Ayaan Hirsi Alin ääni on hänen kirjoittamiensa kirjojen myötä vakiintunut negatiiviseksi. Hänet tunnetaankin islamin kriitikkona. Kriitikon rooliin pitäisi kuitenkin kuulua tasapuolisempi arviointi, myös positiivisten seikkojen ja voimavarojen tunnustaminen ja huomioonottaminen.

Alia on vaikea ottaa vakavasti, koska hänen puheensa on niin yksipuolista. Avarakatseisuus tai suhteellisuudentaju ei missään vaiheessa vesitä hänen selkeää mustavalkoisuuttaan. Yhden asian naisena hän yksinkertaistaa asiat tasolle, jolla niin mielellään liikkuu populisteja seuraavien massojen, toiminnan miesten ja naisten aatteen valepukuun verhoutunut alkeellinen tarve toimia vahvemman puolella halveksittavaa vihollista vastaan. Sillä tasolla Hirsi Ali kohtaa Halla-ahon.

Muslimitoisinajattelijoita on puolustettava muslimifundamentalisteja vastaan, hän vetoaa, mutta onkin jo tullut mustamaalanneeksi koko muslimijoukon: se ei ole vähemmistö, jonka integraatiota tulisi edistää, vaan uhka, joka olisi syytä torjua!

Harhaoppisen ensimmäinen luku on varsin hyvä. Siinä Ayaan Hirsi Ali valaisee asetelmaa, jossa länsimaiset liberaalit, nykysuomeksi ”suvakit”, ovat kääntyneet häntä vastaan islamin kritisoimisesta – ja hän, yksinäisenä taistelijana, pitää sankarillisesti ja henkensä kaupalla esillä omakohtaisesti oppimiaan ja todeksi kokemiaan faktoja entisestä uskonnostaan. Hirsi Ali tekee mielenkiintoisen jaottelun Mekan ja Medinan muslimeihin, joista ensin mainitut edustavat Muhammadin sanoman varhaisimpia hengellisiä linjanvetoja ja toiset hänen yhteiskunnallisempaa, lakikeskeisempää julistustaan. Jälkimmäiset ovat kaapanneet islamin julkiseksi panttivangikseen. Moni muslimi on tästä samaa mieltä: radikaalit huutavat islamin suulla ja mestaisivat varmasti itse Muhammadinkin vääräuskoisena.

Ayaan Hirsi Ali on kuitenkin ateisti ja sekularismin kiihkeä kannattaja, ja hänen näkemyksensä islamin kehityskelpoisuudesta on erittäin pessimistinen. Hänen totuutensa on osatotuus. Se kuuluu: islam on uskontona syyllinen siihen, että muslimit tekevät terroritekoja. Poliittiset, sosiaaliset ja psykologiset vaikuttimet ainoastaan vahvistavat uskon puolustamisen motiivia. Näin lataamalla Hirsi Ali haluaa vaientaa analyyttisemmät lähestymistavat kertaheitolla. Hänen tyylinsä on suoraviivainen ja lähentelee suoraa toimintaa. Yllätyshyökkäyksestä koituvan edun Hirsi Ali saa ainoastaan siitä syystä, että älyllisemmät ja maltillisemmat äänet ovat jo vuosikymmenien ajan yrittäneet tasoittaa radikaalien vastakkainasettelujen miinoittamaa kulttuurienvälistä keskustelukenttää.

Nimettyään islamin yleissyylliseksi Ali rakentaa salamannopeasti vahvat barrikadit sitä vastaan vyöryttämällä todisteiksi suuren määrän radikaaleja tekoja kuin surullisenkuuluisa MV-lehti konsanaan. Näin syntyvässä viholliskuvassa ei ole mitään uutta, vaan se solahtaa helposti Euroopassa ristiretkiajoista saakka rakennetun pahan musulmaanin ikonin alle. Keskiajalla terrorismia eivät harjoittaneet islaminuskoiset. Maanosassamme yhtäkkisesti puhjenneita juutalais-, kerettiläis- tai noitavainoja sen sijaan voitaisiin pitää terrorin aaltoina, joihin hurskaat kristityt syyllistyivät. Terrorismia ei siis voida samaistaa islamiin, kuten Ali perspektiivinvalinnallaan ja käsittelyllään tekee.

