Näyttely Pohjoistuulen metsä tarjoaa taidemuseon täydeltä kauniita valokuvia metsästä. Toisin kuin tavalliset luontokuvaajat, valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen (1959) ja Sanni Seppo (1960) eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää, missä linnut laulavat ja virtavedet kuhisevat kaloja.

Taiteilijat esittävät näyttelyllään aiheellisen ja ajankohtaisen kommentin siitä, että metsällä ja metsällä on eroa. Suomessa metsiä riittää, mutta millaisia metsiä? Jos elää puupeltojen keskellä, näkee vain samanlajista ja -ikäistä nuorehkoa puuta silmänkantamattomiin: talousmetsässä kolopesijä on kotoa vailla. Vaihtelua maisemaan tuovat avohakkuiden lisäksi lähinnä metsiä halkovat ojitukset, metsäautotiet ja sähkölinjat. Horisontissa siintävät tuulivoimalat, sillä matala puusto antaa avaran näkymän.

Näyttely – ja koko työparin taiteellinen tuotanto – kritisoi ajatustapaa, jossa puita ja metsää arvotetaan ainoastaan taloudellisilla mittareilla. Tehokkaassa metsänhoidossa aika on rahaa. Luonnonmetsän arvo muodostuu elonkirjosta. Sitä ei voi rahalla mitata, eikä myöskään tuhoamisen jälkeen rahalla korvata. Luonnonmetsä syntyy vain ajan kanssa, satojen vuosien kuluessa, ilman ihmisen puuttumista asioiden kulkuun.

Näyttely esittää kirjallisessa ja kuvallisessa muodossa historian, vallitsevan tilanteen sekä myös viitteitä tulevasta. Näyttely on upea pelkästään esteettisenä elämyksenä. Mutta jos haluaa syventyä metsien suojeluun ja metsien ekologiaan syvemmin, myös siihen tarjoutuu hyvä mahdollisuus.

Sepon ja Kovalaisen näyttely on asennevaikuttamista ja kansallisen metsäsuhteemme ennallistamista. Taiteilijat näyttävät, mitä me olemme menettäneet, ja menetämme koko ajan lisää. Vanhoja luonnontilaisia metsiä tulisi kohdella kansallisaarteena.

Kolme erilaista näkökulmaa metsään

Luonto on taiteen kestoaiheita. Aikakaudesta riippuen siihen on ladattu erilaisia merkityksiä. Kovalaisen ja Sepon tuotanto kuvastaa erinomaisesti meidän aikaamme ja arvojamme myös näitä kritisoiden, haastaen ja kyseenalaistaen. Työparin näyttelyt sekä kirjat ovat myös antaneet äänen monelle tavalliselle kansalaiselle.

Metsätrilogian aloittanut Puiden kansa (1997) teki näkyväksi ihmisten ja puiden välistä suhdetta kauneimmillaan. Teemaan sisältyi luonnollisesti myös henkisempi ja mystisempi puoli, joka on oleellinen osa kansamme muinaista uskoa ja sitä kautta myös luontosuhdetta.

Keskimmäisessä osassa Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009) Seppo ja Kovalainen käsittelivät metsänhoidon realismia. Osalle metsä on resurssi, jota voi hyödyntää ja riistää mielensä mukaan. Toisille tämä samainen metsä on voinut olla oleellinen osa kotimaisemaa ja elinpiiriä. Tehometsätaloudessa keskiössä ovat metsästä saatavat tulot, eivät alueen asukkaat saatikka luonto.

Pohjoistuulen metsä on metsätrilogian päätös. Nyt nähtävässä osassa korostuu aiempia osia enemmän luonnon itseisarvo. Toki osassa uusistakin kuvista ihminen on läsnä, lähinnä pienessä sivuosassa. Lukuun ottamatta luonnonmetsien tuhoamista, siinä ihmisellä on päärooli.

