Suomen valtiollinen poliisi luovutti sota-aikana natsi-Saksaan ainakin 76–79 siviilihenkilöä – tarkka lukumäärä vaihtelee lähteittäin. Heitä lähetettiin vähintään neljälle eri keskitysleirille: Auschwitz-Birkenau, Stutthof, Oranienburg ja Natzweiler. Luovutettujen joukossa oli kaksitoista juutalaispakolaista, joista yhdeksän todistetusti murhattiin keskitysleireillä; kahden tiedetään selviytyneen hengissä ja yhden kohtalo on jäänyt tuntemattomaksi. Lisäksi sotilaslinjaa pitkin luovutettiin tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandille ainakin 521 sotavankia, jotka todennäköisesti murhattiin. Kaikkiaan sotavankiluovutuksia oli tiettävästi lähemmäs 3 000.

Valtiollisen poliisin päällikkö Arno Anthoni oli ainoa, joka joutui syytteeseen ihmisluovutuksista. Turun hovioikeus ei tuominnut Anthonia lainkaan. Myöhemmin korkein oikeus antoi hänelle varoituksen virkavirheestä; mutta yhtä kaikki, Anthoni vapautettiin mittavien korvausten kera. Yksi peruste Anthonin syyttömyyden puolesta oli se, ettei hän ollut poliitikko vaan virkamies; hän teki siis vain työtään, toteuttaen annettuja käskyjä.

Hitlerin vainojen aikaan vallitsi nykyisestä poikkeava käsitys turvapaikkaoikeuden luonteesta. Turvapaikkaoikeudella ei tarkoitettu pakolaisen oikeutta turvaan vaan vastaanottavan valtion oikeutta myöntää tai hylätä pakolaisten maahantulohakemukset omien etujensa mukaan. Mitään varsinaisesti laitonta ei Valpon ihmisluovutuksissa siis ollut – tähän tulokseen tuli myös vuonna 1945 julkaistu Suomen ulkopoliittisen selvittelykomitean mietintö, jossa kuitenkin todettiin, että karkotusten keskeyttämisellä ”pelastettiin Suomi lähtemättömästä häpeätahrasta”. Mittavampien luovutusten pysäyttämiseen johtaneet tapahtumat ovat oma tarinansa, jossa yksittäisten ihmisten rohkeudella ja kekseliäisyydellä on ollut ratkaiseva merkitys.

Luovutukset Gestapolle todettiin siis yhtä aikaa sekä mielettömäksi epäinhimillisyydeksi että täysin lain kirjaimen mukaisiksi. Miten se oli mahdollista? Yksi vastaus voisi olla se, että tapausta käsiteltiin vain Suomen sisäisenä asiana, eikä rikoslaki tuntenut rikosta inhimillisyyttä vastaan. Lisäksi oikeudenkäynnin yksityiskohdat – kuten se, että oikeuden puheenjohtaja oli tunnetusti saksalaismielinen – antavat syyn olettaa, ettei Anthonia haluttukaan tuomita.

Oikeusprosessin jälkeen virkamies Anthoni suuntasi Lohjalle, fasistien tukikohtana tunnetulle kalkkitehtaalle. Entinen poliisipäällikkö saikin tunnustaa väriä toimiessaan Lohjan Kalkkitehdas Oy:n juristina.

Saksalaismielisiä sisäpiiriläisiä

Eihän Anthoni tietenkään yksin ollut vastuussa natsi-Saksaan luovutettujen kohtalosta. Yksittäisen pahiksen motiivien pohtimisen sijaan onkin mielekkäämpää tarkentaa katse siihen ympäristöön, jossa luovutuksista päätettiin.

Vuoden 1941 alkupuolella liian maltillisena (tai ei tarpeeksi saksalaismielisenä) pidetty Paavo Kastari syrjäytettiin valtiollisen poliisin päällikön virasta ja tilalle valittiin ”paremmin ajan henkeen” sopinut varatuomari Arno Anthoni. Seuraavana kesänä presidentti Risto Ryti määräsi Anthonin ratkaisemaan ulkomaalaisten työskentelyyn ja maassa oleskeluun liittyvät asiat.

