Toimittaja raportoi talouselämälle ja poliittisille päättäjille Helsingissä järjestetystä tilaisuudesta, jossa Kemijoki Oy:n ja Suomen energiateollisuuden toimijat riemuitsivat uudesta pumppuvoimalasuunnitelmasta Kemijoella.¹ Heidän tarkoituksenaan on lähivuosina rakentaa lukuisia pumppuvoimaloita Itä-Lappiin alueille, joita paikallisyhteisöt ovat perinteisesti käyttäneet kotitarvekalastukseen, metsästykseen, poronhoitoon ja marjastukseen.

Epäuskon jälkeinen seuraava tunnetilani yllätti minut täysin. Se oli häpeä. Vietin seuraavat päivät yrittäen analysoida omia tunteita ja ajatuksia tarkemmin. Miten on mahdollista, että tunsin nimenomaan häpeää? Minä? Eikö Kemijoki Oy:n pitäisi hävetä eikä minun?

Kasvoin ensimmäiset ikävuodet Yläkemijoella vapaan kosken rannalla, ja kouluikäisenä seurasin lähietäisyydeltä voimalaitostyömaan tuloa ja joen kahlitsemista. Vanhemmilleni ja erityisesti isälleni muutos oli rankka kokemus ja vei pohjan siitä elämäntavasta, johon hän oli syntynyt ja kasvanut. Perheenä löysimme kuitenkin lohdutusta kotimme takaovelta avautuvista erämaametsistä, jäiväthän ne sentään vielä luonnontilaisina jäljelle.

Nyt energiateollisuus aikoo pumppuvoimaloita rakentamalla tarttua näihin kylän asukkaille ja perheelleni tärkeisiin metsiin. Itse koen, että valtaapitävät tuhoavat nyt toistamiseen minulle fyysisesti, mentaalisesti ja hengellisesti tärkeän elinympäristön. Tunnen tulleeni häpeällisesti huijatuksi.

Psykologiassa häpeä määritellään erittäin tuskalliseksi tunteeksi tai kokemukseksi siitä, että emme ansaitse hyväksyntää ja yhteisöön kuulumista. Tunnesäätelyvaikeuksia käsittelevässä teoksessa Viisas mieli todetaan, että eräänä häpeän laukaisevana tekijänä voi toimia myös tilanne, jossa omaa koskemattomuutta loukataan.²

Helsingin Sanomien uutinen tuntui minusta jopa niin rankalta ja väkivaltaiselta, että ainoa ihmisryhmä, jonka arvelin tuntevan yhtä voimakasta häpeää, olivat raiskauksen uhrit. Tunteiden tasolla samaistuin yllättäin tuohon joukkoon. Oman elinympäristön tuhoutumista voi siis verrata vakavaan seksuaaliseen väkivallantekoon. Mitchell & Moletsane (2018) rinnastavatkin naisiin kohdistuvan väkivallan ympäristön tuhoamiseen: kyse on heidän mielestään samanlaisesta riistosta.³

Lääketieteen etiikan asiantuntija Ayesha Ahmad sekä ympäristösosiologi Outi Autti ovat tutkineet ympäristötraumaa ja ympäristöön liittyvää väkivaltaa (land based violence) luonnosta riippuvaisissa, yhteiskunnan marginaalissa elävissä yhteisöissä. He toteavat, että paikallisyhteisöllä on erityinen yhteys ympäristöönsä: luonnon ja ihmisen itsen välillä ei ole eroa.⁴

Kun omaa elinympäristöä vahingoitetaan, ihminen kokee tuskaa. Auttin mukaan ympäristömuutos muuttaa tai uhkaa fyysistä ympäristöä ja vaikuttaa negatiivisesti ihmisten elämään heikentäen turvallisuudentunnetta, aiheuttaen menetyksiä ja joskus pitkäänkin jatkuvaa surua ja kärsimystä.⁵

Ahmad puolestaan uskoo, että kokemus voi olla jopa fyysinen, ja siteeraa tuoreessa artikkelissa paikkasurua kokeneen henkilön kommenttia: ”I feel like I am a victim of physical violence. My body is hurt when the land is invaded, harmed, or destroyed.”⁶ (”Tuntuu, kuin olisin fyysisen väkivallan uhri. Kehooni sattuu, kun maata vallataan, vahingoitetaan tai tuhotaan.”)

