Kun yhtyeen nimi on Heavy Metal Perse, tuntuu välttämättömältä aloittaa sitä käsittelevä teksti tästä seikasta. Asiaa tuntematon päättelee heti, että kyse on ”huumoribändistä”, mikä on harvemmin ollut tie kulttuurilehtien analyysien kohteeksi. Ja jos asiaan liittyy vielä hevi, tuo pysyvästä suosiostaan huolimatta vakavaa tarkastelua harvemmin osakseen saava kattogenre, ei se ainakaan helpota suhtautumista.

Melkoisia kynnyksiä on siis ylitettävänä ennen kuin kuulija vailla taustatietoja haluaa edes tutustua aiheeseen.

Ja kuitenkin: Heavy Metal Perse on kantanut ylpeänä muusikoiden nuorina keksimää ja arvatenkin lonkalta repäistyä nimeä jo kaksikymmentäviisi vuotta. Sillä on vakiintunut ja melko laaja kuulijakunta, joka suhtautuu siihen paremman sanan puutteessa vakavasti. Se on ikään kuin salaa (ja pitkin julkaisuvälein) kartuttanut tuotannon, joka on vähintään omaleimainen alaluku suomalaisen raskaan rockin historiassa.

Siinä on riittävästi syitä tähän yritykseen selvittää, mistä oikeastaan on kyse.

Heavy Metal Perse perustettiin Kajaanissa vuonna 2000. Aika ja paikka ovat yleiseen musiikkihistoriankirjoitukseen nähden sillä tavalla epämääräistä välitilaa, että edellytykset pysyä kategorioiden ulkopuolella syntyvät jo niistä.

Vuosituhannen alussa suomihevi oli nousemassa kansallislajiksi ensimmäisten maailmanvalloittajien myötä, mutta vielä oli aikaa Radio Rockiin, Matti Vanhasen ”hevimerkkiin” ja Tarja Turusen Nightwish-potkuihin valtakunnan pääuutisena. Myös suomenkielinen raskas musiikki orasti vahvasti, mutta hyvin erilaisissa muodoissa (Kotiteollisuus, Viikate, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus) kuin se, jonka Heavy Metal Perse valitsi ilmaisulleen.

Mitä Kajaaniin tulee, tuo kuihtumista vastaan kamppaileva kaukainen maakuntakeskus ei ole koskaan ollut kokoaan suurempi suomalainen rock-kaupunki. Ei ole undergroundissa tunnettua Kajaani-soundia, mutta eipä myöskään valtavirtatähteä, joka liitettäisiin heti Koillismaahan. Kaupunki tuntuu enemmän metaforalta: on kaksikin melko tunnettua kappaletta nimeltä ”Kajaanista pohjoiseen” (Mikko Perkoilan ja Anna Erikssonin).

Toisaalta suomalainen rockmusiikki yleensäkin ja metalli vielä erityisesti on aina elänyt syrjäseutujen innovaattoreista. Kun ei ole skenejä eikä lähiympäristössä valmiita tekemisen malleja, joutuu ajattelemaan itse. Bändi ei hajoa niin helpolla, koska uusia soittokavereita ei löytyisi kuitenkaan. Vaativat kasvuolosuhteet kehittävät sinnikkyyttä ja omapäisyyttä, joita tarvitaan, jos vastoin odotuksia päätyy maailman tuulten riepoteltavaksi ja jonkinlaisen menestyksen ulottuville.

Maakuntabändille on myös tyypillistä, että se joutuu sovittamaan yhteen jäsentensä monenlaisia mielihaluja. Isossa kaupungissa yhteen päätyy muusikoita, jotka lähtevät tietoisemmin hakemaan virtaviivaista linjaa. Niissä kaikki tuntuu olevan alusta asti harkitumpaa. Heavy Metal Perseen musiikillis-kulttuurisesta DNA:sta taas löytyy elementtejä, joiden ei oikeastaan pitäisi sopia yhteen: harvan tavoitteellisen heviyhtyeen tärkein referenssiesikuva on folkprogen omassa maailmassaan jäkittävä dinosaurus, Ian Andersonin Jethro Tull.

Vielä enemmän sattumanvaraisuutta tuntuu olevan yhtyeen asemoitumisessa raskaan musiikin kentälle. Metallikulttuurille on populaarimusiikin mittapuullakin selvästi ominaista tiedostaa itsensä: alagenrejaot ovat tärkeitä, identiteettiä määritellään visuaalisin signaalein ja ihan sanavalinnoin. HMP ei ole ollut tässä suhteessa helpoimmasta päästä.