Pakolaisasioita koskevassa päätöksenteossa valtiollisen poliisin päällikön yläpuolella oli siten vain sisäministeri. Pakolaisten karkottamisia (käytännössä luovutuksia, koska karkotetut annettiin suoraan Gestapon käsiin) pidettiin siis sisäpoliittisena kysymyksenä, tai ei oikeastaan poliittisena kysymyksenä ollenkaan vaan sisäisen turvallisuuden asiana, jota sopi hoitamaan ”poliittisesti neutraali” turvallisuusviranomainen.

Lista sodanaikaisen pakolaispolitiikan toteuttajista on natsi-Saksan vainoamien kannalta kylmäävä. Valtiollisen poliisin papereissa aiempi asiallinen tyyli vaihtui Anthonin johtajakaudella vihjailevaksi ja epäasialliseksi juutalaisia kohtaan: esimerkiksi nimityksestä ”jutku” tuli Valpon virkailijoille sallittua kielenkäyttöä. Valpon apulaispäällikkö Bruno Aaltonen oli taas hyvää pataa Gestapon päällikön Heinrich Müllerin kanssa, oikein perhetuttuja.

Valpon omavaltaisuus karkoituspäätöksissä venytti laillisuuden rajoja: sisäministeri Toivo Horelli kyllä hankki karkotuksille ulkoministeri Rolf Wittingin hyväksynnän olematta kuitenkaan yhteydessä itse ministeriöön, jonka kansliapäällikön olisi kuulunut antaa karkotuksista lausunto. Horelli oli Anthonin tavoin tunnettu juutalaisvastaisuudestaan ja äärioikeistolaisista sympatioistaan. Myös ulkoministeri Witting tunnettiin natsimyönteisenä. Näin piirtyy kuva natsien kanssa veljeilevästä ja – kansallissosialismin viholliskuvan mukaisesti – juutalaisiin ja vasemmistolaisiin vihamielisesti suhtautuvasta samanmielisten päättäjien sisäpiiristä. Hitlerin vainoja paenneilla oli syynsä tuntea olonsa turvattomaksi suomalaisten viranomaisten käsissä.

Keskustelu Suomen osuudesta holokaustin toteuttamisessa on keskittynyt pitkälti numeroihin: kuinka monta luovutettiin, kuinka moni kuoli? Vastauksessa on mukana helpottuneisuutta: ei sittenkään kovin moni, ainakaan jos vertaa. Helsingin Tähtitorninmäen kupeeseen pystytetty vaatimattoman oloinen kivipaasi saa riittää kuvastamaan Suomelle annettua roolia suuressa eurooppalaisessa tragediassa. Kiveen on kaiverrettu kahdeksan keskitysleireillä surmansa saaneen juutalaisen nimet. Se on liian vähän, sillä ainakin yksi nimi puuttuu, puhumattakaan muista luovutetuista siviileistä ja suoraan satamasta käännytetyistä pakolaisista, sekä niistä sadoista sotavangeista, joiden kuolemasta tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandin käsissä ei ole jäänyt mitään todistusaineistoa. Kerrottu uhrien lukumäärä on liian vähäinen myös siksi, että kysymys Suomen vastuusta natsi-Saksan politiikan myötäilyssä ja toteuttamisessa ei tyhjenny murhattujen luetteloon. Ei riitä, että pyrkii todentamaan, mitä tapahtui. On syytä pohtia myös sitä, mitä olisi voinut tapahtua. Mihin Suomessa oltiin voitokkaan aseveljen vanavedessä valmiita?

On astuttava askel taaksepäin ja laajennettava näkökulmaa. On uskallettava katsoa myös lähelle, sillä se henkinen kansallismaisema, joka näin avautuu, on ainakin itselleni kovin tutun oloinen. Vuoden 1918 sisällissodan julmuudet ovat omasta näkökulmastani sen verran etäistä historiaa, että valkoisen Suomen perintö on näyttäytynyt minulle lähinnä puuduttavana pönötyksenä ja pölyttyneinä ihanteina, joiden yhteyttä ihmishirviöihin on vaikea havaita.