Epäuskon ja häpeän lisäksi itse koin myös syyllisyyden tunteita siitä, että en ollut kyennyt estämään pumppuvoimalasuunnitelmien etenemistä. Työskentelin 1990-luvulla voimayhtiössä ympäristöasiantuntijana ja törmäsin tuolloin karttoihin, joihin pumppuvoimaloita oli sijoiteltu. Yksi suunnitelluista voimaloista sijaitsi minulle tutun lakimetsän alueella, joka kuuluu Natura 2000 -suojelualueeseen ja on hiljattain listattu Greenpeacen inventoinnissa Suomen valtion suojelemattomien arvometsien luetteloon.⁷ Masentuneena surin sitä, että en ollut pystynyt suojelemaan yhteisöämme, jonka perinteisiin nautinta-alueisiin kohde kuului.

Henkinen isku ja epätoivoni oli sitä luokkaa, että öisin oli vaikea rauhoittua nukkumaan. Enkä ollut yhteisössäni ainoa, jolle uutinen aiheutti ahdistusta ja huolta tulevaisuudesta. Tuttu lapsiperheen isä, joka on opastanut lapsiaan pienestä pitäen liikkumaan tuossa erämaametsässä, totesi, että edessä on muutto pois paikkakunnalta, koska hän ei kestä nähdä pumppuvoimalan tuloa. Ja eräs metsästäjä pohti, onko tartuttava aseisiin, jotta alue saadaan pidettyä luonnontilassa.

Oma johtopäätökseni on, että en enää ikinä halua nähdä Kemijokea, mikäli kaikki nyt suunnittelupöydillä ja lupaprosesseissa olevat pumppuvoimala- ja kaivoshankkeet vesistöalueella toteutetaan.⁸ Totaalinen selän kääntäminen tuntuu ainoalta tavalta selviytyä henkisesti ja jatkaa eteenpäin.

Kemijoen valjastaminen vesivoimatuotantoon 1950-luvulta alkaen vietiin läpi raskaalla poliittisen ja talouselämän ylivoimalla, alueen asukkaita kuulematta. Hiljattain juttelin iäkkään, Kemijokijokivarressa koko ikänsä asuneen naisen kanssa, ja kysyin mitä ajatuksia voimalaitosten rakentaminen hänessä herättää näin jälkeenpäin. Hetken miettimisen jälkeen hän päätyi selkeään johtopäätökseen: ”Valtio taisi harjoittaa kolonialismia omia kansalaisiaan kohtaan.”

Akuutti paikkasuru osui tutkijoihin

Ilmastokolonialismilla tarkoitetaan viimeaikaista suuntausta, jossa ilmastopoliittiset tavoitteet toteutetaan kunnioittamatta alkuperäis- ja paikalliskulttuureja. Siinä varakkaat valtiot pyrkivät kohti vihreää siirtymää esimerkiksi hankkimalla hiilivarastoja, investoimalla hiilensidontalaitoksiin ja ostamalla päästöoikeuksia, jotta ne voivat vapauttaa suuremman määrän kasvihuonekaasuja kuin ovat sopineet.

Helsingin Sanomissa julkaistun pumppuvoimalauutisen jälkeen Kemijoki Oy:n ja energiateollisuuden toimijoiden tueksi riensi ripeästi Suomen hallituksen ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkänen. Hän perusteli pumppuvoimaloita vihreällä siirtymällä ja Suomen lisääntyvällä energiantarpeella.⁹ Hankkeiden lupaprosesseja luvataan höllentää, ja valtiontukia on tarjolla vesivoiman rakentamiseen.

Mielipiteiden muokkaus pumppuvoimaloiden puolesta on sittemmin jatkunut tiiviinä talouselämän ja median suuntaan. Sen sijaan Kemijokivarren asukkaille ei vieläkään kerrota kaikkien suunniteltujen pumppulaitosten tarkkoja sijaintitietoja, vaan niitä pidetään pimennossa. Valtion harjoittaman kolonialismin ajatukselta ei voi oikein välttyä.