Luonnonmetsässä kaikki tapahtuu hitaasti

Luonnonmetsä poikkeaa talousmetsästä sekä esteettisesti että ekologisesti. Jos pitäisi kuvailla metsää, monen mielikuva muodostuu elinvoimaisista pystysuorista rungoista. Kovalaisen ja Sepon valokuvissa on silmiinpistävää, kuinka paljon puita on eri suuntiin kenollaan tai konkelossa. On katkenneita runkoja, kuivia keloja, palokoroja ja maapuita.

Luonnonmetsässä oleellista on puun luonnollinen elinkaari kokonaisuudessaan: puut syntyvät, kuolevat, lopulta kaatuvat ja maatuvat. Kaikki tämä ottaa oman aikansa. Mänty kasvaa kaksisataa vuotta, elää kaksisataa vuotta ja kuolee kaksisataa vuotta. Tämä taiteilijoiden antama esimerkki kuvaa hyvin metsän elämää – kuten myös elämää jatkumona. Metsässä elämä ja kuolema ovat molemmat koko ajan läsnä. Kuoleva puu ja sen eri lahoamisvaiheet tarjoavat elämän edellytyksiä muille.

Tästä sympaattisen esimerkin tarjoaa Sanni Sepon ”Pökkelöt (Hömötiaisille rakkaudella)” (2022). Teoksen olisi suonut olla näyttävämminkin esillä; tosin teoksen aihe, hömötiainen, ei sekään tee itsestään suurta numeroa. Se on yksi niistä linnuista, jonka elintilan ihminen on ahneuksissaan tuhonnut viedessään toimillaan lahopuutkin metsästä.

Näyttely kuvaa metsien sisältämää elämää, etupäässä puiden kautta. Kuvassa ei välttämättä näy karhua, mutta karhun jättämiä jälkiä.

Näyttelyn pääteoksiin lukeutuu Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon yhdessä toteuttama ”Männyn tuhat vuotta” (2022). Sen tunnelma on iätön ja ajaton. Lukuisista yksittäisten rungon lähikuvista koostuva teos ottaa hyvin ison tilan haltuun. Sitä katsellessa tulee väistämättä mieleen, kuinka moni suomalainen kutsuu metsää kirkokseen. Vanhojen puiden rinnalla ihmisikä on kuin silmänräpäys.

Iso osa suomalaisista ei ole koskaan nähnyt saatikka kokenut luonnonmetsää. Se saattaa johtua suomalaisten metsäsuhteen heikkenemisestä, mutta ennen kaikkea siitä, että luonnonmetsiä on maassamme niin vähän. Ja osa niistäkin on hakkuu-uhan alla.

Ritva Kovalaisen ”Virtaava metsä” (2021) pyrkii tuomaan metsän museoon. Videoteos on sen verran pitkä, että metsän tunnelmaan pääsee hyvin kiinni. Metsä on kuitenkin ennen kaikkea kokonaisvaltainen, moniaistinen elämys. Jo valokuvat tuovat esiin sen, mitä visuaalisesti voi ilmentää.

Video on näyttävä ja tila on rauhoitettu katsomisen kannalta erinomaisesti, mutta vaikka kuvan näkisi isona ympärillään, ei katsomiskokemusta voi verrata kokemukseen, jonka luonto voi antaa. Metsän tuntu ja tuoksut, äänimaailmana lintujen laulu ja ötököiden ininä. Metsässä ihminen ei ole yksin vaan satojen, tuhansien erilaisten eliölajien ympäröimänä.

Näyttelyssä on myös geometrisempia, symbolisempia kuvia. Ihmiskunnan eri alueilla käyttämä symboliikka kumpuaa usein luonnosta: esimerkiksi maailmanpuu tai muna. Eri lintujen munat ovat luonnon taidenäytteitä erilaisine kuvioineen. Luonto tekee parhaansa sopeutuakseen.

Luonnonmetsän palastelu erilaisiin aiheisiin ja esittämistapoihin auttaa katsojaa huomaamaan ja ymmärtämään metsiin liittyvien teemojen moninaisuuden. Näyttelystä on vaikea nostaa esille yksittäisiä teoksia, sillä kaikki palvelee kokonaisuutta.