Sukutarinoita värikartalla

Helsingin edustalla sijaitseva Santahamina tuli aikoinaan itselleni tutuksi suorittaessani sivuopintoja Maanpuolustuskorkeakoulussa. Me siviiliopiskelijatkin kävimme ruokailemassa niin kutsutussa juhlasalirakennuksessa, jonka seinillä roikkui upseerien muotokuvia. Huomioni kiinnittyi sotilaspukujen epämuodollisen näköisiin valkoisiin hihanauhoihin. Maalaukset esittivät valkoisen armeijan sotilaita, tarkemmin sanottuna suojeluskuntaupseereita.

Suojeluskuntajärjestön syntyessä ei vasta itsenäistyneellä Suomella ollut omaa armeijaa, mutta sisällissodan aikana Suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi. Valkoisen Suomen sisäisen valtataistelun kärjistyessä ei sitten ollutkaan enää selvää, olivatko Suojeluskunnat hallituksen vai oman johtonsa poliittisessa ohjauksessa.

Äärioikeistolaisten suojeluskunta-aktivistien pyrkimys nostaa Mannerheim ylipäällikökseen johti väkivaltaiseen yhteenottoon kevättalvella 1921. Vuosikymmenen loppupuolella Suomessa huhuttiin fasistisesta vallankaappauksesta ja siitä, että myös armeijan yleisesikunta olisi vallankumoushankkeen puolella. Tilanteen kärjistyttyä hallitus päätti hajottaa eduskunnan; loppu on suomalaisen kansallismielisen radikalismin historiaa. 1930-luvulle tultaessa terrori ja kapinahankkeet olivat osoittaneet, että ääriliike oli ujuttautunut vaarallisen syvälle suomalaiseen turvallisuuskoneistoon.

Nykyupseereilta politikointi on kielletty, mutta valkoisen armeijan perintö näkyy yhä monin tavoin sotilaskulttuurissa: sisällissota vaikuttaa olevan upseerien puheissa nimenomaan vapaussota, ja Suur-Suomi-aatetta henkivä ”Jääkärien marssi” kelpaa yhä isänmaallisten tuntojen innoittajaksi. Osaan muuten sen marssin ulkoa itsekin, sillä isoisälläni oli tapana laulaa sitä toisinaan: ”Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks’ suuri on Suomen valta! Sen aatetta ei väkivoimat saa pois Pohjan taivahan alta!”

Mieleeni on jäänyt isoisäni maininta hänen suvustaan, josta kuulemma löytyy sekä ”umpivalkoisia” että ”umpipunaisia”. Lapsena nämä nimitykset kiehtoivat mielikuvitustani, mutta myös hämmensivät. Valkoisuus oli näyttäytynyt minulle lähinnä kristillis-isänmaallisena kunnollisuutena, jonakin sellaisena, mitä nykyään kai sanottaisiin tolkun ihmisyydeksi. Umpivalkoisuus tuntui käsitteenä ristiriitaiselta, sillä ei kai valkoisessa voi olla sävyeroja?

Umpipunaisen ymmärsin paremmin, eikä luonnehdinta varmastikaan ollut liioiteltu: eräs kaukaisempi sukulainen oli sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle loikannut Akseli Anttila, joka palveli Puna-armeijassa kohoten sotilasarvoltaan kenraalimajuriksi ja toimien talvisodan aikana perustetun Terijoen varjohallituksen puolustusministerinä. Tarina punaupseeri Anttilasta oli poikkeus säännöstä, sillä muut vastaavat sukutarinat kertoivat ”vapaussotureista”, suojeluskuntalaisista ja lotista – mutta näissä tarinoissa valkoisuus on sitä tavallisena pitämääni laatua.

Kymmenisen vuotta sitten vierailin isoisäni sairasvuoteella vähän ennen hänen kuolemaansa. Vakava tilanne hermostutti minua ja mietin, mistä kuolinvuoteen äärellä kuuluisi puhua. Jännitin turhaan, sillä keskustelu kääntyi luontevasti yhteen hänen lempiaiheistaan, sukuhistoriaan: olemme Gerhardin sukuhaaraa, hän valisti minua. Oletin hänen tarkoittavan Gerhard Snellmania, jonka tunnetuin jälkeläinen on muuan Johan Vilhelm, jonka vaakunan heraldiikasta isoisäni teki myös selkoa. Sinivalkoisen kilven alla on latinankielinen motto: ”Jos et itse kilpeäsi tahraa, ei sitä kukaan muukaan voi tehdä”.

