Upotus Sähkö Recordingsin kokeelliseen soundiin

Futuristisen tyylisuunnan kuvastoa sisältävä ja industrial-henkeä huokuva Jimi Tenorin ohjaama dokumentti tempaa mukaansa vuonna 1993 Turussa perustetun Sähkö Recordingsin riisuttuihin kotistudioihin, hämyisille teknoklubeille ja kiertueelle maanalaisen elektronisen musiikin kohteisiin ympäri maailmaa. 1990-luvun alkupuolella kuvattu elokuva julkaistiin aluksi nimettömänä vuonna 1995, mutta myöhemmin maineen levitessä fanit antoivat sille nimen: Sähkö The Movie.

Dokumentissa ei ole kertojanääntä eikä juuri dialogiakaan; sen sijaan musiikki ja äänimaailma kuroo luontevasti siirtymiä yhteen ja tekee kokemuksesta immersiivisen. Päähenkilöinä esiintyvät levy-yhtiön perustajan Tommi Grönlundin lisäksi Pan Sonic[1]-yhtyeessä vaikuttaneet Mika Vainio (Ø), Ilpo Väisänen (Ifö) ja Sami Salo. Mukana ovat myös Mono Junk, Hertsi ja tietenkin itse Jimi Tenor, jota haastattelin elokuvan taustoihin ja aihepiiriin liittyen Oulun Musiikkivideofestivaaleilla elokuussa 2018.

Monipuolisesta tuotannostaan ja taituruudestaan tunnettu muusikko tutustui Tommi Grönlundiin Tampereella. Grönlund järjesti siellä opiskeluaikoinaan house-bileitä, joista eräisiin Jimi ystävineen menivät yllätyksenä esittämään kuvaamaansa Painimies-kaitafilmikomediaa. Ääniraita filmiin luotiin paikan päällä.

Kaveriporukalla tehdyt thrash-leffaprojektit kartuttivat kokemusta elokuvanteosta ja sen eri osa-alueista. Tenor leikkasi aluksi filmejä kotona apunaan leikkauspöytä ja projektori. Myöhemmin työskentely jatkui helsinkiläisen elokuvakerhon tiloissa Kalasataman lähistöllä.

Jimin muutettua New Yorkiin 1993 Tommi ja Sähkö Recordingsin jäsenet tulivat kylään ja toivat mukanaan juuri julkaistuja vinyyleitään. Rumpukoneiden kautta herännyt kiinnostus elektroniseen musiikkiin oli johdattanut Tenorin soittamaan eri industrial-kokoonpanoissa ja tekemään konemusiikkia myös kotona. Yhteistyö ja keikkamatkat ”Sähkön” kanssa loivat luontevan pohjan dokumenttiprojektille, jota Jimi alkoi toteuttaa vapaamuotoisella otteella uudella Canonin Super 8 -filmikamerallaan saatuaan apurahaa AVEKilta. Toisena kuvaajana projektissa toimi Alejandro Serrano, joka opiskeli elokuva-alaa New Yorkissa.

Mustavalkoisen, alun perin sekä kaita- että 16-milliselle filmille ja videolle kuvatun, sittemmin kokonaan 16 millimetrin filmille muun muassa tv-ruudun kautta siirretyn dokumentin visuaalinen ilme kuvastaa häiriöineen ja hämäryyksineen mainiosti Sähkö Recordingsin kokeellista linjaa. Käsin tekeminen ja DIY-asenne näkyivät levy-yhtiön tuotannoissa analogi-instrumenttien rakentelusta ja omintakeisten soundien luomisesta aina vinyylilevyjen keskiöiden poraamiseen (!) ja käsin leimaamiseen asti.

Persoonallisen soundinsa lisäksi tuunatut soittimet herättivät huomiota ulkonäöllään ja olivat itsessään näyttäviä taideteoksia ja show-elementtejä. Visuaalisuus ja valot yhdistettiin keikoilla musiikkiin projisoimalla äänen värähtelytaajuuksia piirtävän oskilloskoopin kuvaa valkokankaalle tai kiinnittämällä soittoon reagoivia lisäosia itse instrumentteihin. Elokuvassa näytetään, miten Matti Knaapi rakentaa magneettisuuteen perustuvan Liberace–soittimen ja kuinka

Crazy Hammondin sisään asetettu, 70-luvulla koulujen diskoissakin suosittu ”valourut”-efekti heijastaa ympärilleentaianomaisesti välkehtiviä valoja uruilla soitettuihin äänentaajuuksiin vastaten.