Metallilla on pitkät ja perinteikkäät siteet fantasiaan kirjoissa, peleissä ja elokuvissa. Kun jakautuminen alagenreihin eteni 1980-luvulla ja ”uskottavuussodat” alkoivat äärimetallin muotojen kehittyessä, syntyi myös yleinen käsitys, että post-tolkienilaiselle viihdefantasialle ja erilaisille sankaritaruille rakentuva kuvasto on vähän hölmöä verrattuna vaikkapa synkempien kauhuelementtien käyttöön – puhumattakaan siitä, että monet keskeiset teokset kumpuavat tosielämän ikävistä ilmiöistä mielenterveysongelmista päivänpolitiikkaan.

Heavy Metal Perse lähti rohkeasti liikkeelle fantasiakitschillä. Vuoden 2001 esikoisdemolla määrittelemätön ”kansa” löytää taikamiekan, jonka avulla surmataan uhkaava ”Pimeyden paroni” ja pelastetaan kansan tulevaisuus. Demon kappale ”Legenda taikamiekasta” nousi vuosien varrella kotitekoisine videoineen pieneksi netti-ilmiöksi, mutta tuolloin kukaan ei vielä tiennyt mitään Heavy Metal Perseestä. Nimi pakotti olettamaan huumoria, mutta samalla tekemisessä oli outo tosissaan olemisen maku.

Merkittävä osa kulttuurista tapahtuukin erilaisilla ”tosissaan olemisen” rajapinnoilla. Ironian uudempiin määritelmiin kuuluu, ettei se ole vain tekijän intentiossa tai vastaanottajan mielessä, vaan syntyy vuorovaikutuksesta vastaanottotilanteessa. Usein kokijan odotukset ja se, mtä on tarjolla, eivät täysin kohtaa. Siinä särössä on herkullisia mahdollisuuksia.

Heavy Metal Perse on joskus luokiteltu power metaliksi. Pirteälle mahtipontisuudelle ja kirkasotsaiselle fantasiameiningille rakentuva tyylilaji on raskaan musiikin alagenreistä ehkä halveksituin. Tietyt musiikilliset piirteet ja tietty osa kuuntelijoista yhdistävät HMP:n siihen, mutta tekemisessä on jotain vaikeasti määriteltävää ja silti ilmeistä, joka taas on jotain aivan muuta. Kuitenkaan kyse ei ole myöskään läskiksi lyömisestä fantasiahevin kustannuksella.

”Lärvi kiinni, Pimeyden Paroni, sydämeesi painuu miekkani”, lauletaan jo ekan demon ”Viimeinen koitos” -kappaleessa. Lapsenomaiselta kuulostava puhekielisyys mahtipontisen fantasiasanaston seassa on oleellinen avain HMP-mielenmaiseman ymmärtämiseen.

Heavy Metal Perseen itseensä viittaava maalma alkaa kuitenkin hahmottua vasta bändin vuosia myöhemmin julkaistulla Eripura-esikoisalbumilla (2008). Rumpali-sanoittaja Heikki Romppaisen todistuksen mukaan kyse ei ole tolkienilaisittain tarkkaan hahmotellusta fantasiamaailmasta vaan väljästä kehyksestä, johon voi lisätä aina uusia elementtejä. Kuitenkin miljöö on tunnistettavalla tavalla omanlaisensa.

Fantasiaviihteestä tutut piirteet yhdistyvät siinä suomalaiskansallisiin elementteihin, joissa voi nähdä häivähdyksiä yhtä hyvin kansanrunoperinteestä, (puoli)historiallisista myyteistä kuin Suomi-filmin ja puskafarssien maailmoista. Sellaiset helmet kuin ”Pahaksi parkittu Lalli” ja ”Paha Paavo” ovat selvimpiä esimerkkejä. Toisaalla Romppaisen vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta ammentava kieli ja kansalliserityiset, usein rehevät sanavalinnat riittävät sävyttämään fantasiaa.

Romppainen ikään kuin arkistaa fantasian ylevyyden sellaisilla säkeillä kuin ”Tämä maasto on hurjia vaaroja täynnä, tervetuloa vain helvetin kuuseen!” (”Vainolaista vastaan”) tai ”Pimeässä jorpakossa jumalia paossa” (”Jumalia paossa”).

