Portti

On perjantai, 7. päivä syyskuuta vuonna 2018. Tunnistan kupolin: tästä olen kävellyt usein ohi. Takorautaisen, Daavidin tähdillä koristellun portin takana on muutaman neliömetrin kokoinen alue, joka rajautuu korkeaan metalliaitaan. Metalliaidan tällä puolen on vain valvontakoppi, jonka ikkunat on peitetty heijastavalla teipillä. Kuusissakymmenissä oleva rouva keskustelee portin yli vartijan kanssa. Hän heiluttaa turhautuneena passiaan ja selittää tietävänsä tarkalleen mihin on menossa. Tulee minun vuoroni. Kerron, että minulla on tapaaminen ylirabbiini Simon Livsonin kanssa. Joudun odottamaan hyvän aikaa, sillä Livsonia ei saada heti kiinni. Tunnen oloni epämukavaksi, sillä lukitun portin ja vartijankopin edessä on vaikea norkoilla luontevan näköisenä. Kolme miestä tulee ulos kadulle, yksi heistä tervehtii minua kuin tuttavaa. Lopulta vartija tulee takaisin, asia on kunnossa. Minut päästetään sisään rautaportista, metalliaidasta ja pääovesta.

Huone on pieni ja täpötäynnä kirjoja. Ylirabbiini Livson tervehtii ja ohjaa istumaan nojatuoliin.

Minulla on vaikeuksia päästä alkuun, niin kuin aina. Aloitan kysymällä juutalaisesta identiteetistä ja mietin samalla, että yleensä minä itse olen ollut se, jolta valtaväestöön kuuluvat kyselevät hölmöjä. Rabbi vastaa kuitenkin kärsivällisesti ja huomauttaa, että identiteetti ja identifioituminen ovat eri asioita: juutalaiseksi voi identifioitua sillä perusteella, että on syntynyt juutalaisesta äidistä. Mutta identiteettiin vaaditaan muutakin: sen, että juutalaisuutta myös elää todeksi. Sanon, että kuulostaa tutulta, sillä samankaltaisia osallisuuden ja todeksi elämisen kysymyksiä pohditaan myös vanhoillislestadiolaisuudessa. Ahaa, mielenkiintoista, rabbiini toteaa ystävällisesti. Hänen neutraali asenteensa yllättää minut, sillä yleensä tässä kohtaa tunnelmalla on tapana joko kiristyä tai sitten keskustelukumppani kiirehtii vakuuttelemaan, että hän tuntee jonkun lestadiolaisen, joka onkin ihan kiva ja tavallinen. Koen, että johonkin sijoittuminen luo tuttuuden tunteen välillemme; ainakin siksi aikaa, kun keskustelemme.

Keskustelu katkeaa, kun oveen kolkutetaan. Nuori nainen haluaa kysyä rabbiltaan jotain. Tunnistan puheesta sanan, joka kuulostaa suklaalta. Sapatti ja juutalaisten uusi vuosi on alkamassa. Juhlakausi päättyy kymmenen päivän kuluttua jom kippuriin, suureen sovituspäivään. Etsin myöhemmin hakukoneella juhlan merkityksen: suuri sovituspäivä keskittyy syntien anteeksi pyytämiseen ja saamiseen. Kuulostaa tutulta.

Kysyn Livsonilta, onko hänen mielestään ongelmaa siinä, että minä ei-juutalaisena käsittelen aihetta, jossa on kyse juutalaisten tai juutalaisena kohdeltujen ihmisten tarinoista ja kokemuksista. Kysymys on tärkeä, sillä toisten kulttuurien hyödyntämisen oikeutuksesta on taiteen piirissä puhuttu paljon. Rabbin vastaus on lyhyt: Suomella on velvollisuus käsitellä Suomen historiaa.

Tunnustan, että projektin perimmäisenä syynä taitaa sittenkin olla omien kokemusteni käsittely; yritän olla objektiivinen, vaikka ei se taida onnistua, nytkään. Mutta eikö taide ole aina subjektiivista, Livson huomauttaa.