Mietin J. V. Snellmanin suvun tunnuslausetta lukiessani kirjaa Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airueet (WSOY 2016). Teoksen sivuilla nimittäin vilahti tutun oloinen nimi: Teo Snellman. Hänellä oli hienon kuuloinen titteli, lähetystöneuvos. Mutta hän oli myös natsi. Eikä mikään eisaasanoanatsiksi-natsi, vaan tämä suomalaisuusmies-Snellmanin pojanpoika oli Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön johtaja – eikä kyseinen järjestö ollut 1930-luvulla suinkaan ainoa laatuaan suomalaisen kansallissosialismin pirstaloituneessa kentässä. En tiedä, keneen sukutarina tarkalleen viittasi, mutta aiemmin epämääräiseltä tuntuneen ”umpivalkoisuuden” todellinen olemus alkoi vähitellen kirkastua minulle. Aloin oivaltaa poliittisesta väriopista senkin, että kun oikein kunnolla valkaistaan, päädytään mustaan.

Ihanteiden valkeassa rintamassa

Hallussani on perintösormus, jonka kuva-aihe tuntuu nykykatsannossa perin sopimattomalta: sormusta koristaa siivekäs hakaristi, jonka keskellä on viisilehtinen ruusu. Sisäpinnassa on vuosiluku 1940. Sormus liittyy sodanaikaiseen kultakeräykseen, jolloin jalometallisia koruja vaihdettiin niin sanottuihin rautasormuksiin. Tätä hakaristillä varustettua versiota kutsutaan myös ilmapuolustussormukseksi, jonka symbolilla ei pitäisi olla mitään tekemistä natsien kanssa.

Suomalaiseen erillishakaristiin kiteytyy jotain olennaista siitä, miten valkoinen Suomi häilyi snellmanilaisen, perhettä ja valtiota arvostavan isänmaallisuuden ja fasismiin lipsuvan, demokratiaa halveksivan kansallismielisyyden välillä. Raja häilyi, koska sekä maltillisessa että radikaalissa muodossaan valkoinen liike käytti samoja sanoja. Äärikansallismielisen on lienee ollut helppo allekirjoittaa J. V. Snellmanin lausuma, jonka mukaan ”missä on kieliraja idässä, sinne on myös valtakunnan rajan ulotuttava”.

Muutenkin 1930-luvun suomalaisen äärioikeiston viljelemät arvot tuntuvat konservatiiviseen kristillis-isänmaalliseen puheparteen tottuneen korvaan perin tutuilta: Siveellisyys! Yhteinen hyvä! Yksilön velvollisuudet! Sisäisen ja ulkoisen todellisuuden sopusointu! Ja tietysti se valkoisen värin tahrattomuus. Nämä olivat arvoja, jotka yhdistivät radikalisoituneiden lisäksi valkoisen Suomen maltillista, pikkuporvarillista siipeä. Radikaali vähemmistö saikin voimansa valkoisen Suomen laajemmasta kaikupohjasta.

Johan Vilhelm Snellman oli itsekin ollut radikaali, ja sellaisena osa eurooppalaista, Ranskan vallan­ku­mouk­sesta sytykkeensä saanutta kansallisuusliikettä. J. V. Snellman ei kuitenkaan tavoitellut vallankumousta vaan modernin kansalaisyhteiskunnan luomista, suomenkielistä ja suomenmielistä valtiota. Vaikka Snellmanin elämäntyö tähtäsikin kansakunnan rakentamiseen, ei kehityksen korkeimpana päämääränä ollut hänen ajattelussaan niinkään kansakunta itsessään vaan sivistys; kieleltään ja kansaltaan yhtenäisen valtion luominen oli vain väline tämän lopullisen tavoitteen toteuttamiseksi.

Ja mitäpä pahaa sanottavaa sivistyneisyydestä voisikaan olla. Tähän jaloon arvoon vetosi myös oikeistopuolue Kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi vuonna 1941: ”Se, joka toimii Korkeimman aseena, ei kyllä kaipaa ihmisten kiitosta eikä ihailua, hän tekee sen, mikä hänelle kuuluu. Mutta kiitollisuus on avu ja siveellinen velvoitus”. Uuden Suomen kirjoittajalle Korkeimman ase oli Adolf Hitler, joka oli juuri aloittanut idän sotaretkensä. Hänestä toivottiin länsimaisen kulttuurin ja kristikunnan pelastajaa.