Vaikka suomi kielivalintana tuntuu Heavy Metal Perseen musiikissa itsestäänselvyydeltä, metallissa yleensä se on kohosteinen ratkaisu ja oli sitä varsinkin 2000-luvun alussa. Tuolloin suosioon noussut raskas suomenkielinen musiikki tuntui enemmän suomirockista periytyvältä, kun taas HMP oli selvästi osa hevigenreä. Joissakin metallin alagenreissä, varsinkin folkmetallissa, alettiin kyllä enenevässä määrin käyttää suomea ja vieläpä hieman samanlaisessa fantasian ja kansanperinteen viitekehyksessä, mutta hyvin erilaiseen, vakavan (kansallis)romanttiseen tyyliin.

Romppaisen kieli on paatoksesta vapaata, moniaineksista ja tyylirekistereillä leikittelevää. Se ei ole genrekieltä, vaan sitoutuu mieluummin kirjoitetun ja puhutun suomen koko historiaan. Tällainen on metallissa harvinaista ja takaa Heavy Metal Perseen erottuvuuden, jolle taas rakentuu kulttimaine.

Ymmärtäjiä on kuitenkin löytynyt hevikansasta, jos kohta muualtakin. Tuotannon kokonaisuus on helposti lähestyttävä. Nostattavat kappaleet sopivat mainiosti kaljanjuontimusiikiksi ja siinä näppärästi sanaillut kertosäkeet ovat vain plussaa.

Metallimusiikin retoriikan ja vastaanoton ytimessä on yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden välinen ristiriita. Alagenrepaletissa on variaatiota, ”brothers of metal” -hokemat ja synkän antisankarin myytti kuuluvat hieman erilaisiin asiayhteyksiin, mutta toisaalta nihilistisimmänkin black metalin salaseuramaisuus vaatii kuitenkin sitä seuraa. Vastaavasti yksilösankarin ylistys on kirkasotsaisimmankin sankarihevin kuvastoa.

Hevin kuunteleminen keikoilla ja kaveriporukoissa on aina ollut sosiaalista toimintaa. Monet bisnestoimijat rakensivat tämän varaan, kun hevibuumi räjähti 00-luvulla käsiin, perustettiin levy-yhtiöitä ja medioita ja baareja ja tietysti paljon bändejä. Hoettiin äijämäisesti hekotellen, miten ”hevi on paskimmillaankin parasta” ja ”hevillä ei voi hävitä”. Tuli menestystä maailmalta, Suomen myyntilistat täyttyivät monen raskaan alagenren bändeistä.

Heavy Metal Perse onnistui pitkälti sivuuttamaan kuumimmat buumivuodet olemalla tuolloin varsinaisen bisneksen ulkopuolella toimiva kulttinimi. Muistettakoon, että 00-luvun puolivälissä hetkelliseen suursuosioon nousi mm. Teräsbetoni, jonka suomenkielinen ”sankarimetalli” on aika iloton ja mielikuvitukseton pastissi lähinnä alan piireissäkin ristiriitaisia tunteita herättävän Manowar-yhtyeen musiikista ja estetiikasta. Tuolloisessa ilmapiirissä HMP:llä oli riski joutua jo nimensä puolesta ymmärretyksi väärin – jos kohta sillä nimellä ei varmastikaan oltaisi ratsastettu euroviisuihin häviämään.

Heavy Metal Perse julkaisi albumidebyyttinsä nimenomaan Teräsbetonin viisuvuonna ja ylsi kyllä heti myyntilistalle aikana, jolloin se vielä kertoi jostakin. Keikkasuosiota bändillä oli alusta alkaen, mitä se on ruokkinut myös säännöstelemällä tarjontaa. Vielä tuolloin 2008 heviin olisi ollut mahdollista suhtautua urakeskeisesti, mutta HMP valitsi toisenlaisen tien tai ehkä ajautui sille, koska muukaan ei tuntunut juuri tälle bändille mahdolliselta. Sen kaksi seuraavaa levyä, Aikakirjat (2012) ja Jumalia paossa (2022), ilmestyivät pitkin välein, kukin jo hyvin erilaiseen musiikkitodellisuuteen. Mutta yhtye on toiminut koko ajan, se on säilyttänyt perussuosionsa tai kasvattanutkin sitä ja onnistunut välttymään leimautumiselta tuohon yhteen, ohikiitävään ajanhetkeen.

Yksilön ja yhteisön väliset jännitteet ja sankaruuden käsite ovat keskeisiä teemoja HMP:n tuotannossa ja Heikki Romppaisen voi sanoa pyrkivän jopa dekonstruoimaan tapoja, joilla ne metallikuvastossa usein ilmenevät.

