”Annetaan olla”, toteaa sinikypäräinen päähenkilö Pepe, kun työkaveri Tuomas hikeentyy ja alkaa riisua takkiaan. Miehet poistuvat konttorista pihalle. ”Näin se on pojat. Näkymätön käsi tuli, nosti kurkusta ja kuristi.”

Odotin innolla Mikko Myllylahden Metsurin tarina -elokuvaa. Ajattelin, että viime vuonna ilmestynyt suomalais-saksalais-hollantilais-tanskalainen teos antaa minulle rutkasti inspiraatiota. Olin juuri kirjoittanut muistivihkooni: metsurin kypärä, tukkisakset, pöllejä, haalari + takki, turvakumisaapas, jossa sahanpurua, ja harmaa sisäsaapas (huopainen) pinttyneellä hienhajulla. Unohdin karvalakin, mutta Myllylahti oli muistanut senkin, sillä Jarkko Lahti ja Hannu-Pekka Björkman etenevät elokuvassa läpät väpättäen. Lahden tulkitsema metsuri Pepe hiihtelee vapaa-aikanaan pitkin tykkylumisia metsiä poikansa kanssa. Puuttuu vain isäni repliikki: ”Mennään katsomaan miten puut kasvaa.”

Teollisuuden kritiikkinä elokuva hyödyntää tuttuja stereotypioita. Metsurilta menee alta työ, vaimo ja koti. Mukana on tuttuun tapaan myös vähän viinaa ja pientä tappoa, mutta taustalla on jotain uhkaavaa. Metsä katkeaa äkilliseen aitaan, uusi kaivos pukkaa pölyä ja muutakin. Ihmiset suistuvat meediokokouksiin ja eläimetkin alkavat käyttäytyä omituisesti, jos kirkon sakastista kirmaavan mustan koiramaisen otuksen voi eläimeksi laskea. Naiset lähtevät linja-autolla kaupunkiin. Poika katoaa palavaan autoon, eikä häntä enää näytetä.

Arsen Sarkisiantsin kuvauksen, Milja Ahon lavastussuunnittelun ja valaisijoiden luomat tunnelmat kehittävät tarinaa surrealismin ja 1970-luvun sisustuksen puolelle. Ihailen värisävyjen muutoksia, valaistustilanteita, auringon pilkahdusta tykkylumisessa metsässä. Minke Lunterin pukusuunnittelu on selkeää, ja Jorma Kaulasen ja Peter Albrechtsenin äänisuunnittelu täydentää maiseman. Näyttelijöillä on pakkasen puremat punaiset posket, kiitos talvisten kuvausolosuhteiden ja taitavan maskeeraussuunnittelun.

Naurahtelen elokuvan parodialle, vaikka Metsurin tarina ei ole minulle metsurin tarina siinä mielessä kuin odotin. Se kurvaa maagisen realismin keinoin sivuraiteille ja jättää jälkeensä hassahtaneen olon. Mietin, mistä nämä hauet ja erilaiset öttimöttiäiset tunkevat pohjoisen kuvastoon. Ovatko kaikki käyneet saman pohjoisen hysterian kirjoittamiskurssin, vai onko kyse trendikkäästä metsäsuhteemme pohdiskelusta? Ja miksi herrantähden minä tästä aiheesta vielä kirjoitan, eikö ole mitään muuta?

Ei ole. Tämä on sukupolvikokemus, pakko olla. Käsikirjoittaja-ohjaaja Myllylahti tutkii samoja kysymyksiä kuin minäkin. Pohdimme, voiko metsää luoda kuin taulua. Ei materiaalina taloudelliselle, vaan kuin syvyyttä, jota tarvitaan yhteen kohtaan enemmän kuin toiseen. Paksummin. Epäyhtenäisemmin. Katkonaisesti kuin ajatus. Vaihtelevasti. Epärealistisesti, silti todellisesti. Metsässä on: multaa, sammalta, kantoja, kasveja joiden nimiä en tiedä. Muutakin. Elämää sen pienimmässä muodossa. Niitä mikrobeja.

Minun tuntemallani metsurilla oli valtava jalka. Valkosävyiset lenkkarit eteisessä näyttivät aivan valtameriristeilijöiltä, niin paljon niissä oli pohjaa ja kerroksia. Peninkulman saappaat, ajattelin pienenä. Kuvittelin, kuinka metsuri harppoo jättimäisin askelin pitkin mättäitä saha pöristen. Hän näki luonnon, oli luonnossa, eli luonnosta. Eikä välittänyt hirvikärpäsistä.

Nyt hän on kuollut, ja loputkin ammattikunnasta eläköityneet. Oli aika, jolloin metsurin ammattia ei arvostettu: se oli raskaissa olosuhteissa ja epäergonomisissa asennoissa työskentelyä, jossa rikkoi lopulta itsensä. Pahimmassa tapauksessa kärsi työtapaturmasta saaden rautakangen leukaan, moottorisahan varpaaseen tai kassaran sääreen. Jos vahinko ei tullut metsässä, niin pihassa sitten, kun traktori pyöritti sirkkeliä ja halkaisuruuvia, joka imaisi hanskan ja kaksi sormenpäätä.

Metsurin tarinan jälkeen jäinkin kaipaamaan metsureiden tarinaa. Ehkä ammatin voisi nostaa uuteen kukoistukseen elonkirjoa vaalivan metsänhoidon myötä.