Lapsuuskotini sijaitsi järven rannalla. 1960-luvun alussa puuta kuljetettiin ylävesiltä suurissa lautoissa. Vain muutaman sadan metrin päässä kodista sijaitsi uitonkämppä, jossa viikonloppuisin yöpyi muutama työmies. Kämpän pihalla oli vaatimaton keittokatos, jossa oli kaksireikäinen, puilla lämmitettävä kamiina. Äitini työskenteli kesäisin kokkina uittomiehille. Ruoka oli valmistettava kahdesti päivässä ja iltapäivällä vielä kahvit. Miehiä kävi syömässä kymmenen–viisitoista. He aterioivat avoimen taivaan alla raakalaudasta valmistetun yksinkertaisen pöydän ääressä. Minä kipaisin usein äidin luo ja sain syödä uittolaisten mukana. Ruokana oli usein lihaperunaa tai hernekeittoa sekä jälkiruoaksi makeaa rusinasoppaa.

Muistot palautuivat elävinä mieleen lukiessani Maaria Haikolan (s. 1998) juohevaa kuvausta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja, jossa hän kertoo syrjäseutujen naisista, jotka työskentelivät 1900-luvulla metsä- ja uittotyömailla ruoanlaittajina. Teos pohjautuu Haikolan vuonna 2022 valmistuneeseen Oulun yliopiston historian pro gradu -tutkielmaan Varhain keittokauhan varteen tarttuneet: Kämppä- ja uittoemäntien sekä laivakokkien työ, arki ja työyhteisö kainuulaisten naisten kokemana vuosina 1939–1983. Ajallisesti teoksessa Haikola lähtee liikkeelle 1900-luvun alkupuolelta, jolloin naiset tulivat savotoille. Aiemmin jokainen mies valmisti ruokansa erikseen. Kokit metsätyömailla alkoivat yleistyä vasta 1920-luvulla.

Kämppäemäntien työ oli monipuolista mutta raskasta. Päätehtävänä oli ruoanlaitto ja kämpän siisteydestä huolehtiminen. Päivät muodostuivat pitkiksi eikä palauttavia lepoaikoja juuri jäänyt. Tavallinen työpäivän pituus oli hyvinkin 15–17 tuntia. Kuudelta juodun aamukahvin jälkeen oli noin seitsemältä ruoka sisältäen usein perunoita ja sianlihakäristystä. Jälkiruokana oli puuroa tai velliä. Iltapäivällä tekomiehet tulivat ruokailuun kolmen maissa ja hevosmiehet hieman myöhemmin. Iltapuhteella oli tehtävä esivalmistelut seuraavaa aamua varten. Vielä sotien jälkeen oli keittiössä pieni kamiina, jonka päälle mahtui vain yksi kattila kerrallaan. Oli siinä organisoimista kerrakseen, kun perunat piti keittää ja valmistaa myös kastike nälkäisille metsätyömiehille.

Jotkut emännistä olivat käyneet emäntäkoulun, mutta useimmat tulivat kylmiltään nuorina tyttöinä kämpille usein alkuun pikkukokeiksi pääemännille.

Sotien jälkeen kämppäemännille julkaistiin kaksi opaskirjaa: Kämppäemännän käsikirja 1948 ja Kämppäemännän opas 1955. Eivät toki oppaat joka kämpälle rantautuneet, joten oman kokemuksen täytyi vain kantaa. Se kaikki antoi rohkeutta ja loi itseluottamusta.

Kämppä oli samalla työpaikka ja koti. Ennen sotia ei omia huoneita liiemmin ollut, vaan emäntä nukkui lautaseinällä erotetussa makuusopessa samassa huoneessa miesten kanssa. Rauha säilyi, sillä kirjoittamaton kämppälaki takasi emännän koskemattomuuden. Haikolan mukaan seksuaalista häirintää kuitenkin tapahtui, vaikka asiaa todistaneet saattoivat kuitata sen huumorilla. Häiritsevät tilanteet tapahtuivat usein iltaisin tai yöaikaan.

Naisia työskenteli kokkeina myös laivoilla. Hinaajille ja varppilaivoille palkattiin kokkeja vakituisesti sotien jälkeen, kun aikaisemmin kokit olivat myyneet ponttuunilla kahvia. Ponttuu ajettiin yöksi rantaan, ja tukkityöläiset pääsivät taloihin illastamaan ja saunomaan. Uittolaivoilla ruokarytmi oli säännöllinen, mutta elintarvikkeiden säilyttäminen syömäkelpoisena oli ongelma kylmätilojen puuttuessa. Niinpä kokit kypsensivät osan viikon ruokalihoista säilyvyyden takaamiseksi jo kotona. Kokit nukkuivat joko omassa hytissä tai miesten kanssa keulahytissä.

Haikolan kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi. Hän sijoittaa kämppäemännät metsä- ja uittotyöhistoriaan yhteiskunnallisen tilanteen huomioiden. Kämppä- ja laivakokit eivät jää irrallisiksi metsätalouden kontekstista, vaan he ovat tärkeänä osana tuotantoprosessia, mutta samalla myös edelläkävijöitä työolosuhteiden parantajina sekä kehittäjinä.

Teos painottuu Kainuun kämppäemäntähistoriaan, mutta väliin viitataan myös laajemmalle. Haikola on perehtynyt huolellisesti arkistolähteisiin, mutta erityisesti aiempi haastatteluaineisto sekä Haikolan itsensä tekemät haastattelut tuovat autenttisuuden tekstiin ja ryydittävät arjen kuvauksia. Vanhojen suomalaisten tukkilaiselokuvien romantiikka pilkahtelee muutamissa laulun sanoissa, joilla Haikola keventää tekstiä.

Kurkistus kulttuurin puoleen, niin kirjallisuuden, taiteen kuin elokuvan maailmaan olisi antanut pikantin säväyksen.Kirjan kuvitus ja taitto on osuvaa kautta linjan. Kämpillä palvelleista emännistä on runsaasti aiemmin julkaisematonta kuvamateriaalia.

Mennyt maailma tuoksuu Haikolan kirjassa havumetsältä ja kämppäemäntien tuoreelta kahvilta. Lapista löytyisi varmasti aineistoa vastaavanlaiseen teokseen. Naisnäkökulma metsien miesten maailmaan ansaitsee laajemminkin tulla näkyväksi.