Pieruhuumori on yhtä vanhaa kuin ihmiskunta. Jo takakansiteksti valistaa lukijaa siitä, miten eräs ensimmäisistä muistiin merkityistä vitseistä liittyi pieruun (sumerilaista alkuperää, 1 900 eaa). Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.

Pamflettiin on koottu neljä pierutekstiä neljältä eri kirjoittajalta noin 160 vuoden aikajaksolta. Tekstit ovat aikajärjestyksessä, vaikka yhtä kaikki: pierukirjoittelun yllä on havaittavissa ajattomuuden sulotuoksua.

Satiirikkomestari Jonathan Swiftin essee ”Piereskelyn hyödyistä” (”The Benefit of Farting Explain’d”, 1722) lähestyy aihettaan akateemisen sävyn kautta. Bumbastin professori Don Fartinhando Puffindorstin nimiin laitettu teksti herättää lievää hihitystä jo alussa esiintyvien allekirjoittaneiden nimien johdosta. Joukossa on myös eräs J. Swift, titteliltään jumaluusopin tohtori.

Diplomaatti, tiedemies ja yksi Yhdysvaltain perustuslain laatijoista Benjamin Franklin käsittelee tekstissään Kirje Brysselin kuninkaalliselle akatemialle (”To the Royal Academy of Brussels”, 1780) hivenen sarkastiseen sävyyn yleisökilpailun kysymystä, joka liittyy fysiikkaan. Vitsikkäänä kirjoittajana ja ahkerana keksijänä tunnettu Franklin väläyttelee taitojaan muun muassa pierun tuoksun parantamiseen liittyvissä mahdollisuuksissa.

Poliitikko Charles James Fox tarjoilee ”Essee ilmasta” -tekstinsä (”An essay upon wind”, 1787) kylkiäisenä myös tukun anekdootteja etevistä piereskelijöistä. Alussa kirjoittaja kertoo esseen kirjoituksen sekä julkaisun taustalla olevasta vedonlyönnistä, jonka kirjoittaja myös sanoo voittaneensa. Lukijalle tulee varsin perusteellisesti tutuksi pierun erilaiset olomuodot.

Kirjailija Mark Twainin tyylinäytettä (”1601”, 1880) sanotaan jälkisanoissa tekijänsä törkeimmäksi tekstiksi. Se on myös teoksen ehdottomasti kaunokirjallisin sisältäessään henkilöhahmojen välistä vuoropuhelua. Twainin ylhäiset hahmot eivät tyydy puhumaan vain pieruista vaan puheenaiheiden kirjo levittäytyy myös kyrpien, kivesten ja pillujen alueelle.

Kaikkia tekstejä yhdistää ylhäisen ja alhaisuuden välinen liitto. Akateeminen, elitistinen ja aatelinen maailma kohtaa ihmiskehon paheksutut mutta välttämättömät toiminnot. Kukin kirjoittaja ravistaa omalta osaltaan yläluokkaista kaksinaismoralismia liittyen ihmiselämän lainalaisuuksiin. Mielikuva piereskelevästä lordista tai ranskalaismiehestä varastamassa brittimiehen tuoretta pökälettä keskellä kirkasta päivää herättävät vapautuneita tirskahduksia. Franklinin ja Twainin tekstit ovat alunperin ystäväporukalle lähetettyjä huvituksia, eräänlaisia sen ajan meemejä. Ajattelevaiset ystävät ovat silloinkin halunneet jakaa hauskoja juttuja laajemmalle seuraajakunnalle.

Asmo Kosteen suomennos on pätevää työtä. Käännös tavoittaa hyvin varsinkin kieli poskessa koukeroisesti maalailevat kielikuvat niin peppupatteristoista kuin metodismiksi supistetuista pieruista. Jonkin verran tekstiin on kuitenkin jäänyt kirjoitusvirheitä, mutta ne ovat kuin pieru Saharassa kokonaisuuden edessä. Kiitosta on annettava lukuisista selventävistä viitteistä, sillä vuosisataiset tekstit viittaavat niin aikansa ilmiöihin kuin pitemmälle ihmiskunnan historian kätköihin.

Kätevästi vaikka pieruverkkarien taskuun mahtuva pieni pamfletti on hyvä lisä Nastamuumion katalogissa. Suhtautumistaan sanojen ätiin pohtii uudemman kerran.