Ukrainassa vuonna 1948 syntynyt Svetlana Aleksijevitš on asunut pitkään Valko-Venäjällä Minskissä. Useissa eri lehdissä työskennellyt Aleksijevitš tunnetaan presidentti Aljaksandr Lukasenkan sisä- ja ulkopolitiikan ankarana arvostelijana. 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneelta Aleksijevitsiltä on suomennettu muun muassa teokset Tsernobylista nousee rukous (2015) ja Sodalla ei ole naisen kasvoja (2017).

Kirjailijana Aleksijevitšin tavaramerkki on yhteisöromaani, joka kuvaa ihmistä poliittisen järjestelmän paineessa. Hänen pääteoksensa pohjautuvat laajoihin haastatteluihin: jopa seitsemääsataa haastattelua seuraa useamman vuoden kirjoitusprosessi.

Myös uusimman suomennoksen taustatyö vuosina 1999–2012 on ollut valtava Aleksijevitšin haastatellessa ihmisiä, jotka kertovat avoimesti muistoja menneiden vuosikymmenten ajoilta. Monien kokemukset ovat traumaattisia, ahdistavia ja julmia. Teos Neuvostoihmisen loppu on laaja, panoraamamainen kuvaus elämästä Neuvostoliitossa, kommunismin tuhosta ja siitä, millaista elämä on ollut mammuttivaltion jälkeisessä maassa, Venäjällä.

Mihail Gorbatsov loi uuden toivon uudistusten myötä. Uudistukset johtivat liennytykseen, mutta samalla Neuvostoliiton kommunistinen puolue menetti poliittisen vaikutusvaltansa, mikä johti sitten Neuvostoliiton luhistumiseen 1991. Boris Jeltsinistä tuli uuden Venäjän ensimmäinen presidentti. Aleksijevitš kirjoittaa: ”Jeltsinin yhdeksänkymmentäluku… Millaisena me sen muistamme? Se oli onnellista aikaa… mielipuolinen vuosikymmen… kauheita vuosia… haaveellisen demokratian aikaa.”

Uuden Venäjän elämä on muuttunut totaalisesti. Kahtiajako on nyt niihin, jotka voivat ostaa ja jotka eivät voi. Nyt rahaa täytyy ansaita ja nopeasti. Arvossa ei ole enää kulttuurinen sivistys vaan materian valta. Kaihoa ei tunneta kuitenkaan menneeseen, sillä se sivalsi ankarasti: ”Lennettiin ensimmäisinä avaruuteen […] Ja niitattiin maailman parhaita tankkeja, mutta ei ollut pesujauhetta eikä vessapaperia. Ne kirotut vessanpöntöt vuotivat aina! Muovikasseja pestiin ja kuivattiin parvekkeella.”

Elämä jatkui ja tultiin uudelle vuosituhannelle. Haastatellut muistelevat vapauden juopumuksesta, ilosta ja onnesta, virheistä ja ylilyönneistä. Raha ja omaisuus siirtyivät joidenkin taskuihin, kun suurin osa eli edelleen niukkuudessa. Tavaraa riitti kaupoissa, mutta ihmisillä ei ollut ostovoimaa.

Entinen Neuvostoliitto on nyt Aleksijevitšin mukaan yksityisomistettu. Rikkaat mahtailevat palatseillaan ja viinikellareillaan: ”Nykyään museot ovat autioina. Mutta kirkot ovat täynnä, sillä me kaikki tarvitsemme psykoterapeuttia.”

Neuvostoihmisen loppu on vaikuttava teos, jonka antia jää miettimään pitkäksi aikaa. Se on ihmisyyden ankara kuvaus myös globaalissa mielessä. Samaa tapahtuu kaikkialla maailmassa eri muodoissaan. Aleksijevitš ei opeta vaan näyttää.

Suomentajan rooli jää usein näkymättömäksi, mutta nyt täytyy kehua Vappu Orlovia, pitkän linjan erinomaista kääntäjää. Hänen tulkintansa on erinomaista, raikasta ja ilmeisen hyvin alkutekstiä avaavaa.