Maailman selittämisestä

Vanhoillislestadiolaisen lapsuudenkotini vuoksi minulle on kertynyt hyvänlaisesti kokemusta siitä, mitä on tulla syrjityksi tai erityiskohdelluksi uskonnon perusteella. Minun ei ole annettu unohtaa hengellistä taustaani, olinpa sitten ala-astelaisena lappilaisella paikkakunnalla tai korkeakouluopiskelijana pääkaupungissa.

Tosin minun kokemuksistani ei kerrottu missään. Lukemani kirjat kertoivat siitä jaetusta todellisuudesta, jota sanotaan kulttuuriksi, eikä minulle tullut mieleenkään, että kenelläkään minun kaltaisellani voisi olla jokin paikka noissa yhteisellä kielellä luoduissa maailmoissa – ei ainakaan yksilönä, jolla voisi olla joitain henkilökohtaisiakin ominaisuuksia. Siispä heijastin itseäni ja omaa paikkaani siihen vierauden kokemukseen, jota juutalaiset kirjailijat tekivät havaittavaksi. Selitin maailmaa itselleni heidän sanoillaan. Näissä pohdinnoissani eurooppalaisen kirjallisuuden kuvaamasta juutalaisuudesta muodostui ihmisyyttä ja taiteilijuutta kuvastava symboli, jolla ei välttämättä ollut paljoakaan tekemistä todellisten ihmisten ja heidän elämänsä kanssa.

Olen kadottanut uskoni uskontoihin, mutta lestadiolais-luterilaisittain sävyttynyt kristillisyys tulee aina olemaan merkittävä osa henkistä kulttuuriperimääni. Eikä siitä mielenmaisemasta saa tolkkua ymmärtämättä myös juutalaisuutta; tai oikeammin sitä kuvaa, jonka kristinusko on juutalaisuudesta omia tarpeitaan varten luonut.

Lukuisista seurapenkissä sanankuulossa vietetyistä hetkistä muistan, kuinka hengellisessä maailmankuvassa juutalaisuudelle annettiin kaksijakoisuudessaan hämmentävä rooli. Uskonnollisessa kielenkäytössä emouskontoa yhtäältä väheksyttiin parjaamalla Jeesuksen ajan farisealaisia (oma ironiansa on siinä, että kyseisen maallikkoliikkeen nimi viittaa muusta kansasta erottautumiseen; tätä seikkaa on mielenkiintoista verrata toisen maallikkoliikkeen, lestadiolaisuuden parissa viljeltyyn ”maailmasta” erottautumisen ihanteeseen), toisaalta kristillisen pelastushistorian kuvitelmalle tulevaisuudessa siintävästä juutalaisten joukkokääntymyksestä annettiin kohtuuttoman keskeinen rooli ”lopun aikojen” ja Jeesuksen toisen tulemisen merkkinä.

Eikä kristinuskon perinteistä ammentava lestadiolaisuus ole tietenkään näkemystensä kanssa yksin. Lapsiuskonto ei ole vieläkään saanut kapaloitaan revittyä vaan tuijottaa äitiään herkeämättä, yhtä aikaa torjuvana ja riippuvaisena.

Puhtautta kautta uskon

Alan Mooren ja David Lloydin sarjakuvassa V niin kuin verikosto¹ tiiliseinille on liimattu julisteita, joissa lukee ”voimaa kautta puhtauden, puhtautta kautta uskon”. Sarjakuvan ydinsodan jälkeisessä dystooppisessa maailmassa eletään fasistisen diktatuurin alla. Kristinuskosta on tullut tuon yhteiskunnan keskeinen taustavoima, jonka sanoma istuu saumattomasti äärioikeistolaiseen ideologiaan. Ensi kertaa teosta lukiessani (kyllä, olen katsonut myös elokuvan, mutta se ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta) kristinuskon ja fasismin yhdistäminen tuntui turhan kärjekkäältä. Mutta nyt tiedän paremmin, ettei Mooren ja Lloydin kristillis-fasistisen seurakunnan esikuvaa tarvitse hakea kaukaa.

