L. K. Valmun viime vuonna julkaistu nuorten dekkari Poika – Murha seitsemännellä luokalla tutustutti lukijat Helkanooraan, Hegeen, joka selvitti sinnikkäällä tiedonkeruulla ja näppärällä päättelyllä koulukaverinsa oudon kuolemantapauksen. Dekkaritrilogian toinen osa vie helsinkiläisnuoret leirikouluun Savukoskelle.

Taideluokan leirikoulu käynnistyy Hegen kannalta ärsyttävissä tunnelmissa. Syrjäänvetäytyvä ja hiljainen tyttö saa huonekavereikseen viiltävän älykkään, muita oppilaita halveksuvan Vimmun sekä luokkaa vaihtaneen Kiian, jolle Vimmu jostain syystä on erityisen ilkeä.

Sosiaalisen suhdesopan lisäksi Hegen mieltä alkaa vaivata paikkakuntaa riivaava omituisten kuolemantapausten vyyhti. Kuolemien syynä näyttää olleen tuntematon bakteeri, mutta kuuma kysymys kuuluu: mistä sellainen on uhrien elimistöön päässyt tunkeutumaan?

Parhaaseen arvoitusdekkarityyliin epäiltyjä on useita. Liittyvätkö kuolemat läheiseen bioliuotusmenetelmää käyttävään kaivokseen? Vai onko taudinaiheuttajia päässyt karkaamaan mikrobeja vaalivalta ITE-taiteilijalta? Villein vaihtoehto syylliseksi on piru, joka kylällä kiertävän tarinan mukaan on luvannut suojella Aikion suvun poroja ja kuittaa palkkionsa nappaamalla viisi sukuun kuuluvaa miestä.

Hegellä on rikostutkinta-apua sopivasti lähipiirissä. Poliisieno on jopa sattumalta leirikouluvalvojana Savukoskella. Puhelimen päässä taas on kummitäti, joka työskentelee kuolinsyyntutkijana oikeuslääketieteellisessä laboratoriossa. Myös Hegen biokemiaa opiskelleella äidillä on sopivaa asiantuntemusta. Ratkaisu on kuitenkin lopulta aikamoinen yllätys.

Tarina on onnistunut kunnianosoitus perinteiselle dekkarille, jossa ei mässäillä väkivallalla. Hyytävää jännitystäkään ei tarinassa ole, mutta se ei haittaa, sillä kerronta on muuten vetävää. Varsinaisen dekkarijuonen lisäksi jännitettä syntyy nuorten sotkuisista väleistä sekä niiden syistä. Kertoja vihjailee, että Hegeäkin on kiusattu entisessä koulussa, mutta asiaa ei tarkemmin käsitellä.

Lappilaisessa on kuvattu tyylikkäästi helsinkiläisten ja pohjoisessa asuvien kohtaamista. Mitä yhteistä ja mitä erilaista heidän elämässään on? Valmu ei alleviivaa eroja, mutta ei liioin piilota niitä. Mitään ei kuitenkaan paisutella, eikä kertoja asetu edes hiuksenhienosti kummankaan porukan puolelle.

Muutamat savukoskelaishahmot lipsahtavat tyypittelyn puolelle – mukana on esimerkiksi sitkeä ja (sala)viisas lapinäijä – mutta esimerkiksi leirikoululaisnuorten kanssa samanikäinen Jouna on moniulotteinen ja kiinnostavasti kuvattu hahmo.

Murretta teoksessa on hyödynnetty runsaasti, mikä tuo repliikkeihin uskottavuutta ja herkullista pohjoisen tunnelmaa. Murre tosin on varsinkin vähemmän lukeville nuorille haastavaa omaksuttavaa. Myös tietty verkkaisuus ja selittelevyys, mikä on sinänsä kokonaisuuteen ja lajityyppiin sopiva piirre, voi tuskastuttaa kokemattomampia lukijoita. Kaikille muille dekkarifaneille Lappilainen on varsin nautittava lukupala.