Paikkasurua (solastalgia) tutkiva kolmivuotinen kansainvälinen ja monialainen LandBodyEcologies-projekti (LBE) käynnistyi vuonna 2021.¹⁰ Projektin kenttäasemat sijaitsevat Kemijoen lisäksi muun muassa Intiassa, Ugandassa sekä Keniassa, ogiek-heimon asuttamassa Maun sademetsässä. Projektissa on keskitytty asukkaiden kertomiin omakohtaisiin tarinoihin aiemmin koetuista ympäristötuhoista.

Joulukuussa 2023 YLE:n toimittaja Pasi Toivonen matkusti Keniassa projektikumppanimme eli ogiek-heimon metsäalueelle ja raportoi, kuinka maan hallitus määräsi viranomaiset hävittämään alkuperäiskansan asumukset ja häätämään asukkaat pois omalta kotiseudultaan.¹¹ Ogiekien asuttamat metsät ja niiden sitomat hiilivarannot hallitus haluaa muuttaa kansainvälisen päästökaupan avulla rahaksi.

LBE-projektimme loppumetreillä oltiinkin tilanteessa, jollaista Keniassa ja Kemijoella ei osattu hankkeen alkaessa ollenkaan aavistaa. Ilmastokolonialismista saatiin hyytävän konkreettinen esimerkki, ja paikkasuru näyttäytyy sitä tutkiville tylysti ja hyvin henkilökohtaisesti.

1. Laura Kukkonen: ”Tälle on jumalattoman iso kysyntä’ – Suunniteltu miljardi-investointi tasoittaisi sähkön hintaa”. Helsingin Sanomat 28.4.2023, www.hs.fi/talous/art-2000009549647.html ↩︎
2. Minna Sadeniemi ym. (toim.): Viisas mieli – opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville. Duodecim 2019 ↩︎
3. Claudia Mitchell ja Relebohile Moletsane (toim.): Disrupting shameful legacies. Koninklijke Brill 2018. ↩︎
4. Ayesha Ahmad ym: ”Widening the understanding of Solastalgia through Land-based Violence”, International And Comparative Journal of Human Rights Vol. VI No I (2023) sekä ”Land Based Violence” -paneelikeskustelu Wellcome Collectionissa 22.6.2023
   (youtu.be/6WPjwPrUspQ) ↩︎
5. Outi Autti: ”Ympäristötrauma – vesivoiman muuttaman jokiympäristön vaikutukset koettuun hyvinvointiin”, Sosiologia 2/2022. urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022122173023 ↩︎
6. Ayesha Ahmad: ”Land-based violence”, teoksessa Stories of Solastalgia, 2024. ↩︎
7. Ari Aalto ym.: ”Suomen valtion suojelemattomat arvometsät. Osa III. Luonnonmetsä -hankkeen loppuraportti ja 91 lisäesimerkkiä suojelemattomista valtion arvometsistä.” Luonnonmetsä-hanke 2023. ↩︎
8. Tapani Leisti: ”Kemijoesta uhkaa tulla vihreän siirtymän pääviemäri – päästöluvista voi tulla jopa kilpajuoksu”, Yleisradio 27.2.2024. yle.fi/a/74-20076227 ↩︎
9. Matti Remes: ”Ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkänen: Sujuvasta luvituksesta lisävauhtia vihreään siirtymään”, Kauppakamarilehti 15.11.2023. kauppakamarilehti.fi/ymparisto-ja-ilmastoministeri-kai-mykkanen-sujuvasta-luvituksesta-lisavauhtia-vihreaan-siirtymaan ↩︎
10. www.landbodyecologies.com ↩︎
11. Pasi Toivonen: ”Hiilimarkkinoiden pimeä puoli” ja ”Ilmastokolonialismi rehottaa Afrikassa”, Yleisradio 12.12.2023. yle.fi/a/74-20065735, areena.yle.fi/1-67400028. ↩︎