Hitlerin noustua valtaan vain kolmannes Weimarin tasavallan papistosta vastusti häntä. Toinen kolmannes puolusti ja loput epäröivät. ”Kansallisen liikkeen” kuria ja järjestystä korostavat äärioikeistolaiset arvot sopivatkin hyvin yhteen evankelisen kirkon perinteisen, kuuliaisuutta tähdentävän arvomaailman kanssa.² Kansallismielinen Saksan luterilainen kirkko tukeutui valtioon, joten kun Hitleristä tuli valtion henkilöitymä, luterilaisen kirkon pääsuuntaus oli valmis seuraamaan uutta johtajaa³.

Vastaavasti Pohjoismaissa oltiin ainakin alkuun valmiita myötäilemään uskonpuhdistuksen äitikirkkona pidettyä Saksan kirkkoa. Erityisen kritiikittömästi Saksan kirkollisten piirien kansallissosialisteja ihannoiviin käsityksiin suhtautuivat Isänmaallisen kansanliikkeen eli IKL:n pappisjäsenet. Äärioikeistolaisen IKL:n juuret olivat körttiseudulla syntyneessä Lapuan liikkeessä. Uskonnollisuus erottikin IKL:n ja suomalaisen fasismin Saksan natsipuolue NSDAP:sta. Niinikään körtti- eli herännäistaustaiset papit Ensio Pihkala ja Kalervo Kurkiala olivat todennäköisesti ensimmäiset sotilaspastorit Waffen-SS:n piirissä.⁴ Uskonnon merkitys näkyi myös Lapuan liikeen vuonna 1930 järjestämässä, äärioikeistolaisesta vallankumouksesta haaveilleen Talonpoikaismarssin tilaisuudessa, jossa äärikansallinen uho ja uskonnollinen tuomionjulistus yhdistyivät.⁵

Uskonnollisia sävyjä piilotti julistukseensa myös äärioikeistolainen kirjailija, suojeluskunta-aktiivi ja ”heimosoturi” Kyösti Wilkuna, joka haaveili väkivaltaisesta kumouksesta jo vuonna 1912: ”jospa, Dshingis, tulisit vielä kerran ja upottaisit vereen eurooppalaisen lakeijasivistyksen, ja vuoriston vihurina pyyhkäisisit pois tämän henkistä ripulia sairastavan sukupolven, jota hysteeriset naiset hallitsevat”, hän maalaili.⁶ Körttitaustainen Wilkuna taisi tuntea Raamattunsa, sillä naishallitsijoista puhuminen on ilmeinen viittaus Jesajan kirjaan: ”kansani valtiaat ovat lapsia, ja naiset hallitsevat sitä” (Jes. 3:12). Naiset hallitsijoina on niin Jesajan kirjan kirjoittajalla kuin Wilkunallakin vertauskuva kaoottisesta nykytilasta ja vahvan, messiaanisen johtajuuden puutteesta.

Muste

Thomas Mannin Tohtori Faustuksessa paholainen kertoo omaan pimeyteensä eksyneelle säveltäjä Adrian Leverkühnille, että muuan tohtori Martinus oli ”omalla karkealla tavallaan hyvää pataa kanssani ja heitti minua mustepullolla”.⁷ Paholainen taisi olla oikeassa, sillä reformaattori Martti Luther ei tyytynyt julistamaan vain hengellistä ilosanomaa, vaan osallistui omalla karkealla tavallaan myös väkivallan ja juutalaisvainojen lietsomiseen.

Niin kuin mustetahra leviää, levisivät myös tohtorin sanat. Omana aikanaan vaikutusvaltaisinta Lutherin syntilistalla oli talonpoikaiskapinan verisen kukistamisen hyväksyminen. Uskonpuhdistajan rajun juutalaisvastaiset kirjoitukset, joissa kehotettiin muun muassa karkoituksiin, omaisuuden riistoon sekä synagogien, koulujen ja kotien hävittämiseen, saivat sen sijaan laajempaa kaikupohjaa vasta kansallissosialistien nousun jälkeen.

