Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Elämä oli turvatonta, ja tulevaisuus olisi voinut kääntyä kalterien sisäpuolelle. Sopeutuvainen ja oivallisen pelisilmän jo lapsuudessa omannut Tammi oppi selviytymään, opiskeli psykologiksi ja hänestä tuli arvostettu vankilanjohtaja. Elinkautinenhan siitä tuli, mutta kalterien toisella puolella. Nyt Tammi on avannut tiensä omaelämäkerrallisessa teoksessa Naisvankilan pomo.

Tammi kertoo rankasta lapsuudesta Espoon Matinkylässä, joka on tullut tunnetuksi ongelmalähiönä ja sosiaalisesti eriytyneenä asuinalueena. Lukio Helsingin Kalliossa oli irtiotto ja käänsi uuden sivun elämässä. Tie urkeni psykologian opintoihin, ja kesätyöpaikka Katajanokan vankilassa merkitsi nousujohteista uraa vankimaailmassa. Erityisesti naisten asema vankina ja heidän olosuhteidensa parantaminen alkoivat siintää Tammen mielessä. Hän oppi tunnistamaan perheväkivallan, jonka keskeltä naiset tulivat muurien sisäpuolelle.

Psykologiksi valmistuttuaan 1996 Tammi valittiin Pelson vankilan psykologiksi. Kulttuuriero etelän vankiloiden ja pohjoisen välillä oli alkuun selkeä, mutta huumeongelma rehotti samalla tavalla tuoden levottomuuden myös Pelsolle. Huumongelmien lisääntymisen Tammi kertoo vaikuttaneen myös siihen, miksi hän myöhemmin hakeutui psykologin työn sijasta johtotehtäviin. Toinen syy oli, että Tammi ei omien sanojensa mukaan kestänyt olla itseään tyhmempien johdettavana.

Uudet haasteet seurasivat Vanajan avovankilaosaston osastonjohtajana. Neljästäkymmenestä vankipaikasta puolet oli naisille ja puolet miehille. Vanajalla oli myös pieni äiti–lapsi-osasto, ja tätä puolta Tammi halusi kehittää edelleen. Vuonna 2010 voimaantullut lakimuutos mahdollisti vankilan perheosaston toiminnan. Lapsia voitiin sijoittaa perheosastolle lastensuojeluviranomaisen päätöksellä lapsen ollessa alle kaksivuotias. Sijoitus saattoi jatkua kolmivuotiaaksi asti. Äidit alkoivat saada ohjausta ja tukea.

Kaisa Tammi pohdiskelee paljon rikoksen ja rangaistuksen problematiikkaa, mutta erityisesti hän kyselee, miksi nainen tappaa. Vastaus ei ole yksiselitteinen, mutta usein nainen on joutunut raa’an ja pitkäkestoisen perheväkivallan uhriksi ja päätynyt puolustamaan henkeään raskain seurauksin. Naisvangeista joka neljäs on kokenut pahoinpitelyä jo lapsuuskodissaan. Naisvangeilla on huomattavan paljon enemmän traumatisoivia kokemuksia kuin miesvangeilla.

Tammi eteni urallaan Vanajan vankilalaitoskokonaisuuden johtajaksi. Rohkeana uudistajana ja vankien olojen inhimillistäjänä hän joutui usein napit vastakkain vankeinhoidon johdon kanssa. Tammi on kuitenkin taistelija, joka ei ole antanut periksi; lukuisat ovat ne uudistukset, joita hän on pitkällä urallaan saanut aikaan erityisesti naisvankien hyväksi. Vaikka se kuulostaakin ylevältä, niin heikompien puolustaminen on motivoinut Tammea läpi uran ja elämän.

Kaisa Tammi on mutkaton, suora ja juoheva kirjoittaja. Kirjan motoksi sopii hyvin Tammen saama palaute erään vangin kortista: ”Pysy aina enkelinä.”