Ilpo Väisäsen instrumenttina toimii kirjoituskoneen laatikon sisään rakennettu syntetisaattori, jota kutsutaan ”kirjoituskoneeksi”. Jimi Tenor soittaa ”mölytoosaa”: eriskummallisia ääniä päästelevää, pyörän dynamoa innovatiivisesti hyödyntävää kasetinskrätsäyskonetta. Käsiteltyjen soitinten lähtösignaalin vahvuus koetteli Tenorin mukaan usein äänentoistolaitteistojen sietokyvyn rajoja.

”Meidän ensimmäinen keikka Lontoossa päättyikin jo tokan biisin aikana, kun Ilpo käräytti kirjoituskoneellaan PA:t. Kipinät lensi ja savu nousi… se oli siinä.”

Dokumentissa vieraillaan performanssitaiteeseen ja noiseen syventyneiden tuttavien luona, jotka altistavat itseään matalille äänentaajuuksille kokeillen rohkeasti värähtelyjen vaikutuksia ihmiskehoon. He esittelevät ylpeänä pihamaalta taloon johtavan alataajusputki ”Holmesin”, jonka sisään sujautetaan kaiutin. Miehet kertovat istuskelleensa saunan lauteilla putken päristessä kuudentoista ja viidenkymmenen hertsin värähtelytaajuuksilla. Vibraatiot olivat niin vahvat, että koko sauna järisi, ja vaikutukset tuntuivat ”aika hienolta”.

Toisena ohjelmanumerona nähdään performanssi, jossa esiintyjä nielaisee mikrofonin ja toiset käyttävät hänen mahaansa eräänlaisena lyömäsoittimena.

Uteliaisuutta Sähkön muusikoiden keskuudessa herätti myös beatnikkien tunnetuksi tekemä Dream Machine[2]: levysoittimelle asetettava kuvioleikattu pahvilieriö, joka lampun ympärillä pyöriessään muodostaa valonvälähdyksiä, joita havainnoidaan silmät ummessa. Valokuvioiden säännöllisen pyörimisrytmin ja räpsähtelyn on tarkoitus tiettyjä aivoalueita ärsyttäessään laukaista hallusinaatioita.

Dokumentti sisältää runsaasti materiaalia improvisaatiosessioista ja musiikin tekoprosesseista. Kiertueella matkataan junissa, metroissa ja lentokoneissa laitteet ja instrumentit vaatimattomasti urheilukasseihin ja laukkuihin sullottuina: Turusta ja Helsingistä Glasgow’hun, Wieniin ja New Yorkiin. Filmille tallentuu yhtä lailla elävää elämää kaduilta kuin tunnelmia keikkapaikoiltakin.

Sähkön minimalistista musiikkia ei juuri arvostettu lama-ajan Suomessa. Esiintymispaikat olivat erittäin vähissä. Levy-yhtiötä leimasi epäkaupallinen asenne, eikä markkinointia juuri harrastettu.

Musiikki oli kokeellista ja sitä esitettiin pääasiassa klubien sivuhuoneissa. Kokoonpano oli ”tosi harvoin yleisön tanssittaja, itseasiassa melkein päinvastoin”.

Ulkomailla konemusiikkiskene oli vahvempi, ja Sähkön tuotantoja arvostettiin ainakin Englannissa, Saksassa, Hollannissa ja Italiassa. Vasta kuuluisuuksien kuten Björkin ja Ryuichi Sakamoton osoittaessa julkisesti kiinnostustaan Mika Vainion musiikkia kohtaan sai Sähkö enemmän huomiota myös kotimaassaan.

Sakamoto halusi tulla jopa tapaamaan Mika Vainiota Barcelonaan selvittääkseen, millä tavalla hänen saundinsa syntyy. Nähtyään yksinkertaisen rumpukoneesta, parista syntikasta ja kaiusta sekä mikseristä koostuvan kotistudion Sakamoto kysyi kuvaavasti: ”is this all?”