Lutherin käyttökelpoisuus natsien juutalaispolitiikalle oli ilmeistä. Hitlerin valtaannousu osui Lutherin juhlavuoteen, ja tästä yhteydestä osattiin ottaa kaikki irti.⁸ Vastaavasti niin kutsutun kristalliyön kauheudet toteutettiin Lutherin syntymäpäivänä, eikä tämäkään seikka jäänyt aikalaisilta huomaamatta. Muun muassa Thüringenin maakirkon piispa Martin Sasse iloitsi, että parempaa syntymäpäivälahjaa ei uskonpuhdistajalle olisi voitu suoda.⁹

Lutherin puolustajat vetoavat usein siihen, ettei oppi-isä ollut antisemitisti, sillä hänen vastustuksensa ei kohdistunut juutalaisiin ”rotuna” vaan juutalaisuuteen uskontona. Erottamalla rotuoppiin pohjautuvan antisemitismin muusta juutalaisvastaisuudesta kristityt ovat halunneet sanoutua irti natsi-ideologiasta mutta samaan aikaan säilyttää uskontonsa perinteeseen kuuluvan juutalaisvastaisuuden.¹⁰ Perustelu ontuu, sillä modernissakin antisemitismissä juutalaisen kansan syrjintää on perusteltu myös yhteiskuntapoliittisilla syillä.¹¹ Sitä paitsi kansallissosialistisen rotuopin vaalima käsitys ”veren puhtaudesta” keksittiin jo 1500-luvulla, jolloin katolisen kirkon jesuiittaveljeskunnan jäseniksi hyväksytyillä ei saanut olla lainkaan juutalaisia esivanhempia, mikä määräys kumottiin kokonaan vasta holokaustin jälkeen.¹²

Kreuzige, kreuzige!

Marc Chagallin vuonna 1938 maalatussa teoksessa ”White Crucifixion” ristiinnaulittu Jeesus esitetään juutalaisena marttyyrinä. Chagallin maalauksessa ristin juurelta kaikkoavat opetuslapset ovat vaihtuneet vainoja pakeneviin juutalaisiin. Taustalla näkyy pakolaisia täynnä oleva laiva ja palava synagoga. Ristin yläpuolella raamatulliset patriarkat ja yksi matriarkka kauhistelevat vainottujen kohtaloa. Chagallin ristiinnaulittu on harvinaisuus Jeesuksen kärsimyshistoriaa kuvaavassa taiteessa, jota juutalaisvastaiset painotukset ovat vanhastaan leimanneet.

Vihamielinen asennoituminen juutalaisiin on havaittavissa esimerkiksi saksalaisen Talokirjan mestarin 1400-luvun loppupuolella maalaamasta viimeistä ehtoollista esittävästä alttaritaulusta ”Das Abendmahl”, jossa Jeesuksen pettäjänä tunnetun Juudaksen hahmo erottuu olemukseltaan muista opetuslapsista. Siinä, missä muut opetuslapset ja Jeesus näyttävät länsimaalaisilta, on Juudakselle annettu karikatyyrimäisen juutalaishahmon piirteitä. Puvun keltainen väri taas on keskiajan Euroopassa toiminut eräänlaisena häpeämerkkinä, joka liitettiin erityisesti juutalaisiin.

Berliinin Gemäldegalerien kokoelmiin sisältyvän alttaritaulun kuvakieli siis viestii juutalaisiin kohdistuvan halveksunnan lisäksi siitä, että vallitsevan näkemyksen mukaan Jeesuksen kavaltaja oli juutalainen kansa kokonaisuudessaan. Yllättävää kyllä, teoksen yhteydessä ei Gemäldegalerien antamissa tiedoissa mainita teoksen symboliikan antisemitistisyydestä mitään.