Bändin ”saaga” siis alkaa kuvauksella taikamiekan etsimisestä ja sen avulla saavutetusta voitosta, josta hyötyy ”kansa”. Tuo voitto on kuitenkin yksilösankareiden suurtyö, ja tuotannon karttuessa hahmottuu kuvaus yhteisöstä, jonka arvostuksen huipulla ja kulkueiden kärjessä patsastelevat nämä ”taikamiekan sankarit” vanhan maineensa voimin.

Kuva ironisoituu ja säröytyy vähitellen, kunnes Aikakirjat-levyn ”Malja rivimiehelle” -biisissä puheenvuoron saa hiljaisen enemmistön edustaja, sotilas, jonka selkänahasta ja henkikullasta voitot taisteluissa revitään: ”Taikamiekan ryhmä kulkee, kansat riemuitkaa / mutta muistakaa myös niitä, jotka vainajina jälkeen jäävät.” Tässä ironia kohdistuu fantasiasaagojen ohella myös tosielämän perinteiseen historiankirjoitukseen: ”Kun kuningaskin sepittää lauluja vain itselleen / niin minä nostan toisen maljan meille rivimiehille!”

Kaiken lisäksi alkuperäinen legenda taikamiekasta asettuu kokonaan uuteen valoon Jumalia paossa -levyn biisillä ”Velhojen vesuri”, jota kuvittaa myös hupaisa musiikkivideo. Kyseessä on ”esiosa”, jossa paljastetaan, että se miekka hukattiin alun perinkin kännipäissään törmäillessä ja asian peittelemiseksi kehitettiin sitten suhteettomiin mittoihin paisunut sankaritarina, jossa astalo muka kadotettiin taistelussa tuntematonta vihollista vastaan ja piti sitten saada eeppisen voimainkoitoksen avulla takaisin.

Näin HMP-maailman keskeinen valta-asetelma perustuu kokonaan sattumanvaraiselle sekoilulle, missä on vaikea olla näkemättä vuonna 2022 allegoriaa. Tuota edeltäneen vuosikymmenen levytystauon aikana Romppaiselle tuntuu muutenkin karttuneen ideoita, joilla viedä bändin konseptia uusiin suuntiin.

Suorastaan kantaaottavalta tuntuu vaikkapa ”Kotikylää kohti” -biisin säe: ”Oli sodistamme paras se, joka sotimatta jäi”.

On ehkä käsitteellistä mutkien suoristamista kutsua Heavy Metal Persettä ”outsider-heviksi”, mutta paremman puutteessa olen kuitenkin tykästynyt määritelmään. Bändi tulee ilmeisellä tavalla kategorioiden ulkopuolelta ja ilakoi kliseillä hyppäämällä niihin suoraan sisään. Myllystä tulee ulos jotakin, josta lähtöainekset voi yhä tunnistaa mutta joka muistuttaa vain itseään. Suhteessaan huumoriin se ei ole vain tätä tai tuota, vaan sekä–että. Nähdäkseni nämä ominaisuudet koskevat aika suurta osaa erilaisista outsider-taiteen muodoista.

Samaan suuntaan viittaa sekin oletukseni, että tällaisia bändejä perustavat lähinnä alueellisten ja kulttuuristen marginaalien kasvatit. Vähemmän mahdollisuuksia tarkoittaa usein: enemmän liikkumatilaa. Lopun hoitaa luontainen jääräpäisyys, joka sallii ideoiden jalostamisen ja orgaanisen muuttumisen pitkällä aikavälillä.

Nämä ovat rockmusiikissa aika monen kulttibändin tausta-aineksia.

Genrepiirteistä tarkka metallikenttä on avoimempi poikkeuksille kuin usein ymmärretään. Siinä viitekehyksessä ei toimi ulkopuolelta tuleva pilkallinen leikinlasku vaan rakkaudellinen ja asiaa ymmärtävä leikki totunnaisuuksilla. Juuri tämä vaikuttaisi Heavy Metal Perseen faneja viehättävän.

Tarttumapintaa kaltaiselleni genren ulkopuolisellekin on huomattavan paljon. Sen takaa sitoutuminen sanoissa ja teemoissa kulttuuriin yleensä, ei vain alakulttuuriin.

Lähteet:
Heavy Metal Perseen levytys- ja musiikkivideotuotanto
Albumit:
Eripura (2008)
Aikakirjat (2012)
Jumalia paossa (2022)
XXV (2025)
Taustakeskustelu Heikki Romppaisen kanssa 11.11.2025