Media, johon on helppo päästä ja joka on kiinnostunut paikallisesta. Printtimediaa pohjoisessa on, radiotakin, mutta liikkuvaa kuvaa, telkkaria puuttuu. Suoraa lähetystä, tallenteita, pohjoista puhetta. Syvää hidasta, kuplina kuohuvaa pohjoisen kulttuurivirtaa. Tätä tarvetta mikään media ei tällä hetkellä toteuta sähköisenä.

Kulttuurin lavealle saralle tähän tarpeeseen perustettiin Pohjoinen kulttuurivirta -kanava. Pohojosen telekkari, kuten sitä elokuussa 2020 lanseerattiin. Tässä kirjoituksessa pohditaan pohjoisen kanavan visiota ja tilannetta, johon sitä ollaan pystyttämässä.

Pohjoiseen on muodostunut vuosien mittaan sähköinen mediatyhjiö. Vielä 1990-luvulla, kun Oulun Musiikkivideofestivaaleja perustettiin, lastenmusiikkivideoilla oli oma kilpailusarja. Lapsille oli videoita, koska niille oli esityspaikka. Oulun Yle tuotti tuohon aikaan Pikku Posteljooni -tv-ohjelmaa valtakunnan verkkoon. Itsekin olin Aknestik-yhtyeen kanssa valtakunnan verkossa prime­time-aikaan, kun Oulussa tehtiin TV2 Päiväntasaaja -ohjelmaa. Yhtyeemme sai valtakunnallista näkyvyyttä, eikä tarvinnut sen(kään) takia muuttaa Helsinkiin.

Nykyään lastenmusiikki ylipäätään tai muutkaan pohjoiset ilmiöt eivät saa valtakunnan verkoissa näkyvyyttä. Oulun Myllyojan lähiössä ei tiedetä, mitä Oulun keskustassa tapahtuu, koska Myllyojalla katsotaan Hesan telkkaria. Puhumattakaan vielä reunemmista alueista.

Tarvitaan oma telekkari – tai ainakin oma kanava sinne satojen joukkoon. Ainakin striiminä, vähintään nettiin. Pohjoisesta ääntä maailmalle kanavoiva media, joka esittelee mutta myös käsittelee kipupisteet ja ristiriidat. Journalistisella otteella toimiva, oma sähköinen kulttuurimedia, joka katsoo maailmaa pohjoisesta näkökulmasta. Pohjoisesta, joka ei ole muita parempi mutta yhtä arvokas kuin joku muukin näkökulma.

Kysymys on henkiinjäämisestä. Elämänmuodon, kulttuurin.

Kulttuurin voi nähdä monella tavalla, mutta varmaa on se, että se sijaitsee yhteisessä mielikuvituksessamme. Kulttuuri on yhteinen mielikuvituksemme. Koko elämän kirjo, mihin ikinä ihminen uskoo tai ryhtyy, mitä ikinä tekee ja yhdessä kuvittelee. Tätä yhteistä mielikuvitustamme taide osaltaan pyrkii tekemään näkyväksi sekä kuuluvaksi, maistettavaksi, haistettavaksi ja tuntuvasti koskettavaksi.

Ja näkyminen, se on olemassaolemista. Nähdyksi tuleminen on taistelua olemassaolosta, myös taiteessa. Apurahat, asiakkaat, työtilaisuudet. Miten antaa näyttöjä, jos ei ole kanavaa, jossa näkyä? Taiteen ja taiteilijan asema vertautuu kaikkeen elämään reuna-alueilla. Jos kylästä ei kuulu ääntä, se on kuollut.

Sähköisen median jakamistalous on tiputtanut mediaa polvilleen. Tietoa on entistä vaikeampi omistaa. Mainosrahat valuvat ylikansallisille somejäteille. Onko kaupallisen median aika kokonaan ohi? Vai puuttuuko siltä vain kvartaalia pitempiä visioita? Pitäisikö katsoa pidemmälle ja tuntea vastuuta markkina-alueesta pitemmällä tähtäimellä, vai onko kaupallisen median vain ja ainoastaan tuotettava omistajilleen rahaa?

Miten maata olisi lannoitettava ja metsää hoidettava että se tuottaisi? Kestävästi? Jos totutut katsantokannat ja toimintatavat ovat vanhentuneet? Kyetäänkö näkemään uusia tapoja lannoittaa maata ja hoitaa metsää? Onko muutoksessa mahdollisuuksia?

