Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki maailmalle.

Koko 1800-luvun, ja vähän ennen ja jälkeen, Oulu oli yksi maailman merkittävimmistä tervasatamista. Oululaiset eivät tuottaneet tervaa itse. Kainuun talonpojat polttivat sitä metsissään ja toivat jokea pitkin kaupunkiin. Musta kulta lähti Oulun tervahovista laivan ruumassa kohti tuon ajan globaaleja keskuksia, ennen kaikkea Lontoota.

1900-luvulle tultaessa oululaisporvarit siirtyivät tervakaupasta muihin metsiä hyödyntäviin elinkeinoihin. Pohjan ja verkostot tuolle kehitykselle loi kuitenkin terva. Oulu ei syntynyt tervasta, mutta tervasta se kasvoi.

Katsotaanpa siis, mistä kaikki lähti liikkeelle, mihin terva kenetkin vei, mitä kullekin jäi käteen sekä hiukan myös sitä, millaisena tuo aika näyttäytyy muistelmien ja romaanitaiteen lävitse.

Maailmanmarkkinoiden mahti

Oululle myönnettiin tapulikaupungin oikeudet vuonna 1765. Oululaisporvarit saivat siis pääkaupunki Tukholmalta luvan käydä suoraa ulkomaankauppaa. Se oli oululaisen kauppakapitalismin lähtölaukaus.

Ruotsi oli ollut suomalaisen tuotannon ansiosta tervan suurvalta jo 1600-luvulta lähtien. Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsät olivat paljolti hakatut, mutta Kainuun korvet, halpa talonpoikainen työvoima ja Oulujoen kuljetusreitti mahdollistivat 1700-luvun lopulla alkaneen tervabuumin pohjoisessa.

Eivät Kainuun metsät, talonpojat ja kuljetusreitit tosin vielä tervabuumia selittäneet. Historioitsija Markku Kuisma kuvaa kirjassaan Kansallinen voitto ja kapitalismin henki, kuinka suomalainen tervan tuotanto ja koko pohjoinen kauppakapitalismi syntyi ennen kaikkea kansainvälisestä kysynnästä. Innovoinnin tai ”oululaisen osaamisen” kanssa sillä ei ollut paljoakaan tekemistä.

Iso-Britanniasta tuli 1700-luvulla hallitseva merimahti ja teollistumisen veturi. Se tarvitsi valtavat määrät puuta ja tervaa, jotta se pystyi kuljettamaan rikkauksia siirtomaista, rakentamaan kasvavia kaupunkejaan ja käymään sotiaan. Norja oli lähempänä kuin Suomi, joten laivat rahtasivat sieltä puuta brittisatamiin. Kaukaa Suomesta kannatti tuoda tervaa, joka oli kalliimpaa sen viemään rahtitilaan suhteutettuna.

Lontoon laivanrakentajat tarvitsivat siis tervaa kauppa-, sota- ja orja-alustensa kylkiin ja siksi kapitalismi levittäytyi pitkin Kainuun metsiä. Suurvaltapolitiikka määräsi ja tervaporvarit hyödynsivät sen avaaman markkinaraon.

Suolaa Kainuuseen, rahaa Tukholmaan

1700-luvun lopulle tultaessa kruununvoudille ei voinut useimmiten enää maksaa veroja luontaistuotteilla, sillä Ruotsin kruunu halusi kylmää valuuttaa kasvaviin sotamenoihinsa. Verojen maksuun tarvittava käteinen oli yksi syy siihen, miksi kainuulaiset ylipäänsä ryhtyivät kuskaamaan tervaa Ouluun. Toiseksi, talonpojat tarvitsivat kaupungista suolaa ja sitä he saattoivat ostaa tuomaansa tervaa vastaan.

Se ei ollut helppo rasti. Männyt piti kolota puoli vuosikymmentä ennen polttamista ja kolmen vuoden päästä uudestaan, jotta ne pihkaantuisivat mahdollisimman paljon. Tervanpolttoa edeltävänä syksynä kaadettiin kolosmetsä ja kuljetettiin männyt hankea pitkin hautapaikalle. Kun lumista päästiin, ryhdyttiin rakentamaan tervahautaa. Alkukesästä, kun yöt valostuivat, kutsuttiin hautamestari paikalle johtamaan tervan polttoa.