Sivistyksen vanhakantainen muoto ”siveellisyys” kertoo, ettei kyse ole mistä tahansa tiedon lisäämisestä, vaan sivistys on siveellisyyttä vain heijastaessaan yhteisesti jaettuja ihanteita. Siveellisyys on yksilön sisäisen elämän ja yleisesti hyväksyttyjen tapojen täydellistä sopusointua. Snellmanin ajattelussa yksilön tulikin olla yleisen palveluksessa. Suuremman hyvän etiikka sai myös suomalaisen fasismin hiljaiset tukijoukot hyväksymään kyyditykset ja terrorin, isänmaan edun nimissä.

Valkoisen Suomen radikalisoituminen oli alkanut sisällissodan teloituksista. Äärioikeiston hiljaisten myötäilijöiden joukko ei välttämättä julkisesti tukenut fasismia, mutta eipä sillä olisi ollut mitään fasistista järjestystä vastaankaan. Yksi tällainen hahmo oli kirjailija-kustantaja, sananvapausjärjestö PENin puheenjohtaja ja Kirjailijaliiton varapuheenjohtaja Eino Railo, jonka romaanisarjassa ”Koti virran rannalla” seurataan valkoisen armeijan voitonparaatia sisällissodan päätyttyä ja puhutaan ”ihanteiden valkeassa rintamassa” suoritettavasta tehtävästä. Tosielämässä muutama päivä paraatin jälkeen, 21. toukokuuta vuonna 1918, järjestettiin Santahaminassa punavankien teloitukset. Eino Railo oli paikalla, samoin kuin joukko muitakin äärioikeistolaisten maailmankuvan jakaneita kirjallisuusihmisiä. Yksi teloitettavista oli Algot Untola alias Maiju Lassila, eräs Railon kustantamon kirjailijoista.

Faktantarkistus kannattaa aina. Tätä artikkelia viimeistellessäni päätin vielä varmistaa Snellmanien sukuyhdistykseltä, pitääkö minulle kerrottu juttu Gerhardin sukuhaarasta paikkansa. Sain vastauksen: ei pidä. Nykytiedon valossa polveudun jostain pienemmästä samannimisestä suvusta, jolla ei nähtävästi ole mitään tekemistä kantaisä-Gerhardin eikä siten myöskään johanvilhelmien kanssa.

Ehkäpä tarina sukuni ”umpivalkoisistakaan” ei siten pidä paikkaansa. Ainakin olisi mukavampaa ajatella niin.

”Prosessi / Der Prozess” -projektin 1. osan tuottajana on Lapin taiteilijaseura ja rahoittajana EVZ Stiftung. Toteuttaja on vastuussa projektin sisällöstä, eivätkä julkaisut edusta EVZ:n näkemyksiä. Lisää projektin kotisivulla osoitteessa www.korteniemi.eu/prosessi.

Kirjallisuutta:

• Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airueet. WSOY 2016.
• Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Otava 2008.
• André Swanström: Hakaristin ritarit – suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Atena 2018.
• Max Jacobson: Väkivallan vuodet – 20. vuosisadan tilinpäätös I. Otava 1999.
• Elina Suominen (myöh. Sana): Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn – juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. WSOY 1979.
• Elina Sana: Luovutetut – Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. WSOY 2003.
• Hannu Rautkallio: Ne kahdeksan ja Suomen omatunto – Suomesta 1942 luovutetut juutalaispakolaiset. Weilin+Göös 1985.
• Hannu Rautkallio: Holokaustilta pelastetut. WSOY 2004.
• Taimi Torvinen: Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella. Otava 1984.
• Heikki Ylikangas: Selvitys valtioneuvoston kanslialle. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/2004.
• Joseph R. White & Mel Hecker (toim.): Encyclopedia of Camps and Ghettos 1933–1945 Volume III. Indiana University Press 2018.

Muut lähteet:

• http://snellman.kootutteokset.fi/fi/luvut/perheen-olemus-siveellisyys (luettu 19.11.2020)
• https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/juutalaispakolaisten-muistomerkki-apua-anovat-kadet-niels-haukeland-rafael-wardi (luettu 26.4.2021)