Asenteet muuttuvat hitaasti

Kaikissa metsään kohdistuvissa toimissa – oli kyse sitten suojelusta, tuhoamisesta, tai vaikka tutkimuksesta tai tutkimustulosten tulkinnasta – ihminen on aina toimijana. Tätä puolta näyttelyssä edustavat erilaiset kirjalliset ja kuvalliset tietoiskut.

Kovalaisen ja Sepon kritiikin kohteena ja vastapuolena on ensisijaisesti Suomen valtio. He ovat vahvasti suojelun puolella yksittäisiä ihmisiä kuitenkaan syyllistämättä.

Ihmisen kädenjälki näkyy lähes kaikkialla. Ihminen on muokannut maat, metsät ja vedet miellyttämään omaa silmäänsä ja palvelemaan mahdollisimman tehokkaasti ihmisen tarpeita. Tämä on heikentänyt merkittävällä tavalla eri lajien elinmahdollisuuksia ja luonnon monimuotoisuutta. Näyttely kuvaa ja taustoittaa tätä niin metsien kuin metsiin linkittyvien vesistöjen kannalta: kuinka esimerkiksi ojitukset ovat laittaneet kartat uusiksi. Usein asian laajuus on helpompi hahmottaa visuaalisen esityksen kautta kuin ainoastaan tekstiä lukiessa.

Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen käsittelivät tuotannossaan metsää jo kauan ennen kuin metsästä tuli trendikäs aihe nykytaiteessa. Nyt kaikki ovat metsän puolella, ja oikein hyvä niin. Voi kuitenkin katsoa, että Seppo ja Kovalainen ovat niitä taiteilijoita, jotka ovat olleet tekemässä arvokasta pohjatyötä asiassa. Lähestymistapa ja kuvallinen ilmaisu ovat molemmat sekä maanläheisiä että tavallaan myös ihmisläheisiä.

Taiteilijat ovat kertoneet, kuinka heidän puihin ja metsiin liittyvät teoksensa koskettavat katsojia, ja vieraskirjaan voi muodostua lähes vuoropuheluita. Taide antaa tilan ja kimmoketta keskustelulle ja erilaisille mielipiteille, kokemusten jakamiselle.

Taidetta ja aktivismia

Metsiä on tutkittu paljon ja niistä on kirjoitettu hyllymetreittäin. Valokuva on usein (tutkimus)tekstiä helpommin lähestyttävissä, ja taiteenlajeista valokuvalla on edelleen erilainen asema muihin välineisiin verrattuna. Valokuvaa pidetään totena, vaikka asia ei niin yksioikoinen olekaan. Kovalaisen ja Sepon tuotanto on osittain täysiveristä dokumentaatiota, mutta se on ensisijaisesti valokuvataidetta. Taiteilijoiden näkökulma tulee tuotannosta vahvasti esiin, kuten myös tieto ja tutkimus, johon kannanotot pohjaavat.

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon näyttely on erinomainen esimerkki siitä, kuinka paljon voi tiedollisesti, taidollisesti ja vaikuttavuudellaan saavuttaa, jos todella paneutuu työhönsä. Kyse on aivan jostain muusta kuin trendeistä ja influenssereista. Kyse on vuosikymmeniä jatkuneesta tinkimättömästä taiteellisesta työskentelystä tärkeäksi koetun asian parissa ja sen puolesta. Sekä metsien kuvaaminen että mielipidevaikuttaminen ovat hidasta työtä. Näyttelyn kuvat ovat esteettisesti, aiheen käsittelyltään ja tekniseltä toteutukseltaan ansiokkaita.

On hienoa, oikeastaan kannanotto, että Pohjoistuulen metsä on esillä juuri Kajaanin taidemuseossa. Kainuussa on vielä monta valtion omistamaa luonnonmetsää suojelematta. Herättelisikö tämä näyttely kainuulaisia ja muitakin pohjoisen asukkaita vaatimaan uhan alla olevien luonnonmetsien pikaista suojelua? Haluammeko, että tulevat sukupolvet saavat kokemuksen luonnonmetsästä luonnossa vai ainoastaan taidemuseossa?

Lisätietoja näyttelystä ja sen yhteydessä järjestettävistä tapahtumista Kajaanin taidemuseon verkkosivulla >>