Tänä vuonna Oulun Musiikkivideofestivaaleilla nähdään musiikkivideonäytös, joka kantaa nimeä ”Queer People in Hip Hop”. Minä ja ystäväni Paula Nousiainen olemme näytöksen kuraattoreita, ja näytöstä kootessamme olemme saaneet sukeltaa syviin soundeihin, mehukkaisiin visuaalisiin maailmoihin ja mustan queerin kulttuurin kultasuoneen. Luvassa on hottiksia, uskomattomia asuja, hellyyttä, kaihoa ja kapinaa, sekä tietysti käsittämätöntä lyyristä ja musikaalista taituruutta ja taikuruutta.

Queer-yhteisön ja hiphopin yhteinen taival on ollut vähintäänkin kivinen; hiphop niin Yhdysvalloissa kuin koti-Suomessa on surullisenkuuluisa paitsi misogyniastaan myös homo- ja transvihamielisyydestään. Usein hiphopin imagoa seuraakin toksisen maskuliinisuuden raskas varjo. Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista ja suosituimpien artistien rap-lyriikoissa vilisee paljon syrjivää sanastoa ja huumoria.

Paljon kehitystä on toki jo tapahtunut, ja nykyään muutamat räpin supertähdetkin ovat puhuneet julkisesti queeriydestään. Ongelma ei silti ole ohi tai vanhentunut, ja syrjivä ilmapiiri elää monissa hiphop-piireissä vieläkin vahvana.

On tärkeä huomioida, ettei hiphop-kulttuurin queerfobia ole kuitenkaan syntynyt tyhjiössä tai itsestään – cis- ja heteronormatiivisuus on pitkälti koloniaalinen tuote, siis tärkeä osa valkoisten eurooppalaisten aikoinaan keksimää ja levittämää väkivaltaista narratiivia ihmisyydestä. Kolonialismiin kietoutunut valkoinen ylivalta (engl. white supremacy) on suuri suunnitelmallinen sorron koneisto, jonka eri piirteitä ovat tämän hetken yhteiskunnassa muun muassa rakenteellinen rasismi, homo- ja transfobia, ableismi ja läskiviha. Valkoinen ylivalta ohjailee valtakulttuurin ihmiskuvaa, joka on kolonialismin avulla tunkeutunut myös osaksi muita kuin lähtökohtaisesti valkoisia kulttuureja. Mustaan amerikkalaiseen kulttuuriin jalkautunut queerfobia ja misogynia ovat avohaava, jota satoja vuosia jatkunut aktiivinen sorto pitää yllä.

Mikäli näin suoraviivaisesti hahmotettu yhteys kolonialismiin tuntuu radikaalilta tai dramaattiselta, on kenties syytä muistuttaa, mistä hiphop kulttuurina on kotoisin. Todella lyhyesti kerrottuna: hiphop oli alkujaan 1970-luvun Bronxissa eläneiden mustien ja ruskeiden nuorten synnyttämä kulttuuri, itseilmaisun kanava ja tapa paeta hetkellisesti köyhyyden ja poliisiväkivallan värittämää arkea. Nuoret kommentoivat ympäristöään yhteiskunnan ahtaimmista asemista, äärimmäisestä köyhyydestä ja rasismin kyllästämästä Amerikasta. Hiphop kantaa sanomaa yhteisöstä, vastarinnasta ja vallankumouksesta. Hiphopin ydin on antirasistinen, antikoloniaalinen ja kapinallinen.

Kuten 1970-luvulla, nykyäänkin hiphopin keinoin tehdään tärkeää antirasistista ja yhteiskuntakriittistä työtä. Rasismi ei ole kadonnut minnekään, ja äärioikeistolaisen politiikan nousun myötä se on vain juurtunut syvemmälle kulttuuriimme viime vuosina. Mustat ja ruskeat ihmiset joutuvat kokemaan elintilansa pienenemisen hyvin konkreettisesti, kun fasismi leviää parlamentteihin ympäri maailmaa. Tilanne on traaginen ja huolestuttava, ja vastarintaa tarvitaan akuutisti. Ihmiset ovat vaarassa, ja sen voi kuulla myös heidän musiikissaan. Hiphopia tarvitaan. Se on osa voimakasta kapinaa ja elintärkeä keino käsitellä elämää rakenteellisen väkivallan kourissa. Kolonialismin rakenteet ovat elossa ja uhkaavat vahvistua, ja siksi minunkin on tärkeää kirjoittaa niistä suoraan ja anteeksipyytelemättä.

