Haluaisin käyttää mooottorisahaa, mutta isä ei koskaan opettanut.

Haluaisin käyttää myös mönkkäriä, jossa on työntöaura, koska kolaaminen käsin on aika raskasta puuhaa. Tiedättehän, sen takia muutetaan omakotitalosta kerrostaloon.

Sellaisella etulevymönkkärillä minäkin puskisin pihassa menemään kuin kunnon työmies, mutta minun mönkkärini on autotallissa, enkä saa sitä käyntiin ilman apua. Joten tyydyn kolaan.

Traktorilla tämä vasta helppoa olisikin. Antaisi vain lingon rouskuttaa lumet hiivattiin. Mutta meillä ei enää ole traktoria. Se myytiin ja tilalle tuli mönkkäri puukärryineen. Epäkäytännöllinen vehje. Sillä ei saa kovin montaa puuta metsästä. Hydraulisesta nostimesta huolimatta tarvitaan kaksi nostamaan, jos on meidän kokoinen puu. Ja semmosia ne yleensä ovat. Isoja. Isän kasvattamia. Suoria, kauniita. Tukkeja jotka kolahtelevat talvisessa pinossa toisiaan vasten aivan erityisellä äänellä.

Isä työskenteli 42 vuotta Var­kau­den paperitehtailla. Tuona aikana nimet työtakkien selkämyksissä ehtivät vaihtua moneen kertaan: A. Ahlström, Enso-Gutzeit, Stora Enso. Isä kulki elämäänsä yhtä matkaa suomalaisen metsäteollisuuden kanssa. Jälleenrakennusajan sotakorvauksien jälkeen noussut kukoistus valui verkkaisesti kohti rappiota kuin muistisairaus. Olivatko ensimmäiset merkit läsnä jo 80-luvulla vai jo aiemmin?

Selaan Varkauden museon Finna-tietokantaan ladattuja Jäniksen valokuvaamon kuvia. Niissä kuvataan VaPa-projektia, Varkauden paperiteollisuuden laajennusta. Paperikone nelosta rakennetaan Päiviönsaareen heinäkuussa 1975. Työmaa on niin suuri, ettei se näytä etenevän kuukaudessa mihinkään, mutta muutamaa vuotta myöhemmin Suomen suurin paperikone on koeajettu onnistuneesti. Eno alkaa ajaa trukkia paperivarastolla ja siirrellä rullia kohti Helsingin Sanomien painokoneita.

PK4 ajettiin alas vuonna 2010 ja myytiin Kiinaan, vain seitsemän vuotta isän eläköitymisen jälkeen. Sekä Oulussa että Kemissä tapahtuu vastaavia muutoksia. Hienopaperikoneita muutetaan kartonkikoneiksi ja ihmisiä irtisanotaan. Jossain vaiheessa kuulen, että sellua roudataan Etelä-Amerikasta, koska siellä puu kasvaa nopeammin. Se on taloudellisempaa, höttöpuu. Oulussa käytöstä poistettu paperikone päätetään muuttaa kuluttajapakkauskartongin tuotantolinjaksi. Syynä on elämäntapojen muuttuminen.

Muitakin muutoksia on tapahtunut. Isän kuoleman jälkeen minusta tuli metsänomistaja: puupelto, jonka läpi auringonlaskun oranssi valo huljuaa kesäisin, on minun. Vaikka isä opetti minulle, ettei kaatuneita puita jätetä metsään märkänemään, luen lehdestä, miten suomalainen metsänhoito estää hiilinielujen synnyn eikä vanhoja metsiä enää ole. EU:n metsästrategiasta syntynyt keskustelu herättää minussa sekalaisia tunteita. Lentokoneen ikkunasta katson suomalaista metsää, joka on pääpiirteittäin tasakasvuista. Ja sitä on paljon.

Oikeastaan koen kammottavaa ristiriitaisuutta, jota en osaa käsitellä. Missä on erityinen metsäsuhteeni, lähiluontoni suosikkikuvauspaikka, puiden tuoma rauha? Minun silmäni haravoivat runkojen suoruutta, latvatuhoja ja kirjanpainajatoukan jättämiä reikiä. Onko kuviossa riittävästi tilaa, pitäisikö jo harventaa vai riittääkö esiraivaus? Miksi metsää pitää lannoittaa? Onko jatkuva kasvatus mahdollista miestyövoimin vai tarvitaanko siihen omat koneet? Entä jos metsän vain antaa olla? Entä jos haluan, ettei järven eteen kasva puita peittämään maisemaa? Saako hyviä kuusia kaataa, jos ne sahaa omaan käyttöön?

Sisälläni raivoava sota saa minut pohtimaan, miten metsäteollisuus on aivopessyt minut jo pienestä pitäen. Minä en koskaan vain kulje metsässä, minä skannaan. Ja toisekseen: missä on keskustelu metsäteollisuuden ja luonnonsuojelun välimaastossa? Missä ovat ohjeet maailmojenvälisille, meille, jotka saamme hoidettua metsää perintönä, emmekä tiedä, mitä sille pitäisi tehdä, koska emme osaa valita? Vai onko tämä vain sellainen sukupolviprosessi, joka on kuljettava läpi omin avuin? En jaksa uskoa olevani yksin näiden kysymysten kanssa. Keskustapuolueesta ei tunnu olevan mitään apua.

Tuijottelen ikkunasta isän is­tut­ta­maa koivikkoa. Tunnustan kemiläisiä paperityöläisiä valokuvanneelle kollegalle, että olo on nahkea. Hän tsemppaa, toivottaa onnea ja lähettää lisää hyödyllisiä linkkejä.