Aluksi taas tiedotusasia: tilaajat, muistakaas tarkistella myös sähköpostienne roskapostilaatikoita. Lokakuussa lähetetyistä tilauslaskuista nimittäin suuri osa on yhä maksamatta, ja kunhan tämä lehti ehtii painoon, kirjoittelen ja lähettelen vuoden loputkin laskut. Saadaan sitten maksettua tämänkin numeron tekeminen, ja ensi vuoden alkuvuoden toiminta taas.

Kun lehden päätoimittamisen lisäksi vastaa myös sen taloudesta sekä laskutuksesta, ei aina voi keskittyä pelkästään sisältöasioihin. Kuvittelen, että tämä kulttuurilehden tekeminen ei kovin erilaista ole mikroyrittäjän elämään verrattuna. On hankala olla ajattelematta rahaa.

Olen juuri nyt liian uupunut kirjoittamaan mitään kunnollista pääkirjoitusta. Yleensä olen tässä tilanteessa sunnuntai-iltana: maanantaiksi painolle luvattu lehti on loppusuoralla, oikoluku on tehty, päätoimittaja näkee vihdoin jonkinlaisen kokonaisuuden taas syntyneen ja kirjoittaa sitä tavalla tai toisella kommentoivan tekstin lukijalle alkupalaksi. Tänään on kuitenkin jo maanantai, koska tajusin eilen olevani liian väsynyt saamaan kaikkea keskeneräistä taittajan kanssa valmiiksi, ja lähetin Waasa Graphicsille viestin, että myöhästymme vuorokauden.

Mutta uupumus ei ole päivän aikana kadonnut. Sen verran toki, että lehden hapsottavat langanpäät on suunnilleen solmittu yhteen, vain tämä pääkirjoitus on kirjoittamatta. Ja sisällysluettelo. Pian avaamme taittajan kanssa videopuheluyhteyden ja viimeistelemme keskeneräiset palaset.

”Kunnollinen pääkirjoitus” olisi sellainen, joka ei käpertyisi itseensä, ei puhuisi pelkästään omasta kehkeytymisestään tai muodostumisvaikeuksistaan. Eikä viitsisi listata, mistä puhuisi, jos olisi ”kunnollinen” – ei sanoisi, että pitäisi pohdiskella kaikenlaisen kulttuurin julkisen rahoituksen epävarmuutta tässä taloustilanteessa, ei mainitsisi haluavansa kertoa suunnitelmistaan ensi vuodelle tai kauemmaksikin. Se kertoisi niistä ja siitä, miten nyt kädessäsi olevan lehden jutut valottavat ympäröivän maailmamme erilaisia puolia.

Mutta nyt ei ole kunnollista. Nyt päätoimittaja näkee vain itsensä ja omat sormensa näppäimistöllä kirjoittamassa, miten nyt ei ole kunnollista.

Joten annetaan kaiken hajota, ajatuksen ja…

Ei, se hajosi.

Oman olemisensa oikeutuksen hyväksyminen ei ole helppoa, kun niin monessa maailman kolkassa palaa. Miksi minä saan tehdä kulttuurilehteä, kun ympäri Suomea hädänalaiset eivät saa tarvitsemaansa hoitoa hyvinvointialueitten säästöpaineissa? Miksi minä voin kipuilla pääkirjoituksen kunnottomuudesta, kun tuhannet ja miljoonat pommitetaan kodeistaan taivasalle ilman ruokaa tai edes vaatteita? Miten voin perustella, että päätoimittamalleni lehdelle pitäisi myöntää kahdeksantuhatta euroa enemmän kulttuurilehtitukea kuin viime vuonna, kun lähes miljardi ihmistä elää nälässä, vaikka ihmiskunta teurastaa moninkertaisesti tämän määrän muita tuntevia olentoja ruoakseen?

Nämä ovat kysymyksiä, joita ei pitäisi ääneen puhua. Ei ainakaan rahoittajille. Mutta otan riskin. Vielä vähemmän näitä pitäisi toistella itselleen.

Ostin vastikään Iida Turpeisen Elolliset-romaanin erilaisia syyllisyydentuntojani paikkaamaan. Lupaan myös lukea sen. En tiedä, auttaako se mitään.

Enkä tiedä, olemmeko jo todella ohittaneet hetken, jolloin jotain olisi vielä ollut korjattavissa.

Vaan jospa joskus ensi vuonna näen taas valoa pilkottavan jossain, edes hetken. Tai ehkä jo huomenna. Eivät tällaiset synkkyyden hetket yleensä kestä kovin pitkään, aina se liekki löytyy yhteydestä toisiin itsen kaltaisiin. Toisen silmiin katsomalla – oli toinen ihminen tai muu elollinen.

Katsotaan toisiamme, puhutaan toisillemme. Ja muistetaan, että se toinen on kuin minä, sekin on ”minä” itselleen. Lämmitellään kajossa, syödään yhdessä.

Kyllä se siitä. Kyllä tämä tästä.

PS. Tämä Kaltio julkistetaan juhlallisesti keskiviikkona 13.12. klo 18 alkavassa Oulun kirjailijaseuran uusien teosten illassa Oulun kirjallisuuden talolla (Hallituskatu 9), tervetuloa mukaan!