Opetus juutalaisen kansan kollektiivisesta syyllisyydestä palautuu kanonisista evankeliumeista varhaisimpaan, Markuksen evankeliumiin, jonka kuvaama, historiallisesti epäuskottava kohtaus Jeesuksesta Pilatuksen ja raivoavan kansan edessä on vaikuttanut kristillisen pääsiäistradition antisemitistisyyteen.¹³ Tätä sopii miettiä, kun seuraavan kerran hiljentyy Johann Sebastian Bachin musiikillisesti vavahduttavien passioiden sanoman äärelle kuuntelemaan, kuinka juutalaisen kansan rooliin eläytynyt kuoro laulaa barokkisoitinten säestyksellä ”kreuzige, kreuzige!!!”

Rukoile, Herra

Kristillisiä kirkkoja on syytetty vaikenemisesta ja siitä, etteivät ne tehneet tarpeeksi holokaustin estämiseksi. Syytä hiljaisuudelle on etsittävä kirkon omasta antisemitistisestä perinteestä, jolla on juurensa jo varhaisten kirkkoisien opetuksissa.¹⁴

Yhtenä varhaisista vaikuttajista voidaan pitää ensimmäiseltä kristilliseltä vuosisadalta peräisin olevaa niin kutsuttua pseudo-Barnabaan kirjettä, jonka kirjoittaja toteaa, että kaikki heprealaisen Raamatun (so. kristittyjen Vanhan testamentin) hyvät juutalaiset ovat kristittyjä, mutta pahat juutalaiset sen sijaan määrittelevät sen, mitä juutalaiset ovat kansana.¹⁵ Tämä anakronistinen eli ajastaan irrotettu historiantulkinta näkyy yhä hengellisessä puhetavassa kristityistä ”lakihenkisten” juutalaisten sijaan todellisina Abrahamin lapsina: näkemyksenä siitä, että kristinusko olisi pohjimmiltaan juutalaisuutta vanhempi ilmiö. Logiikka kääntyy päinvastaiseksi silloin, kun kristinuskon oikeellisuudelle haetaan vahvistusta Raamatun veljestarinoista: Jumalan käskyt hylänneiden vanhempien veljien (Kain ja Esau) tulkitaan edustavan vanhaa liittoa eli juutalaisuutta.

Kristus-keskeinen Vanhan testamentin lukutapa on tietysti kristinuskon peruskauraa, sillä koko uskonnon identiteettihän perustuu sille, että Jeesuksen uhrikuoleman myötä vanha liitto korvattiin uudella. Nykytermeille käännettynä kyse oli kuitenkin kulttuurisesta riistosta eli appropriaatiosta: kirkko riisti juutalaisilta heidän liittonsa sekä lupauksensa ja teki juutalaisten pyhistä kirjoituksista kristittyjen omaisuutta.¹⁶

Kristinuskon valtavirran erkaannuttua juutalaisuudesta syrjäytettiin alkuperäinen, juutalaiskristillinen uskonkäsitys, johon ei vielä kuulunut oppia neitseestä syntymisestä ja ajatusta Jeesuksesta Jumalana. Erkaantumiskehityksen seurauksena Jeesusta alettiin kutsua paitsi Jumalan Pojaksi myös itse Jumalaksi, ja juutalaisten pyhiä kirjoituksia alettiin selittää yksityiskohtia myöten kristillisestä pelastushistoriasta käsin.¹⁷

Toisen vuosisadan jälkipuoliskolla elänyt Sardeksen piispa Meliton lausui kristillisen juutalaisvastaisuuden ydinajatuksen: Jumala on murhattu. Näin juutalaisten kollektiiviseksi ymmärretylle syyllisyydelle annettiin kosmiset mittasuhteet.¹⁸ Uuden testamentin halventavat näkemykset juutalaisista syntyivät siis ilmapiirissä, jossa yhä harvemmilla kristillisillä vaikuttajilla oli henkilökohtaista suhdetta emouskontoon. Onkin perusteltua väittää, että vaikka Uusi testamentti luotiinkin ensisijaisesti kirkon sisäisen eheyden vahvistamiseksi, tuli siitä kuitenkin Jumalan sanana kristillisen antisemitismin peruskirja.¹⁹