Ayaan Hirsi Ali ei ole väärässä: islamin piirissä tapahtuu iljettäviä asioita kuten kunniamurhia ja muita sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia loukkaavia hirmutekoja, joiden vastustaminen on ensiarvoisen tärkeää. Kunniamurhat eivät ole edes islamin uskonnon mukaisia, vaan ne liittyvät vanhoihin patriarkaalisiin asenteisiin – samoin kuin naisten ympärileikkaus. Naisten oikeuksia loukataan murheellisin ja raivostuttavin tavoin myös esimerkiksi Intiassa. Sukupuolten tasa-arvo on uutta länsimaissakin, ja kristinuskon historia tuntee mitä räikeimpiä naisvihan ilmentymiä. Kulttuurit kehittyvät eri tahdeissa, taantuvat, muuntuvat ja nousevat; niiden vuorovaikutus on yleensä synnyttänyt vaurautta ja sivistyksellistäkin kukoistusta.

Erityistä inhoa Ayaan Hirsi Ali tuntee islamin hyvään kehottamisen ja pahasta varoittamisen periaatetta kohtaan, vaikka tulee myöntäneeksi saman ajatuksen esiintyneen jo Aristoteleella. Kuluneella vuosikymmenellä on Suomessakin ilmestynyt lukuisia teoksia uskonyhteisöjen painostuksesta ja pelottelusta jäseniään kohtaan. Ilmapiiri on ollut uskontoja vastaan jopa siinä määrin, että uskonnollisuuden on täytynyt piiloutua; vastareaktiona maailmalla on ounasteltu uskontojen ”paluun” ”trendiä”.

Sotienjälkeisten sukupolvien illuusiottomuus ja moraalinen nihilismi, yhteiskunnallinen radikalismi ja monet muut ilmiöt loivat hengellistä tyhjiötä, jonka täyttyminen kuuluu ilmiöiden luonnolliseen kiertokulkuun. Ihmiset hakevat rakenteita elämilleen ja sisäisille tiloilleen, ja uskonnot tuottavat uudenlaisia vastauksia vanhoihin tai vanhoja vastauksia uudenlaisiin kysymyksiin. Hyvään kehottaminen ja pahasta varoittaminen voidaan nähdä sekä tekopyhyyden ja tuomitsevuuden että yhteisöllisyyden ja huolenpidon näkökulmasta.

Muilta ei pitäisi vaatia enempää kuin itseltä, ja kaksinaismoralismi on erittäin vastenmielistä. Hyvää tarkoittava teko voi aiheuttaa pahaa. Hyvää ei silti tarvitse kieltää. Terveet elämäntavat pysyvät terveinä, vaikka huonot houkuttaisivatkin, ja perheitä koossapitävä moraali voi koitua kaikkien parhaaksi, vaikka jokunen kiehtova syrjähyppy jäisikin nautiskelematta.

Äärimmilleen viedyn liberalismin seurauksia voidaan tarkastella esimerkiksi alkoholinmyynnin vapauttamisen tai alkoholiveron laskemisen suorina vaikutuksina alkoholista aiheutuviin mittaviin inhimillisiin kärsimyksiin, sosiaalisiin, terveydellisiin ja taloudellisiin haittoihin.

Kysyisin Ayaan Hirsi Alilta, katsooko hän länsimaisen kulttuurin kehittyneen nykyiseen vaurauteensa hedonismin vai itsehillintää korostaneen moraalin ansiosta. Länsimaisen kulttuurin voidaan myös ajatella kehittyneen liiankin materialistiseksi, jolloin islam tarjoaa sille hengellisyyttä arvossa pitävän vaihtoehdon, jossa usko tuonpuoleiseen kannustaa hyviin tekoihin ja henkisyyteen tässä elämässä.

Jatkuva taloudellinen kasvu ei henkisestä näkökulmasta kuulu sivistyksen tunnusmerkkeihin eikä edes elinehtoihin. Tajuamme itsekin, ettei se ole kestävää kehitystä. Erich Frommin kaltaiset psykoanalyytikot näkevät protestanttisen eetoksen hyvinkin patologisessa: neuroottisessa, pakonomaisessa, ihmisiä eriarvoistavassa, ihmisyyttä halveksivassa ja sille suorastaan vihamielisessä valossa. Suomalaisessa arvoasteikossa työ ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen status ovat keskeisiä ihmisarvon määrittäjiä, eivät luonteen jalous, epäitsekkyys tai sielun kauneus.