Samuli Paulaharju kuvaa tuota toimitusta kirjassaan Kainuun mailla: ”Viikkokauden, kauemminkin saatiin suurta hautaa kydetellä. Yötä päivää piti valvoa, ettei vain tuli pääsisi ominpäisiin töihin. Tarkenikin siinä, päivällä varsinkin, kun tuli kuumotti alla, ja päivä paahtoi päällä. Tervasavussa saivat hoitajat hääriä, karkeaa katkua tuontuostakin vetäistä henkeensä. Mutta se huuhtoikin kaikki taudit pois rinnasta ja keuhkoista. Ei silloin tiedetty, jotta keuhkotautia on olemassakaan, eikä tarvinnut juosta ostelemassa tohtoreilta lääkelappuja.”

Tervatynnyrit kuljetettiin hevosen vetämillä palkkuilla rantaan, missä tynnyrit lastattiin paltamoihin, vajaan viidentoista metrin mittaisiin kapeisiin veneisiin, jotka söivät parhaimmillaan 28 tynnyriä. Sen jälkeen lähtivät soutajat matkaan, laskivat Kainuun metsistä Oulunjärvelle ja järven yli Oulujoelle, joka oli tunnettu kuohuvista koskistaan. Kovimmissa korvissa työskenteli valantehneitä laskijoita palkkiota vastaan.

Näin Sara Wacklin sanoitti muistelmissaan Niskakosken laskua, tai siis sen katselemista: ”Oli kiehtova näky, kun pitkät, ohuista laudoista veistetyt, mutta silti raskaasti lastatut veneet nuolennopeina syöksyivät kuohuvaa virtaa pitkin, joka raivokkaasti syöksyi kiviä kohti joka taholla. Silmä tarkkana ja käsi lujana seisoi veneen ohjaaja silloin perässä leveää peräsinairoa pidellen ja varsin tietoisena siitä, että hänen oli ’hiuskarvan tarkkuudella’ ohjattava aluksensa suunta oikein kuohujen ja pyörteiden lomitse.”

Teuvo Pakkala kuvasi koko reitin ilot ja vaarat romaanissaan Oulua soutamassa. Siinä Erkki, tämän morsian Katri ja renki Jussi lähtevät soutamaan tervaa Sotkamosta Ouluun. Myrskyistä, Niskakoskesta ja Oulun polliisista he selviävät, mutta paluumatkalla Jussi hukkuu Sipisen virrassa Sotkamon suunnilla.

”Ei olisi uskonut, että Jussi kun läksi, läksi viimeistä kertaa Oulua soutamaan, arveli ruoti-ämmä ja kyyneliä vieri rypystä ryppyyn hänen poskillaan.”

Pakkalan tarina on fiktiota ja Wacklinin kuvauskin tälle tyypillisen vauhdikas, mutta reitti oli oikeastikin riskialtis. Soutajia hukkui niin Oulujärven selille kuin Oulujoen koskiin.

Mustan kullan kirous

Erkki Kivijärven Tervaporvari-romaani kertoo oululaisesta 1800-luvun jälkipuoliskon tervakauppiasperheestä, jollaisessa kirjailija itsekin kasvoi. Romaanissa porvarisperheen sisään syntyy särö, kun tervakauppiaaksi kohonneen Karlin vaimo Maria alkaa pikkuhiljaa tajuta, mistä perheen varallisuus oikeastaan tulee.

”Hän päätti ottaa selville, mitä tervasta maksettiin. Kun Karl oli maininnut hinnan, sanoi hän jyrkästi:

– Sehän on aivan liian vähän – se on suorastaan nylkemistä. Minä en ymmärrä, kuinka he suostuvat myymään tavaransa niin halvalla.

Karl, joka oli aluksi huvitettuna hymyillyt hänen heränneelle kaupalliselle mielenkiinnolleen, vastasi:

– Mikäpä heidän auttaa, kun ei enempää makseta.”

