Parillisina vuosina Oulussa on totuttu odottamaan poikkeuksellisia esityksiä. Pirjo Yli-Maunulan luotsaama Flow Productions on vallannut jonkin yllättävän paikan immersiivisellä teoksella, jonka maailmaan katsojat ovat saaneet uppoutua.

Vihreät niityt on toteutettu yhdessä Oulun teatterin kanssa, ja produktio on suurempi kuin yksikään aikaisempi. Yli-Maunulan ja Janne Saarakkalan ohjaus vie myyttiseen sotienjälkeiseen Suomeen, joka on sekoitus valoa ja varjoja.

Esityksen miljöö on jälleen aivan omanlaisensa. 1900-luvun alussa valmistunut entinen Kuurojen koulu tuntuu ilmestyneen menneisyydestä. Uljas hevonen mäntyjen katveessa hätkähdyttää, ja Mannerheimin suruseppele ovensuussa johdattaa oikeaan aikakauteen.

Marko Järvikallaksen kirjoittama tarina on kuin käänteinen Lumikuningatar. Pohjoisen pikkukylän sisarukset Adam ja Sonja joutuvat erilleen Sonjan kadotessa. Veljen etsintämatka vie suureen ja syntiseen Helsinkiin. Pystyisikö itse Ministeri auttamaan siskon löytämisessä? Voiko Petoa uhmata?

Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin. Historialliset ainekset limittyvät yliluonnolliseen, suuret kansalliset kertomukset arjen raadollisuuteen, dialogi abstraktiin sirkusilmaisuun. Samalla tavoin Kalle Nurmisen lavastussuunnittelu yhdistelee pikkutarkkoja, viitteellisempiä ja kerrassaan surrealistisia tiloja. Katsoja saa hakea omaa reittiään Adamin (Henri Halkola ja Henri Tuominen) jalanjäljissä.

Alkuopastuksen ja esinäytöksen jälkeen päädyn naamio kasvoillani ensiksi kristallipallolla leikittelevän ennustajan kammioon, johon ohikulkijat voivat tirkistellä. Pian kolkko sokea leski (Jaana Kahra) tarjoaa Adamille vaatimattoman majapaikan, jossa tämän kelpaa etsiä kiellettyä hedelmää huonetoveri Anitan (Titta Toivanen) kanssa.

Golfkentän viheriöllä liikkuu brutaali sekasikiö, ja ammeessa verhojen takana nähdään kiihkeä hetki. Sotaveteraanit riisuvat proteesinsa saunan pukuhuoneeseen ja kulkevat mieleltään järkkyneinä toisten juhlahumua häiritsemässä.

Tilana koulu avarine käytävineen ja korkeine huoneineen on omiaan sadan ihmisen immersiiviselle esitykselle, pullonkauloja ei juuri muodostu. Ulkopuoliseksi ei koe jäävänsä, vaikka kattaukseen kuuluu myös eksklusiivisempia, vain yhdelle tai muutamalle kerrallaan suunnattuja hetkiä. Osaa voi tarkkailla sivusta, osa lyö muuten oman leimansa kokonaisuuteen.

Vihreät niityt osallistaa katsojaa lämpimämmin ja voimakkaammin kuin useimmat aiemmin kokemani vastaavat esitykset. Kylpyhuoneessa sain halata lempeää hahmoa. Loppuhuipennuksessa toinen kutsui minut tanssiin ja oli helppoa ja kiehtovaa suostua, vaikka yleensä en paritanssista nauti. En epäile, etteivätkö esiintyjät olisi osanneet havainnoida kunkin tahtoa. Itseltäni suostumus kysyttiin onnistuneesti ilman sanojakin.

Sen sijaan hieman vierastutti vuorosanojen paljous ja yleinen juonellisuus. Liikettä voi tarkkailla myös etäältä, mutta harmittaa, jos repliikkejä ei kunnolla kuule. Tarinasta on mahdollista nauttia pirstaleisenakin – silti tietoisuus juonesta omalla tavallaan kasvatti huolta siitä, jääkö jostain paitsi. Yleensä immersiivisissä teoksissa ei samalla tavoin vaivaa, ettei kaikkea voi kokea.

Muitakin pieniä säröjä oli. Tehosekoitin tuntui hieman nykytaidekliseeltä. Ja huudeltiinko jo 1950-luvulla ”havuja, perkele”?

Kun kukin katsoja on kulkenut oman polkunsa, väki johdatetaan yläaulaan. Kontrasti alakerran riivattujen tuokiokuvien ja Linnanmäen kepeyden välillä on ehkä turhankin iso. Suuren urheilujuhlan tunnusta huolimatta lataus ehtii hieman purkautua varsinkin, kun henkilökunta roudaa samalla tarjoiluja.

Salissa saattoi aistia, että osaa katsojista tilanne jännitti. Kun reteä juontaja kannusti tanssimaan ja keskustelemaan muiden kanssa, ilmapiiri ei heti lämmennyt. Tunnelma vapautui kuitenkin yleisen rentoutumisen, ilma-akrobatian ja tietenkin ”Vihreät niityt” -balladin myötä. Myös katsojien osallistumiselle löytyi sekä palkitsevat että helposti seurattavat uomansa. Intensiivisessä finaalissa energiat nousivat huippuunsa, kun sadunomaisuus yhdistyi kutkuttavaan okkultismilla flirttailuun.

Tanssiaisten päätyttyä olo on haikea kuin ihmeellisestä unesta herätessä. Tässäkö tämä sitten oli?

Kenties ei vielä ollutkaan! Vaikka tarina sai päätöksensä, synkät varjot jäivät hiipimään koulun käytäville ja katsojan mieleen.