Suomen arvostetuimpia ammatteja ovat kirurgi ja erikoislääkäri. Vanhempien toiveet noudattelevat tilastoja. He eivät toivo lapsistaan taiteilijoita, koska taiteilijan ammatissa vain hyvin harvat tulevat toimeen. Vanhemmat toivovatkin lapsistaan mieluummin lääkäreitä ja opettajia kuin taiteilijoita.

Lääkäreiden, juristien tai diplomi-insinöörien ei oleteta tekevän työtään pelkän näkyvyyden tai lisäkeikkojen poikimisen varjolla, mutta taiteilijoille työpyynnöt vailla palkkaa ovat arkea. Minuakin pyydettiin kymmenisen vuotta sitten osallistumaan Taide-lehden paneelikeskusteluun, josta oli tulossa sitten juttu kyseiseen aviisiin. Minua siis pyydettiin matkustamaan omin kustannuksin Rovaniemeltä Helsinkiin ilman, että keskustelusta olisi maksettu mitään. Olisin kuulemma saanut ”näkyvyyttä”.

Tämä tapahtui toki paljon ennen kuin etäyhteydet olivat muuttuneet rutiiniksi. Hiljattain erästä omaa yritystään pyörittävää kuvataiteilijakollegaa pyydettiin esitelmöimään kolmetuntiseen mediatapahtumaan ilman minkäänlaista palkkiota.

Pyhän hengen taiteilija 

Modernin taidejärjestelmän taakka painaa raskaana meidän 2000-luvun ihmisten hartioilla. Eräs tämän taakan seuraus on modernistinen myytti vapaasta taiteilijasta. Postmodernismin siivittämästä populaarikulttuurin vyörystä ja taiteiden tasa-arvoisuuteen ja laajempaan saavutettavuuteen tähdänneistä hankkeista huolimatta myytti elää ja voi hyvin kansalaisten asenteissa. Yksi ilmaus tästä on se turhauttava oletus, että taiteilija elää pyhällä hengellä. Kutsuttakoon tällaista myyttitaiteilijaa tässä leikkisästi ”pyhän hengen taiteilijaksi”.

Pyhällä hengellä elävä vapaa taiteilija on intressejä vailla toimiva riippumaton yksilö, joka ei ole tilivelvollinen kenellekään muulle kuin itselleen. Käytännössä kukaan ei ole niin vapaa kuin tämän parisataa vuotta vanhan ihanteen mukainen kuvitteellinen valkoihoinen aristokraattinen mies.

Tosiasiassa vapaa voi olla vain jostakin ja/tai johonkin. Ihmisellä voi olla vapaus olla tekemättä jotakin ja/tai vapaus tehdä jotakin. Näin ymmärrettynä taiteilijan vapaus kytkeytyy rahaan vastakohtaisilla, mutta suhteellisilla tavoilla. Toimeentuloa kun ei kulutuskapitalistisessa järjestelmässä voi kiertää.

Vapauden suhteet ja asteet

Taiteilija on vapaa ainakin kahdella tavalla. Silloin, kun hän ei tule toimeen, ja silloin, kun hän tulee toimeen.

Esimerkiksi kuvataiteilijan vapauden aste määrittyy galleristisuhteen kautta kahtalaisesti. Galleristin tallissa kuvataiteilija saa palkkaa, jos ja vain jos galleristi myy tarpeeksi hänen teoksiaan sekä jos ja vain jos teokset ovat sellaisia, että äveriäät haluavat niitä kokoelmiinsa tai arvioivat ne sijoittamisen väärteiksi. Runsas myyntitulo takaa ainakin periaatteessa sen, että kuvataiteilijalla on vapaus keskittyä työhönsä. Vaatimaton myyntitulo ei tätä taas juuri mahdollista. Raha on hankittava muualta.

Silloin, kun kuvataiteilijalla ei ole sopimusta galleristin kanssa, hän voi tehdä mitä tahansa ja seurata luovan mielensä suuntaa ilman, että täytyisi tehdä töitä asiakaslähtöisesti tai galleristin toiveiden mukaisesti.

Hyvin toimeentuleva ja melko vapaa kuvataiteilija työskentelee opettajana tai professorina taideyliopistossa tai muussa taideoppilaitoksessa. Hänen toimeentulonsa ei riipu millään tavalla myyntituloista eikä hänen tarvitse tuottaa tiettyä määrää teoksia joka toinen vuosi avautuvaan yksityisnäyttelyynsä tai taidemessuille. Eikä hänen tarvitse käyttää kallista aikaansa apurahahakemusten rustaamiseen. Hänen täytyy kuitenkin käydä töissä.

Vapain on tietysti taiteilija, jolla on omaa, puolison tai suvun varallisuutta siinä määrin, että hänen ei tarvitse käydä palkkatöissä. Hän voi keskittyä rauhassa itsensä toteuttamiseen ilman huolta näkyvyydestään ja tunnettuudestaan. Hänen toimintansa ei ole riippuvaista galleristeista, kuraattoreista saati apurahoista, eikä hänen näin ollen tarvitse raportoida, miten on apurahansa käyttänyt ja mitä on apurahakautensa aikana saanut aikaiseksi.