Opillisten kiemuroiden pohtiminen voi tuntua rutikuivalta jaarittelulta, mutta kristinuskon myötä voimistuneiden juutalaisvainojen siemen kylvettiin juuri tällaisissa yläpilvissä liikkuneissa pohdinnoissa. Eiväthän uskonoppineet toki itse lianneet käsiään, eivätkä he välttämättä edes ajatelleet teoreettisten pohdintojensa käytännön seurauksia. Päin vastoin, sillä kirkollisen eliitin harmina oli vääräuskoisten lisäksi oppimaton rahvas, jolta teologiset hienosäädöt menivät yli ymmärryksen mutta joka oli kyllä altis tajuamaan väkivallan oikeuttamisen kieltä.²⁰

Romanianjuutalainen, vuonna 1952 debytoinut runoilija Paul Celan kirjoitti saksaksi, vaikka ei koskaan asunutkaan Saksassa. Hänen runojensa taustana ovat toisen maailmansodan aikaiset kokemukset ja juutalaisten kohtalo, mutta tärkein tekijä on kieli itsessään. Runon ”Tenebrae” latinankielinen nimi tarkoittaa pimeyttä, yötä tai sokeutta. Se voi viitata myös samannimiseen katolisen kirkon rituaaliin, joka toimitetaan pitkäperjantain tienoilla Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman muistoksi.

Ulottuneet jo, Herra,
toisiimme takertuneina, kuin
meistä jokaisen ruumis olisi
sinun ruumiisi, Herra.
Rukoile meitä, Herra,
rukoile meitä,
olemme lähellä.²¹

---

1. Julkaistu suomeksi 2005 (Egmont); alkuperäinen V for Vendetta ilmestyi Warrior-lehdessä vuosina 1982–1985 ja DC Comicsin julkaisemana 1988–1989.
2. Myllykoski & Lundgren 2005, 344–346
3. Jacobson 1999, 111 
4. Swanström 2018, 68–70, 216
5. Silvennoinen et al 2016, 171–
6. Ibid., 46-48
7. Mann 2007, 243
8. Kuparinen 1999, 107. Ks. myös Martin Luther in Nazi Germany.
9. Myllykoski & Lundgren 2005, 267 
10. Ibid., 20
11. Kuparinen 1999 ,145
12. Myllykoski & Lundgren 2005, 23, 242
13. Ibid., 84
14. Ibid., 22
15. Ibid., 132–134
16. Ibid., 158
17. Ibid., 117
18. Ibid., 156
19. Ibid., 113 
20. Ibid., 177
21. Paul Celan: Tenebrae (ote)

Lähteitä:

• Celan, Paul 1993: Niin kuin kivelle puhutaan. Suom. Jukka Koskelainen. Tammi & Nuoren Voiman liitto.
• Jacobson, Max 1999: Väkivallan vuodet – 20. vuosisadan tilinpäätös I. Otava.
• Kuparinen, Eero 1999: Aleksandirasta Auschwitziin – Antisemitismin pitkä historia. Atena kustannus.
• Mann, Thomas 2007: Tohtori Faustus. Suom. Sinikka Kallio. Gummerus.
• Moore, Alan & Lloyd, David 2005: V niin kuin verikosto. Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont.
• Myllykoski, Matti & Lundgren, Svante 2005: Murhatun Jumalan varjo – antisemitismi kristinuskon historiassa. Helsingin yliopisto.
• Silvennoinen, Oula; Tikka, Marko & Roselius, Aapo 2016: Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airueet. WSOY.
• Stiftung Topographie Des Terrors 2017: ”Luther’s words are everywhere…” Martin Luther in Nazi Germany. 
• Swanström, André 2018: Hakaristin ritarit – suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Atena kustannus.
• Marc Chagall / White Crucifixion: www.artic.edu/artworks/59426/white-crucifixion. Ladattu 13.6.2021.