Analogisilla laitteilla musiikin tekoon ja esittämiseen kuuluu tietynlainen hankaluus: lukuisten nuppien ja liukujen säädöt on asetettava käsin, joten ääniasetusten vaihtaminen biisien välillä on työlästä ja vaatii usein paksun pinkan muistiinpanoja. Teknisistä säädöistä muodostuu ikään kuin oma ohjelmanumeronsa, jonka onnistuminen tuo oman hauskuutensa esiintymiseen.

Digitaalisuuden mukanaan tuoma helppous ei vetoa Tenoriin: ”Miksi mennä esiintymään ylipäänsä, jos kaikki on valmiina eikä oo mitään tekemistä?” Liiallista laitehifistelyä ja paikoin jyrkkääkin jakoa akustisen ja elektronisen musiikin piirien välillä Jimin on vaikea ymmärtää: instrumentteja tulisi käyttää monipuolisesti ja luovasti hyödyksi, käytännön järkeä unohtamatta. Ei ole mielekästä käyttää satoja eri piuhoja modulaarisyntetisaattorilla äänen luomiseen, jos lopputulos kuulostaa kuitenkin halvalta rumpukoneelta.

Monipuolisen musiikillisen uran sekä akustisen että konemusiikin parissa luonut Tenor löytää näennäisesti erilaisista maailmoista ja musiikkilajeista paljon yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi perinteinen afrikkalainen perkussiomusiikki perustuu tiettyihin toistuviin lyhyisiin ”luuppeihin” eli kiertoihin, joita aletaan vähitellen muunnella: ”Lähinnä se junnaa sitä samaa, mutta sitten siinä sisällä tapahtuu pientä liikettä, joka on tosi mielenkiintoista.” Sähkön alkuaikojen tuotanto oli hänen mukaansa hyvin samanlaista. Taustalla pyöri tietty kierto, johon alettiin kotistudiosta löytyvillä laitteilla pikkuhiljaa lisätä äänensävyjä ja pieniä rytmivariaatioita – juuri riittävästi pitämään kuuntelijan mielenkiintoa yllä.

Ilmestymisajankohtanaan gonzotyylistä leffaa ei haluttu näyttää, koska se poikkesi liikaa valtavirran kirkkaasta ja selkeitä linjoja suosivasta visuaalisesta tyylistä. Nykyään dokumentti nauttii kulttimaineesta ja yleisön vastaanotto on ollut hyvää.

Tenor toteaakin rakeisen ja oman aikansa kliiniselle maulle ”liikaa mönjää” sisältäneen dokumentin näyttävän nykyvalossa ”jotenkin hassun historialliselta”.

Boiler Room Median uudelleenjulkaisema dokumentti nähtiin Oulun Musiikkivideofestivaaleilla elokuussa 2018 ja se on nyt nähtävissä myös internetissä (fourthree.boilerroom.tv/film/sahko-the-movie) sekä Boiler Roomin facebook-sivulla. Dokumentti julkaistiin yhtäkkisesti menehtyneen Mika Vainion (1963–2017) muistoa kunnioittaen.

Lähteet:

• Sähkö The Movie – Jimi Tenor. Blast First 1995.
• www.rumba.fi/uutiset/nyt-katsottavissa-jimi-tenorin-ohjaama-dokumentti-sahko-levymerkista-ja-elektroskenestä-helsingissa-ja-turussa-vuonna-1995/
• B. C. ter Meulen, D. Tavy, B. C. Jacobs: ”From Stroboscope to Dream Machine: A History of Flicker-Induced Hallucinations”. European Neurology 62, 2009.

---

[1] alun perin Panasonic. Japanilaisen elektroniikkajätin yhteydenoton jälkeen yhtye päätti jättää nimestään yhden a-kirjaimen pois.

[2] Kirjailija William S. Burroughsin ja taiteilija Brion Gysinin kuuluisaksi tekemän laitteen kehitti heidän ystävänsä Ian Sommerville. Sen toimintaperiaate perustuu neurofysiologi William Grey Walterin tutkimuksiin stroboskooppisen valon vaikutuksista aivoihin, joita hän käsittelee kirjassaan The Living Brain.