkaana vieraantumisen kavauksena. Luutnantti Erkki Takalan sisäistynyt hahmo on merkinnyt Seppälälle ”syvän eettisen kamppailun personoitumaa”.

Kirjailijana Paavo Rintalaa on työlästä sijoittaa minkään karsinaan. Luonnehdinnat lyövät toisiaan korville. Rintalaa on kutsuttu realistiseksi mystikoksi, taantumusta tukevaksi isänmaallisten arvojen häpäisijäksi sekä kristilliseksi sosialistiksi. Seppälä luotaa kohdettaan syvällisesti. Hänen kirjaansa on vaikea sivuuttaa Rintalasta puhuttaessa.