Georges Bataille (1897–1962), ranskalaisen filosofian enfant terrible, kuvataan usein liian epäsystemaattisena teoreettiseen haltuunottoon, turhan hämäränä tai runollisena kiinnostaakseen muita kuin filosofeja ja liian rienaavana asettuakseen hengellisen etsijän lukemistoon. Uskontoteoria on mielenkiintoinen suomennus osin juuri tästä syystä. Sen riittävä seikkaperäisyys asettaa Bataille’n teorian antropologiseen ja sosiologiseen jatkumoon, jossa saman polun raivaajina näyttäytyvät niinkin erilaiset ajattelijat kuin Jacques Derrida, Rene Girard tai Mircea Eliade. Jopa luonnontieteellisesti kiinnostaviksi osoittautuvat kirjan alkupään jaksot, joissa työkalun keksimisen kautta hahmotetaan hyötyihin ja päämääriin painottuneen asioiden maailman syntyä.

Asioiden maailman maallinen ja profaani järjestys jättää taakseen epämääräisen vaistotodellisuuden, johon alkuihminen samanaikaisesti tuntee siteen mutta johon hän palaa vain riitin, juhlan tai uhrauksen hetkellisyydessä. Juuri tämä eläimen avoin vaistotodellisuus edustaa pyhän jälkeä ja innoittaa myös runoilijoita: tässä vaistotodellisuudessa suojaava ja tuhoava, valkea ja musta jumaluus sulautuvat yhdeksi jatkumoksi ilman tarkkoja rajoja.

Bataille yhdistää tämän hetkellisen siirtymän tai paluun väkivaltaan mutta tekee jyrkän eron esimerkiksi sodan väkivallan ja pyhän itseään tuhoavan väkivallan välille. Sodan väkivaltaisuus toimii asioiden piirissä ja suuntaa ulos; se tarkkailee asioiden hyötyjä ja vaikka nämä samat hyötyseikat voivat myös estää väkivallan ilmentymisen, johtavat ne miltei yhtä usein väkivallan suurempaan toteutumiseen. Sisäisyyteen johtava ja pyhään kytkeytyvä väkivalta taas on abstraktimpaa, silkkaa irtautumista tarkasti määriteltyjen asioiden piiristä. Se kieltäytyy seuraamasta hyötyjä ja tuhoaa siksi itsensä asiana.

Bataille’n käsitys väkivallasta kattaa kaiken ylimenevän ja liiallisen, myös turhamaisen itseilmaisun. Ankara moraali kyseenalaistaa pakenevat teot, jollaisia teorian mukaan ovat jopa suureellinen rakennusten suunnittelu, ylenpalttinen liturgia ja kontemplaation toimettomuus. Sisäinen väkivalta on siis synonyymi hyödyttömälle ja vaistomaiselle, kun taas moraalinen pyhä kietoo itsensä väkivaltaan, jota se vastustaa, niin, juuri väkivallalla.

Teoriaa väkivallasta on arvioitava myös suhteessa kirjoitusajankohtana yhä vallinneeseen porvarilliseen moraaliin, jonka piirissä mikä tahansa poikkeuksellinen on voinut aiheuttaa kuohuntaa. Se antaa tekstin ilmaisuihin monitulkintaisen, paikoin provokatiivisenkin sävyn, joka on helppo ymmärtää pinnallisessa tulkinnassa väärin.

Vaikka teoria osoittaa kriittisyyttä alkuperäisen pyhän ja profaanin paikat vaihtavaa monoteismia kohtaan (pyhä kytkeytyy vahvemmin hyötyyn ja luonto maallistetaan), vasta teollinen yhteisö sysää ihmisen yksin asioiden maailman varaan ja tekee kaikesta tuottavuudelle alisteista. Tällä tavalla tuhlaavan ja turhan pyhän vapauttava voima menettää keskeisyytensä ja muuntuu pelkäksi yhteisöllisten velvoitteiden voimattomaksi vastapuoleksi. Kokemusmaailma latistuu ja tyhjentyy. Mutta samalla sisäisyyden huomioiminen palaa uudelleen mahdolliseksi, kun tuotannon maailma menettää tarkoituksenmukaisuuttaan – toisin sanoen kun tuotetulle ei enää löydy käyttöä.

Teoksen huomion eläimistä asioina, joita ihminen hyödyntää mutta joiden todellisuutta hän ei enää sellaisenaan aisti, voi halutessaan nähdä eräänlaisena luonnonsuojelun oikeuttajana. Uskontoteoria ei tätä näkökulmanvaihdosta tee mutta osoittaa nostalgiaa menetettyä vaistotodellisuutta kohtaan (subjektin sisäisyyden kautta, jossa minän ja sinun ja myös ihmisen ja eläimen rajat menettävät merkityksensä). Hivenen vastaavanlaisen välineellisyyden kieltävän lähestymistavan voisi ajatella toimivan kaiken aidon vuorovaikutuksen ohjaajana.

Suomennos ei oio tekstin paikoittaista vaikeaa vellovuutta ja kaunokirjallisia tehokeinoja, mutta vastakkainasettelut selkeyttävät sanomaa, vaikkei niitä vaivatta nielisikään. Bataille ei säästele edes tiedettä (ja sitä myöten omaa alaansa), joka asettuu osaksi uuden ajan turhan päämäärähakuiseksi muuttunutta todellisuutta. Tällainen sitkeä ja vilpitön paneutuminen kaunistelemattomaan kokemuksellisuuteen ja ei-tiedon mahdollisuuteen avaa ovia Bataille’n teorian hyödyntämiseen myös kaukana filosofisen tradition ulkopuolella.