Pidän positiivisena sitä, että Harhaoppisessa Hirsi Ali esittää kritiikkinsä ohella muutosehdotuksen: hän vaatii islamin uudistamista ja listaa valikoiman arvostamiaan muslimitoisinajattelijoita. Lieneekö Alin puoliso vaikuttanut ajatuksen muotoutumiseen, onhan hän talouden ja imperiumien historiaan erikoistunut professori Niall Ferguson, joka tunnetaan myös reformaatiota koskevista ajatuksistaan (protestanttinen työmoraali loi länsimaisen talouskasvun ja viisisataavuotisen kulttuurisen ylivoiman muuhun maailmaan verrattuna). Kannatan keskustelua reformaation tarpeellisuudesta, mutta uskon sen mahdollistuvan rauhanomaisessa vuorovaikutuksessa, ei pelon ja epäluulon synnyttämässä vihan ilmapiirissä.

Vaikka kristinuskon reformaatio aiheuttikin pitkiä ja verisiä uskonsotia, sen edistämä lukutaito kiihdytti uuden oppimista ja kriittistä ajattelua. Samoihin aikoihin sijoittui myös länsivaltojen kilpajuoksu muihin maanosiin, joista ne valtasivat siirtomaita aseteknisen ylivoimansa turvin ja söivät niiden elinvoimaa kannibalistisesti.

Kolonialistien intresseihin kuului imperiumien rautahansikkaassa pitäminen nimenomaan hajoita ja hallitse -periaatteella, mitä esimerkiksi Intian niemimaalla edusti ikivanhan sivistyksen juurten katkominen ja korvaaminen orjaidentiteetillä sekä epäsovun kylväminen paikallisten ryhmien keskuuteen. Pääoman intressejä ei ole vaikea nähdä nykyistenkään sotien taustalla.

Ali sivuuttaa tällaiset seikat kylmästi. Hänen vaatimuksensa islamin reformoimisesta ampuu osittain ohi, sillä väkivallan ja brutaalien ihmisoikeusloukkausten takana ei useinkaan ole uskonnollinen määräys vaan paikallisten tapakulttuurien muinaisjäänteet. Väkivaltaisen kunnia-ajattelun valta esimerkiksi Etelä-Euroopan maissa on vasta murtumassa. Sen mukaan miehen ja hänen hallitsemansa suvun kunnia riippuu naisten siveellisestä käyttäytymisestä. Takapajuisimmat asenteet löytyvät luonnollisesti pitkään siirtomaavallan alaisina olleista tai sotia käyneistä, valtarakenteiltaan  kaoottisista maista kuten Pakistan, Irak tai Afganistan.

Ikivanhojen patriarkaalisten asenteiden ja brutaaliin fyysiseen voimaan turvautumisen ohella tietämättömyys, ajattelemattomuus ja tarjolla olevan sivistyksen puute ovat muslimienemmistöisten maiden suurimpia haasteita. Uskonnollisen ajattelun ja opetuksen taso on romahtanut verrattuna 1000–1200-lukujen suuriin muslimifilosofeihin, jotka välittivät antiikin Kreikan sivistyksen Euroopan ensimmäisille yliopistoille ja vaikuttivat Tuomas Akvinolaisen ja Maimonideen ajatteluun.

Alin hyökkäys islamia vastaan on ideologista aggressiota, jonka paras puoli on sen avoimuus. Kuulemmeko islamin piiristä nousevia vastauksia, tai haluammeko edes? On syytä ymmärtää, että hyökkäykset islamia vastaan ovat aina synnyttäneet vastahyökkäyksiä samoin kuin hyökkäykset valtioita kohtaan aloittavat sotia; voiko olla olemassa ”one hand clap”?

Islam on vain uskonto, mutta Muhammadin aikana se synnytti yhteisön, josta kehittyi yhteiskunta lakeineen, jopa sosiaalihuollon kaltaisine järjestelmineen. Profeetan seuraajien aikana siitä kehittyi islamilainen valtakunta, joka toimi ja reagoi valtion tavoin. Sen käymiä sotia ei pidä nähdä erilaisessa valossa kuin muita maailmanhistorian lukemattomia sotia; ihmiskunnan historiaa on jopa sanottu sotien historiaksi, niin leimallisia ne ovat olleet ihmisten toiminnalle lähes kaikissa tuntemissamme kulttuureissa.

Myös kärsinyttä ja paljon menettänyttä yksilöä vastaan hyökkääminen saa hänet turvaamaan entistä tiukemmin omiin uskomuksiinsa – siihen ainoaan, mitä hänelle on jäänyt. Erään pakolaisen sanoin: ”Uskonto on ainoa kotimaani.” Muslimeille langetettu altavastaajan rooli sisältää sosiaalista, poliittista, taloudellista ja sivistyksellistä eriarvoisuutta. Kiusaava asetelma on omiaan provosoimaan epätoivoisiin tekoihin.