Pari vuotta sitten olin Oulu2026-hankkeen luovien neuvonantajien kokoontumisessa. Pohjoisen identiteetin metsästyksen lomassa puhuimme tästä sähköisestä mediatyhjiöstä. Ohjaaja Heta Haanperäkin havahtui siihen, ettei enää muutamaan vuoteen ole Yleisradiota näkynyt Kaupunginteatterin ensi-illoissa.

Tällä hetkellä tuntuu, että Ylen ainoa kulttuuritoimittaja Pohjois-Suomessa – ainakin Oulun näkökulmasta – on Yle Oulun radioääni Harri Nousiainen, joka nostaa alueen ilmiöitä ohjelmissaan esille. Nämäkään jutut eivät kantaudu valtakunnan verkkoon, mutta Oulun seudulla saattaa joku kuulla, mitä milloinkin on tapahtumassa. Kuka kertoisi pohjoisen asioista vielä Oulun perspektiiviä laajemmin?

Yle on keskittänyt toimintaansa Helsinkiin ja aluetoimitusten on annettu hiipua. Tämä on lopulta poliitikkojen vika. Eivät olleet hereillä Ylen hallintoneuvostossa 1990-luvulla. Sama kehitys jatkuu edelleen. Alueellinen strategia ja ajatus alueellisesta identiteetistä on puuttunut. Ollaan yksittäisten toimittajien aktiivisuuden varassa. Seurataan kaupallisten toimijoiden ”tehosta ja tuota” -toimintamalleja. Miksi? Jos Yle hoitaisi hommansa, tätäkään tekstiä ei tarvisi kirjoittaa, voisin olla vaikka tekemässä laulu- ja keskusteluohjelmaa Yle Areenalle Kiiminkijokivarressa tai Pyhäjokilaaksossa. Tornionjoella. Tai olisi ammattilaisia tekemässä näitä ohjelmia. Minä voisin keskittyä taiteen alkutuotantoon.

Samaan aikaan kaupalliset mediat eivät ole laajalti saapuneet paikkaamaan tyhjiötä. Ilta-Sanomat tekee sähköistä päivittäismediaa Oulusta, mutta sielläkin ollaan yhden toimittajan ajan ja hoksottimien varassa. MTV3:n uutisten pohjoinen näkökulma on kokkolalaisen kulttuuria tuntevan toimittajan varassa. Kulttuuri-ilmiöiden näkyvyys riippuu pitkälti yksittäisten toimittajien aktiivisuudesta.

”Kansan kaikuja pohjoisesta” -slogan komeili pitkään Kalevan etusivulla lehden nimen alla. Nykyään Kaleva tuntuu jääneen varmistelemaan osakkeenomistajilleen vanhoja voittoja niin kauan kuin paperilehtiä tilataan. Sen on toki se pyöriäkseen tehtävä.

Kaleva-konsernin ja median kohtalo näyttää kuitenkin ankealta, jos strategista muutosta ei pian tule ja tyydytään katsomaan sitä miltä juuri nyt näyttää, ilman visiota tulevasta. Kalevan alasajo olisi paha takaisku koko Pohjois-Suomelle, jonka kulttuuri-identiteettiä lehti on ollut mukana rakentamassa 1800-luvun lopulta saakka. 

Maailman paras taide ei riitä, se pitää tehdä myös näkyväksi.

Oulun juhlaviikkoja koordinoiva Oulun kulttuuritapahtumayhdistys ry on verkostonsa kanssa rakentanut jo parin vuoden ajan kulttuuriprojektia, jossa Perämeren valuma-alueen kulttuuripiiriä lähestytään vesireittejä ja jokilaaksoja pitkin. Projekti liittyy kulttuuripääkaupunkihankkeeseen, mutta on olemassa, vaikka Oulu ei titteliä saisi.

Ajatuksena on tutkia taiteen keinoin reuna-alueiden elämää ja etsiä tulevaisuudesta sellaista tietoa, jota ei perinteisen tutkimuksen keinoin saada. Samalla tehdään reuna-alueiden elämää näkyväksi monella tapaa. Suoraa lähetystä Iijokivarren kylätansseista. Suoraa lähetystä kalapaikoilta. Keskusteluja nuotioilta.

Taidetta ja tapahtumia ei tehdä unohdettaviksi. Ei, tehdään koko maailmalle suoraa lähetystä ja tallenteita. Tehdään taiteen näkyväksitekemää näkyväksi. Välitetään sitä ääntä, mitä saloilta kuuluu, maailmalle.

Tämä elämä, meillä täällä, tämä on arvokasta.

Olemme yhteydessä sinne jonnekin, takaisin ja toisiimme. Osa koko maailmaa täälläkin.