Runolla merkitty paikka -teoksessa paikka on merkityksellinen koko teoksen lähtökohtana, jota runo kuvaa. Olen kuvannut runon keinoin viittä olemassaolevaa paikkaa Sodankylän kunnan alueella. Valitsemani paikat ovat paikallishistoriallisesti kiinnostavia mutta nousevat arkkityyppeinä kuvaamaan yleisiä ilmiöitä niin pohjoisen historiasta kuin paikan, identiteetin ja muiston suhteesta.

Paikat ovat tunturi/tulivuori, joki, raippamänty, kansantalo ja kotimökki. Teoksessa kuvaan paikkojen kautta laajoja historiallisia teemoja: maisemaa, pyhiä paikkoja, perinteistä elämänmuotoa, uudisasutusta ja kontrollia, modernisaatiota, järjestäytymistä, valtaa ja pohjoista elämänkaarta. Tavoitteenani on ollut tavoittaa menneisyyden moniäänisyyttä ja maiseman muistoja.

Historiantutkimuksessa paikkaa on käsitelty muun muassa sosiaalisesti määriteltynä tilana, jossa ihmiset elävät ja toimivat. Ihmisen havainnoidessa, nimetessä ja tulkitessa ympäristöään se saa merkityksen. Nämä merkitykselliset paikat ovat täynnä inhimillisiä tunteita, arvoja, muistoja, toiveita ja merkityksiä, joihin ihminen kiinnittyy elämisen kautta. Lähtökohtani olikin nähdä paikat merkitysten vyyhteinä, jonka säikeisiin runous tarjoaa mahdollisuuden tarttua. Mielestäni runolla on mahdollisuus osua suoraan paikkojen haaveiden, muistojen ja merkitysten ytimeen.

Lähtökohtani paikkoja kuvatessani oli se, että runous voi tavoittaa todellisuuden hienovaraisia, häilyviä ja ristiriitaisia puolia. Runous kertoo todellisuuden tutuista, tuntemattomista, salatuista ja kuvitelluista puolista. Nämä fragmentit eivät välttämättä asetu suuriksi kertomuksiksi, kuten historiakäsityksemme usein asettuu, vaan ovat läsnä katseina, välähdyksinä, ristiriitoina ja utopioina. Runoudella on mahdollisuus joustaviin keinoihin ja vapauksiin, joita historiantutkimus tai edes kaunokirjallinen proosa eivät voi tavoittaa.

Työni edetessä huomasin paikkojen myös vastustavan suunnitelmiani, asettuvan toisin, sulkeutuvan ja avautuvan edessäni. Tarkoitukseni oli valita erääksi paikaksi metsätyökämppä, mutta huomasin, että pohjoisen metsätyön ja ammatillisen järjestäytymisen sikäli mielenkiintoiset teemat olivat tältä osin kohdaltani loppuunammennetut. Sen sijaan uudella tavalla minua puhutteli maisema itsessään: kalliot, maan muodot ja muodostelmat. Tuntui, kuin paikka olisi irrottanut ihmisen itsestään, ja ymmärsin, että voisin kuvata myös tätä kaukaisinta menneisyyttä.

Teokseni ensimmäinen osio ”Tulivuori” yltää aina aikaan ennen viimeisintä jääkautta. Osiossa maisema ja todellisuutemme muodostuu ihmisestä riippumattomana. Katse on paikkojen katse, maiseman katse. Ihminen ei ole keskipiste vaan joku, jonka suuret nisäkkäät lopulta kesyttävät. Tämä alku tuntui hyvin luontevalta koko teokselle.

Toisinaan tuntui, että runo otti jalat allensa. Paikka toimi innoitteena ja alkuna, mutta runo kulki omaa reittiään. Oletuksenani oli, että menneisyys jättää jälkensä paikkoihin, jotka muuttuvat toiminnan seurauksena. Paikoissa tietty muutos olikin mahdollista todeta välittömästi: kansantalosta oli tullut hotelli, kotimökistä kyläseuran virkistysmaja, raippamännystä vain mänty. Minua inspiroivat näkyvän takaa pilkistävät vihjeet muista eletyistä todellisuuksista.

Toisaalta myös paikkojen hiljaisuus ja vihjeiden puute toimi inspiraationa. Miten paikat vaikenevat, unohtavat ja sulkevat kertomukset sisäänsä? Miten maa unohtaa kuolleen kielen tai miten sukupuuttoon hävitetty eläin katoaa kansanperinteestä? Runouden maail­mas­sa on mahdollista todeta, että kadonnut kieli kelluu jokea pitkin pois, tarrautuu rantakiviin ja kasvaa rentukkana jokitörmälle. Tämä voi tarjota erään viipaleen todellisuudesta, tuoda tunteen ja merkityksen historialliseen tapahtumaan tavalla, johon vain runous pystyy. 