Sitten taas – queer-kulttuuri, siinä missä hiphop, on kapinaa. Kun valtakulttuuri ja politiikka rakentuvat vastustamaan queer-kokemuksen todenmukaisuutta ja esimerkiksi transihmisten itsemääräämisoikeutta, eläminen queerissa kehossa on usein kulkemista voimakkaaseen vastavirtaan. Kun omista perusoikeuksistaan joutuu taistelemaan ja jo saavutetut oikeudet voi menettää koska vain, tarve vastarinnalle on tuntuva. Yksinkertaisesti; queer elämä on vääjäämättä kitkaista. Siispä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöt ja kulttuuri keskittyvät pitkälti yhtäältä kapinaan ja toisaalta vapautumiseen. Hiphopilla ja queer-kulttuurilla on niin paljon yhteneviä poliittisia ja aistimellisia suuntia, ettei ole ihme, että queer hiphop on niin upeaa.

Poliittinen suunta on tosiaankin sama; sen lisäksi, että hiphop ja queeriys ovat kapinaa, ne kapinoivat samaa poliittista ja yhteiskunnallista rakennelmaa vastaan. Valkoisen ylivallan koneisto on sekä rasismin että queerfobian kehto, joten kävisi järkeen, että kapinakin tapahtuisi yhdessä. Ja niin se osittain tapahtuukin. Se kapina on kaunista ja määrätietoista ja vahvaa, ja koska se nousee palavasta tarpeesta muutokselle, se on sitkeää ja pysäyttämätöntä. Loistava kotimainen esimerkki queerista hiphopin suunnannäyttäjästä on Yeboyah, joka tekee korvaamatonta työtä muuttaakseen hiphopia yhdenvertaisemmaksi ja turvallisemmaksi kaikille – ja hän tekee sen tyylillä.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat tekijät ovat elintärkeä osa hiphopin matkaa kohti dekoloniaalista tulevaisuutta ja todellisuutta. Tekemällä tilaa itselleen yhteisön queerit jäsenet tekevät tilaa myös muille ja rakentavat uusia yhteyksiä. Heidän läsnäolonsa kyseenalaistaa syvään jumittuneita narratiiveja siitä, kuka on esimerkiksi uskottava, rakastettava, cool, arvokas tai oikeassa. Olemalla julkisesti sitä mitä ovat, queerit hiphop-aktiivit rikkovat ylisukupolvisen trauman asettamia kirouksia ja vapauttavat tulevia sukupolvia niistä. Queer hiphop on kapinaa kapinan sisällä. Se on tuplakapinaa, ja sitä tapahtuu koko ajan.

Siis, karkeasti sanottuna: tunnetuin historiankirjoitus unohtaa ja ohittaa hiphopin LGBTQIA+-tekijät. ”Queer People in Hip Hop” -näytös on meidän pyrkimyksemme kantaa kortemme kekoon ja osallistua talkoisiin kohti dekoloniaalista hiphop-historiaa. Vaikka musavideonäytös nostaa esiin räppäreitä ja supertähtiä, yhtä tärkeitä kulttuurin muutokselle ovat kaikki omissa paikallisissa yhteisöissään vaikuttavat queer-ihmiset. Tähtäämme askeleemme polulle, jota monet meitä edeltäneet ovat jo pitkään rakentaneet, polulle kohti sosiaalisesti oikeudenmukaisempaa ja queer-ystävällisempää hiphop-kulttuuria.

Vaikka paljon työtä on jo tehty hiphopin vapauttamiseksi sisäistetystä ihmisvihamielisyydestään ja koloniaalisesta ideologiasta, paljon työtä on vielä tehtävänä, niin yksilöllisellä kuin yhteisöllisellä tasolla. En itse ole suinkaan poikkeus – valkoisena ihmisenä (pois)oppiminen on ikuisuusprojekti. Keskustelu ja oppiminen jatkukoon!