Baby Janen alussa päähenkilö Jonna (Roosa Söderholm) vaihtaa tennistossut korkokenkiin ja muuttaa omaan kämppään. Ylioppilastodistus jää pöydälle, äidin tekstiviesti kännykkään.

Eleissä on muodonmuutoksen makua, mutta elokuva ei valota Jonnan taustaa. Tiivis alku heittää hänet homoseksuaaliseen suhteeseen Pikin (Maria Ylipää) kanssa, eikä katsoja tiedä, miten seikka suhteutuu Jonnan identiteettiin: kuoriutuuko hänestä uusi persoona vai ei. Sama koskee pian ilmaantuvia sadomasokistisia vivahteita.

Vastaava viitteellisyys vallitsee Baby Janen kerronnassa läpi elokuvan. Puolikuvapainotteinen, pariin kolmeen henkilöön keskittyvä kerronta etäännyttää roolihahmot ympäristöstä ja yhteiskunnasta; laajempi konteksti pelkistyy netiksi ja leipäjonoksi. Tuloksena on vahvasti vieraantunut, umpiomainen ja unenomainenkin tunnelma.

Tyylivalinta on osuva sikäli, että Piki paljastuu hoitoa vältteleväksi paniikkihäiriöpotilaaksi, joka elää pimennysverhojen ja porttikongin kaltereiden rajaamassa sosiaalisessa vankeudessa. Maailma typistyy hänen ja Jonnan rakkaustarinaksi sekä bailaukseksi värikkäästi kuvatussa vertaisseurassa.

Paniikin kääntöpuolena on kontrollipyrkimys, joka kohdistuu ennen kaikkea Jonnaan ja ulottuu seksuaalisuudesta julkiseen minuuteen. Piki kiertelee Jonnaa kuin saalista, sitoo tämän lemmenleikeissä, komentaa pois raksahommista ja antaa tilalle seksipuhelintyön. Kontrollia on myös Jonnan (ja katsojan) pitäminen tietämättömyydessä siitä, mikä on alati kuvioihin ilmaantuvan Bossan, Pikin exän, rooli tämän elämässä. Samalla tarina saa ahdistavamman sävyn.

Kun tyyli on näin viitteellinen ja vieraannutettu, mahdollisia reittejä lienee kaksi: juonenkulun tuomat vastaukset tai transsendenssi, aavistus tyhjyyttä korostavan kuvapinnan takana vaikuttavasta ei-läsnäolevasta. Baby Jane taipuu jälkimmäisen vaihtoehdon suuntaan lähes bressonilaiseksi luonnehdittavalla tavalla. Selitysten ja laajemman kontekstin poissaolo tekee elokuvasta poikkeuksellisen tulkinnanvaraisen, ja menetelmä iskee täydellä teholla vasta tarinan päättymisen jälkeen; tyhjän päälle putoamisen tuntu on sopusoinnussa Pikin kohtalon kanssa ja herättää mieltä vaivaavia kysymyksiä.

Mutta päinvastoin kuin Bressonilla, kysymykset eivät liity metafysiikkaan vaan fyysisyyteen. Mikä on seksuaalisen identiteetin merkitys tarinassa? Piki viehättyy Jonnasta, ”koska se on niin normaali”, ja kaipaa tavanomaisuutta, vaikka esittääkin sen karrikoidusti: hän haluaa ”kodin, perheen ja pojan nimeltä Paavo”. Myös Jonna kohtaa normaaliuden karikatyyrina, ohivilahtavana vanhana pariskuntana, joka on kuin Osuuspankin mainoksesta, sekä sisustuslehtikuvien kaltaiseksi tyhjenevänä heterosuhteena, jossa ei näytä olevan muita ulottuvuuksia kuin vauraus ja vaivaannus.

Toisaalta heidän suhteensa kilpistyy kontrollointiin (paniikkihäiriö mukaan lukien) ja toisen omistamispyrkimyksiin. Baby Jane jännittyy näiden kahden ääripään – kontrollihakuisen S/M-lesbosuhteen ja karikatyyrimaisen heteronormatiivisuuden – välille hamaan loppuun, ilman mitään purkautumistietä tai kompromissia.

Koska viitteellinen kerronta jättää yhteiskunnalliset tekijät, kuten syrjinnän, tyystin ulkopuolelleen eikä Jonnan ja Pikin identiteettiin näytä liittyvän häpeää tai epävarmuutta, ei elokuva kuitenkaan kannusta tulkitsemaan, että kärsimysten taustalla olisi heteronormatiivisuuden paine tai omien toiveiden ambivalenssi. Kyseessä on vain yksi mahdollinen tulkinta.

Muita voisivat olla mielenterveyteen rajautuva mental case, jossa seksuaalinen suuntautuminen on vain satunnainen piirre, sekä tiettyä pahantahtoisuutta vaativa tulkinta, että Pikin S/M-seksuaalisuus on kontrollipyrkimyksen/paniikkihäiriön osa-alue eikä hän saa alistettua sujuvasti biseksuaalia Jonnaa siinä määrin kuin kontrolli-identiteetti edellyttää. (Elokuvasta voi tosin myös lukea, että heterosuhde merkitsee Jonnalle tyhjyyttä ja tyydyttymättömyyttä.)

Pari kertaa häivähtävä tiikerisymboliikka viittaa taustalla vaikuttavaan petoon, mutta se, mikä peto on tai missä se piilee, ei ole selvää. Mitään tarkempia suuntaviivoja ei anneta, ja se on elokuvalle hyväksi. Kysymykset jäävät leijumaan kuin aave, ja aavemainen Baby Jane onkin kuvatessaan vieraantunutta eksistenssiä, jota leimaa määrittelyä pakeneva Angst. Tätä elämänfilosofista tasoa kerronta tukee vahvasti. Onnellisuus on läsnä vain etäisenä mielikuvana vauvasta, pakkaspäivästä ja auringonpaisteesta.