Historioitsija paikan tulkitsijana

Tapani nähdä maailma on vahvasti historiallisesti kerrostunut. Taustani on historiantutkimuksessa ja kulttuuriperintötyössä. Pyrinkin työskennellessäni ymmärtämään tekemääni menneisyyden tarkastelua näiden tieteenalojen metodologiaa vasten.

Pierre Nora ja Christofer Tilly ovat käsitteellistäneet ja analysoineet muistia ja muistinpaikkoja tuotannossaan. Muistinpaikat voidaan nähdään muistelussa tuotettuina konstruktioina ja myös eräänlaisina kollektiivisen muistin tiivistyminä. Suomalaisessa historian ja perinteen tutkimuksessa muiden muassa Outi Finger­roos ja Ulla-Maija Peltonen ovat tutkineet muistitietohistoriaa, jossa tutkitaan menneisyyden merkitystä. Teosta Runolla merkitty paikka olen itse lähestynyt eräänlaisena muistitietohistoriana, jossa muistelijan asemassa on runoilija itse.

Muistitietohistorian metodologian kehittäjän Alessandro Portellin mukaan muistitieto on kerrontahetkessä tuotettuja menneisyyttä koskevia tietoja ja tulkintoja. Muistitieto kertoo ensisijaisesti siitä, mitä ihmiset uskovat ja tulkitsevat menneisyydessä tapahtuneen. Objektiivisuuteen ei pyritä, vaan Portellin mukaan subjektiivisuus on muistitiedon arvokas ja ainutlaatuinen ominaisuus.

Sen hyväksyminen, että minulla kirjoittajana on myös paikkani ajassa ja paikassa, jota ohjaavat pyrkimykseni, haluni ja uskomukseni siitä, mitä olen tekemässä, helpotti asettumista paikkojen äärelle. Paikan kokija oli minä, ja kohtasin paikat sellaisena ihmisenä niine historiakäsityksineni, joita minulla oli.

Tavallaan tämä havainnon kautta saatoin saada varmuutta valitsemalleni käsittelytavalle luoda historiakuvaa runouden keinoin. Historiakuviahan ei luoda vain akateemisessa historiantutkimuksessa vaan moninaisilla historiaesityksillä on osansa kuvien luomisella. Minulle runouteni on voimakkaasti myös historiakuvan luomista, jossa yksityinen ja jaettu muisti, muistelu ja muistitieto ovat keskeisessä asemassa.

Muistitietohistoriaan liittyvä muistelu on aina kiehtonut minua, sillä muistelu liittää yhteen menneen ja nykyisyyden. Muistellessa ihmiset eivät kerro vain menneestä vaan oikeastaan siitä, keitä he ovat nyt.

Historiantutkimuksessa on olennaista sietää monitulkintaisuutta, pakenevaa ja pirstaloituvaa totuutta. Kokonaisuutta tulisi pystyä kuvaamaan tekemällä oikeutta todellisuuden monitulkintaisuudelle. Tämä toimii myös runouden keinoin rakennetussa historiakuvassa. Kuitenkin halusin myös ajatella, että runous tehköön oikeutta vain itselleen! Tällä tarkoitan, sitä, että siinä, missä historiantutkimuksen tulee käydä vuoropuhelua olemassaolevan tiedon kanssa, voi runous elää uusissa avauksissa, tuoreessa, häikäilemättömässä mielessä.

Tässä mielessä käsitellessäni historiaa runouden kautta koin olevani ennen kaikkea vapauden äärellä. Runous elää vapaudessa ja vapaudesta! Toivon sen tuoneen teokseeni rohkeutta. 

Kirjoittaja on saanut Lapin Kulttuurirahaston apurahan teoksensa Runolla merkitty paikka kirjoittamiseen. Apuraha mahdollisti työskentelyn ja muuton kotiseudulle Sodankylään.

Uni Ojuva & Tiedon portaat esittää Runolla merkitty paikka -teoksen runoja Askan Pienellä runofestivaalilla 7.–8.8. Sodankylän Askan Porttikoskella. 

Kirjallisuutta:

• Fingerroos, Outi et al. (toim.): Muistitietotutkimus : metodologisia kysymyksiä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2006.
• Nora, Pierre & Kritzman, Lawrence D. (toim.): Realms of Memory: The Construction of the French Past: Traditions. Columbia University Press 1997.
• Peltonen, Ulla-Maija: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003. 
• Portelli, Alessandro: Käsky on täytetty : historia, muisti ja verilöyly Roomassa 1944. Faros 2012.
• Tilley, Christopher: A Phenomenology of Landscape: Places, Paths and Monuments. Berg Publishers 1994.