Eikä Kainuun talonpojille tosiaan kovin paljoa maksettu. Pohjoisamerikkalaiset tervan tuottajat tienasivat kaksi kertaa enemmän tynnyriltä. Muualla Suomessa sai tavallisissa maataloustöissä paljon paremman palkan.

Tero Toivanen on tutkinut väitöskirjassaan tervakapitalismin paikallisia vaikutuksia Kainuussa. ”Tervanpoltto oli kainuulaiselle väestölle ja luonnolle pääasiassa ennemmin kirous kuin pelastus”, hän summaa. Velkavankeus tai suoranainen velkaorjuus oli Kainuussa yleisempää kuin tervalla vaurastuminen.

Aluksi tervan tuottajien velkaantuminen oli kohtuullista ja luotosta oli myös hyötyä, sillä modernia pankkijärjestelmää ei ollut ja lainaa ei muualta saanut. Oulun kauppahuoneilta saatu luotto toimi talonpojille eräänlaisena suhdanteiden tasoittajana: se auttoi selviämään yli huonoista vuosista.

1800-luvun edetessä niin kutsuttu majamieslaitos ajoi kuitenkin kainuulaisia yhä syvemmälle velkakierteeseen. Majamieslaitos oli epävirallinen ja periaatteessa laiton järjestelmä, jossa tuottajat eivät myyneet tervaa markkinoilla, vaan saivat tietyltä kauppahuoneelta yösijan, kestityksen ja luottoa seuraavan vuoden tervoja vastaan.

Tämä tarkoitti, että tuottajat oli sidottu velalla kyseiseen kauppahuoneeseen. Kauppahuoneet taas kykenivät näin ennakoimaan seuraavan vuoden toimituksiaan muualle Eurooppaan ja minimoimaan riskejään.

Kauppahuoneet pystyivät myös maksamaan velallisilleen huonomman hinnan tervatynnyristä kuin ne olisivat muuten joutuneet maksamaan. Ja jos hinnat olivat oikein alhaiset, ei uusi terva riittänyt välttämättä edes kuittaamaan vanhoja velkoja.

Silloin kainuulaiset joutuivat ottamaan velkaa velan päälle. Tai sitten he menettivät kotitilansa, joka oli kirjattu tervakontrahtiin velkojen pantiksi. Näin Kainuun maaomaisuutta siirtyi pikkuhiljaa Oulun kauppahuoneille. Maksuvaikeuksia lisäsi myös se, että 1800-luvun puolivälissä katovuosien keskellä kauppahuoneet ryhtyivät perimään korkoa tervaveloista.

Samoihin aikoihin alkanut isojako vain pahensi monien talonpoikien tilannetta. 80 prosenttia Kainuun väestöstä oli kohta virallisesti maattomia, eikä heillä ainakaan periaatteessa ollut enää edes oikeutta tervan polttoon.

Kainuusta oli tuolloin jo muodostunut niin kutsuttu monokulttuuri. Terva oli ylivoimainen pääelinkeino ja muiden elinkeinojen kehitys junnasi paikallaan. ”Kainuulaisyhteisöt olivat kirjaimellisesti kuin tervaan liimattuja: sen mukana joko selvittiin tai nujerruttiin”, Toivanen kirjoittaa.

Vastaavantyyppisiä tarinoita voisi kertoa nykyaikana vaikkapa Sambian kuparivyöhykkeeltä tai Kongon koboltin kaivajista. Ja vastaavalla tavalla kuin kupari tai koboltti tänä päivänä, terva oli 1800-luvulla kansainvälisen keinottelun kohteena. Hinta heittelehti.

Sillä oli vakavat vaikutukset varsinkin 1860-luvulla, kun viljan hinta kohosi ja tervan hinta laski. Nälkävuodet iskivät Kainuuseen erityisen kovaa. Joka kymmenes kainuulainen kuoli pahimpana nälkävuotena 1868 ja Sotkamossa jopa viidennes väestöstä.

Yhden haju on toisen tuoksu

Varhainen kauppakapitalismi hönki siis tervanhajua päin kainuulaisten kasvoja. Oululaisporvarin näkökulmasta kyse oli kuitenkin tervan tuoksusta.