Länteen jo kotoutuneet muslimit voisivat olla kahden kulttuurin edustajina hedelmällisessä avainasemassa, jonka en soisi haaskaantuvan hiljaisen rasismin tai avointen vihamielisyyksien torjumiseen. On tyhmää vastaanottaa pakolaisia ja laiminlyödä heidän kotouttamisensa. Suuri osa on vaikeasti traumatisoituneita. Lainsäädäntömme, tasa-arvon, vähemmistöjen oikeuksien ja uskonnonvapauden kunnioittaminen ovat kotoutumisen ja yhteisen turvallisuuden kulmakiviä.

Länsimaisiin yhteiskuntiin onnistuneesti, tasa-arvoisesti kotoutuneella ”euroislamilla” olisi mahdollisuus myös omien näkemystensä uudelleen tulkitsemiseen, mitä tapahtuukin paljon meidän siitä kuulematta, sillä vain negatiiviset asiat ylittävät uutiskynnyksen.

Islam on nyt uskontona hieman yli 1400-vuotias. Samanikäisenä kristinusko joutui kohtaamaan renessanssin ja löytöretkien kaltaisten mullistusten asettamat kehitystehtävät. Se muuntui ulkoisten paineiden pakkovaatimusten alla. Keskiajan vuosisatoinakaan se ei ollut muuttumaton, vaan yksilöt tulkitsivat sitä tarpeitaan vastaavasti.

Käytännössä islamiakin uudistavat kaikki, jotka soveltavat sitä elämissään. Muhammadin esimerkin seuraaminen vaatii tulkitsemista muuttuvissa kokemusmaailmoissa. Kristityillekään ei ole helppoa soveltaa Raamatun sanaa päivänpolttaviin kysymyksiin, kuten sukupuolineutraaliin avioliittoon.

Ayaan Hirsi Ali vaatii islamin opillista muuttamista tavalla, jota kristinuskokaan ei pystyisi toteuttamaan hajoamatta. Olisi kiinnostavaa kuulla islamin oppineiden vastauksia Alin vaatimuksiin. Islamia tulkitaan nytkin hyvin vaihtelevin tavoin – ne voisivat yllättää paljon enemmän kuin Alin monesti kuullut syytelmät.

Mikään näkemys tai uskomusjärjestelmä ei voi perustellusti esiintyä lopullisena tai universaalina, sillä ihmismielen ja -kielen muotoilemina ne ovat kaikki syntyneet rajallisessa ajassa ja paikassa – ja resonoivat yksilöissä eri tavoin. Niitä voi kunnioittaa yrityksinä henkisen tasapainon ja hyvinvoinnin suuntaan, mutta ihmisiä toisistaan erottavina tekijöinä ne kuitenkin kääntyvät näitä vastaan. Krishnamurtin sanoi: ”Kutsuessasi itseäsi intialaiseksi, muslimiksi, kristityksi tai eurooppalaiseksi, tai miksi muuksi hyvänsä, olet väkivaltainen. Ymmärrätkö miksi? Koska erottaudut silloin muusta ihmiskunnasta. Kun määrittelet itsesi uskonnollisen tai kansallisen eroavaisuuden kautta, synnytät väkivaltaa.” Aggressiivisen eroajattelun vastustaja ei määrittele itseään eksklusiivisen ajattelun kautta vaan kantaa huolta koko ihmiskunnasta.

Vastakkainasettelu oikea- ja vääräuskoisten välillä ei liity vain uskontoihin vaan yltää primitiivisestä heimoajattelusta nationalistiseen nurkkakuntaisuuteen. Ulkoiset muodot ovat kuin vaate, joka peittää sen, mikä meissä on yhteistä ja universaalia: ihmisyys. Tämä on kaikkien uskontojen ja koko ihmiskunnan kohtalonkysymys.

Laajat psykologiset tutkimukset osoittavat, että ihmiset ovat varsin samanlaisia kaikkialla. Erilaiselta näyttävä voi ymmärtää minua paremmin kuin läheiseni. Eri uskontokuntiin kuuluvilla on keskenään hyvin samankaltaisia hengellisiä kokemuksia dogmeista ja rituaaleista riippumatta. Parhaat vastaukset aikamme haasteisiin löytyvät tasa-arvoisten ihmisten valistuneen dialogin kautta.