Sitten, aivan viimeiseksi taiteilija, jolla ei ole varoja ja joka ei hakuyrityksistään huolimatta saa apurahaa eikä tee opetustöitä tai edes muita töitä vaan saa sosiaaliturvaa, on periaatteessa myös melko vapaa. Ongelmaksi tietysti tulee se, että hänellä ei ole varaa hankkia materiaaleja tai kattaa teostensa tuotantokuluja – ellei hän ole tavattoman kekseliäs. Hän voi kuitenkin ajatella ja kehitellä ideoitaan riippumatta galleristista, oppilaitoksesta tai apurahajärjestelmästä. 

Taiderahoituksen poliittinen perusta

Sosiaaliturva on siinä mielessä neutraali ja tasa-arvoinen tulolähde taiteilijalle, että sosiaaliturvaa voi periaatteessa saada jokainen kansalainen, jolla ei ole muuta toimeentuloa. Tekemisen laatua arvottavia kriteerejä ei ole, koska tekemistäkään ei oletetusti pitäisi olla. Toki sosiaaliturvaakin täytyy anoa. Eli jonkinlaista nöyrää aloitteellisuutta vaaditaan tässäkin tapauksessa.

Taiteen suurimmat rahoittajat eli Suomen valtio ja muutamat säätiöt sen sijaan ohjaavat taiteen muotoja ja sisältöjä siten, että he valitsevat tuen kohteeksi vain tietynlaista taidetta, kuten Suomen Kulttuurirahaston erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio kolmisen vuotta sitten napakasti huomautti. Juuri näin taide ja politiikka ovat olleet kytköksissä hyvinvointivaltion varhaisvaiheista aina nykypäivään saakka, vaikka moni taiteilija kokeekin, että hänen tekemisiinsä mikään ulkoinen taho ei vaikuta.

Kulttuuripoliittisessa keskustelussa ja apurahapolitiikassa on vallinnut viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan arvoristiriita. Yksittäisille ammattitaiteilijoille myönnettäviä taiteilija-apurahoja on perusteltu taiteen itseisarvoa korostavilla argumenteilla, mutta nyttemmin niidenkin yhteydessä on alettu korostaa taiteilijoiden yhteiskunnallisuutta. Markkinaehtoinen rahoitus ja taiteen hyötyä ja käytettävyyttä peräänkuuluttavat erityisapurahat ovat taas vastaavasti vastikkeellisia, kuten vaikkapa takavuosien keskustelua herättänyt taidetta hoitolaitoksiin -apuraha. Tässä kontekstissa taiteen arvo punnitaankin hyvinvointivaikutuksina. Ei olla kiinnostuneita taiteilijan vapaudesta vaan taiteen laajemmista yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Vapautta korostava henki ei ole kuitenkaan haihtunut minnekään apurahakeskusteluista. Oletetusti taiteilijalla tulisi yhä olla vapaus keskittyä hiomaan omia ideoitaan ilman, että kukaan kyselee vastikkeellisuuden perään. Apurahan tulisi vapauttaa taiteilija toimeentulohuolista, jotta täydellinen keskittyminen omaan taiteelliseen työhön onnistuisi. Käytännössä apurahat ovat niin pieniä ja harvoille putoavia, että tämä jää lähinnä haavepuheeksi. Tiedän muutamia suomalaisia taiteilijoita, jotka ovat ottaneet pankista lainaa toteuttaakseen vaativan projektinsa. Heidän toimintansa mittakaavaan apurahat ovat yksinkertaisesti olleet liian pieniä tai heille ei ole sellaisia myönnetty.

Markkinaehtoinen rahoitus ei ole kuitenkaan sen kummemmin onnistunut lieventämään taidealojen heikkoja toimeentulo-odotuksia kuin taiteen vapautta korostava rahoituskaan. Taiteilija-ammattien heikosta arvostamisesta huolimatta taidealat houkuttavat liian monia realistisiin toimeentulomahdollisuuksiin nähden.

Noidankehä pyörii

Rivikansalainen ei siis toivo lapsestaan taiteilijaa, mutta kun hän tarvitsee taiteilijan palveluita, hän ehdottaa talkoilua, koska taiteelle ei ole budjettia. Näin hän uusintaa juuri sitä syytä ja asiantilaa, jonka vuoksi hän ei toivo lapsestaan taiteilijaa.

Kunnanvaltuustossa tämä rivikansalainen vastustaa kunnan uusinta julkisen taiteen hankintaa, koska se on niin kallis, vaikka hinta on kuin pisara meressä verrattuna viimeisimmän kauppakeskuksen rakennuskustannuksiin. Taiteiden heikoilla toimeentulorakenteilla on paljon tekemistä nimenomaan kansalaisten asenteiden ja arvojen kanssa, mutta toki taiteilijatkin ovat kantaneet kortensa tähän kekoon suostumalla surkeisiin työehtoihin eli pitämällä tätä itseään syövää noidankehää yllä.