Heille kauppa kannatti, olihan tervaporvareilla monopoli suhteessa Kainuun tuottajiin. Heidän ei myöskään tarvinnut itse investoida tuotantovälineisiin, tervan tuomiseen tai tervan tuottajien palkkaamiseen, nämä kun toimivat eräänlaisina pakkoyrittäjinä.

Kainuussa paloi metsää, mutta oululaiset tahrivat kätensä pelkkään lopputuotteeseen. Verotulot kasvoivat ja niin kasvoi Oulun kaupunkikin. Sen väkimäärä noin kuusinkertaistui vajaassa vuosisadassa.

Tervakaupan hyödyt jakautuivat kaupungissakin melko epätasaisesti. Tietyt kauppahuoneet kasvoivat kasvamistaan ja kauppa keskittyi 1800-luvun kuluessa yhä harvempien käsiin. Franzènit, Snellmanit ja Bergbomit olivat muutamia mahtisukuja, jotka säilyttivät asemansa vuosisadan alusta loppuun asti.

Oululaiset kauppahuoneet olivat monialayrityksiä, jotka toimivat tervakaupan lisäksi esimerkiksi laivanvarustajina, maahantuojina ja vähittäiskauppiaina. Tervaporvareilla oli valtaa ja he olivat mukana niin valtakunnan politiikassa kuin paikallisissa hankkeissakin. Bergbomit rahoittivat esimerkiksi siltojen rakentamista, kauppakoulun perustamista ja ruotsinkielistä kulttuuria.

Kauppahuonetta 1800-luvun puolivälistä johtanut Johan Gustav Bergbom opiskeli Lyypekin kauppainstituutissa, kierteli pitkin Eurooppaa, loi suhteita Hampurin ja Liverpoolin kauppiaisiin ja kävi tiivistä kansainvälistä kirjeenvaihtoa niin liikeasioista kuin päivänpolitiikastakin. Tervakaudella solmituille kauppasuhteille rakentui myös Oulun ja Suomen myöhempi sahateollisuus ja puutavarakauppa. Bergbomit olivat höyrysahauksen edelläkävijöitä Pohjois-Suomessa. Sahateollisuudesta siirryttiin sittemmin paperiteollisuuteen, josta muodostui Oulun seuraava vaurauden lähde.

Juuri Bergbomit olivat 1800-luvun lopulla kaikkein äveriäin tervaporvariperhe ja suvun mahdista onkin jäänyt tarinoita kiertämään, myös romaanitaiteeseen. Teuvo Pakkalan Oulun soutajat suuntaavat ”Pärpuumiin” heti kaupunkiin päästyään. Erkki Kivijärven romaanissakin kuvataan Bergbomien yltäkylläisiä pitoja: ”Ateria kesti kauan, sillä ruokalajeja oli yhtä monta kuin vuodessa on kuukausia ja viinejä yhtä monta kuin viikossa on päiviä.”

Ei Oulun tervaporvarien vaurauttakaan toki pidä liioitella. Maailman mittakaavassa tervan poltto oli 1800-luvulla jo hiipuvaa, periferiaan työnnettyä raaka-ainetuotantoa. Oulu oli Euroopan keskuksiin verrattuna vaatimaton, pienistä puutaloista kyhätty kaupunki, semiperiferia, joka kasvoi jonkin verran suuremmaksi tiristämällä viimeiset tervatipat Kainuusta.

Suurimman hyödyn tervasta korjasivat varsinaiset keskukset, eli tässä tapauksessa useimmiten Lontoo ja muutamat muut Euroopan kaupungit. Kuten tervan historiaan perehtynyt tutkija ja tietokirjailija Oiva Turpeinen kirjoittaa: ”Tosiasiassa tervakauppias oli vain välittäjä, joka ei voinut sanella tervan maailmanmarkkinahintaa. Se määräytyi joissakin Lyypekin ja Hampurin vauraissa kauppahuoneissa.”

Tervabuumin joutsenlaulu

Pohjoisen tervabuumi kesti monet myrskyt. Vuosina 1788–1790 käytiin Ruotsin ja Venäjän sota, sen jälkeen Ranskan vallankumoussodat ja sitten Suomen sota, jonka seurauksena Ruotsin itäiset läänit, eli Suomen alue, siirtyi vuonna 1809 Venäjän vallan alle.

Napoleonin sodat leimahtelivat samaan aikaan eri puolilla Eurooppaa. Ranska yritti panna Britannian kauppasaartoon, mutta epäonnistui. Suomea hallinnut Venäjä oli Ranskan kanssa liitossa, mutta tervaa vuoti silti Oulusta Britanniaan.

1800-luvun mittaan syttyneet sodat ja konfliktit vain voimistivat pohjoisen tervakauppaa. Kainuun mustalla kullalla ne sota-alusten kyljetkin voideltiin.

Oulu paloi vuonna 1822, mutta sekään ei notkauttanut tervan kauppaa kovin paljoa – tai ainakaan kovin pitkäksi aikaa – niin kuin eivät nälkävuodetkaan. Itse asiassa nälkävuosien aikoihin Oulusta vietiin tynnyrimäärällä mitattuna kaikkein eniten tervaa.

1900-luvun alussa pohjoisen tervabuumi tuli kuitenkin päätökseen, ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin kansainvälinen kysyntä hiipui. 1800-luvun mittaan rauta ja teräs korvasivat paljolti puun laivojen rakennusmateriaalina. Toiseksi, vuonna 1904 valmistui rautatie Kajaaniin, eli suora kauppareitti eteläiseen Suomeen. Se särki Oulun kauppahuoneiden valtamonopolin Kainuussa.

Myös Erkki Kivijärven Tervaporvari-romaanissa tervakauppa alkaa kirjan loppua kohden hiipua. Möljältä kuuluu vielä tervansoutajien laulu, mutta redillä höyrylaivat korvaavat jo purjealuksia. Yhä useampi kauppias siirtyy propsin, eli etenkin kaivoksissa käytettyjen tukipuiden myyntiin.

Samoihin aikoihin päättyy myös Tervaporvarin Karlin tarina. Hän on taannut ystävänsä lainan, joutuu maksumieheksi, halvaantuu järkytyksestä ja kuolee. Sairasvuoteella hän pyytää vaimoltaan, ettei tämä antaisi heidän pojastaan tulla tervaporvaria.

”Kun Maria ja hänen poikansa viimeistä iltaa istuivat vanhassa kodissaan, polttivat he yhdessä kaikki ne tervakontrahdit, jotka olisi ollut jätettävä ulosmittaukseen.

Heistä tuntui, että se oli paras sovitusuhri.”

Lähteet:
Erkki Kivijärvi: Tervaporvari. Romaani vanhasta Oulusta. Otava 1933.
Markku Kuisma: Kansallinen voitto ja kapitalismin henki. Luonnostelmia maailmantalouden reunalta. Siltala 2024.
Teuvo Pakkala: Oulua soutamassa. Otava 1921 (julkaistu alunperin 1885).
Samuli Paulaharju: Kainuun mailla. Tietosanakirja-Osakeyhtiö 1922.
Tero Toivanen: Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan. Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja, Helsingin yliopisto 2018.
Oiva Turpeinen: Mustan kullan maa. Tervan matka maailmalle. Amanita 2010.
Oiva Turpeinen: Kainuun historia II. Väestö ja talous 1721–1982. Kainuun maakuntaliitto 1985.
Sara Wacklin: Sata muistelmaa Pohjanmaalta. Suom. Katri Ingman-Palola. Oulun historiaseuran julkaisuja 1989 (julkaistu alunperin 1844–1845).
Jouko Vahtola: ”Maine elää, vaikka nimi sammui: konsuli Bergbom oli aikansa rikkain mies, ja sen vuoksi hänen elämästään jäi Ouluun elämään totta ja tarua”. Kaleva 2.10.2005.
Pentti Viita: Oulu – Ruotsin suurvaltapyrkimysten ja tervan kaupunki. BSV Kirja 2009.