Tammikuussa 2015 päättyi Turun hovioikeudessa Wäinö Aaltosen museossa ollut näyttely Ympyrä – Viiva – Piste. Kesällä 2009 museossa esillä ollut suomalaisesta yksityiskokoelmasta koottu venäläisen 1920-luvun avantgarden näyttely paljastui Otso Kantokorven silmissä ja lähemmässä tarkastelussa kokonaisuudessaan väärennöksiksi. Silti oikeuden hitaissa rattaissa lopputulos ei ollut yksiselitteisen kiistaton ja teokset palautettiin ”hyvässä uskossa” toimineelle omistajalle, Jaakko Lindbergille. Näin tapahtui, vaikka poliisi oli jo vuonna 1997 todennut osan töistä väärennetyiksi.

Siukonen kirjoittaa kiihkolla, hänen teoksensa ilmeinen tarkoitus on estää epäaitojen taulujen kolmas ilmaantuminen suomalaiseen julkisuuteen.

Jyrki Siukosen teos Wäinö Aaltosen museon näyttelystä jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä käsitellään venäläistä avantgardea ja sen laajaa näyttelytoimintaa Suomessa 1980- ja 1990-luvuilla. Toisessa keskitytään Turun näyttelyyn ja Jaakko Lindbergin piireihin. Siukonen kirjoittaa kiihkolla, hänen teoksensa ilmeinen tarkoitus on estää epäaitojen taulujen kolmas ilmaantuminen suomalaiseen julkisuuteen.

Venäläinen avantgarde on otollinen kohde väärentämiselle. Monet tekijät jäivät 1930-luvulla Neuvostoliitossa paitsioon. Kylmän sodan ja pop-taiteen länsimaissa oli muodikasta tuoda esille vastapuolen tuomitsemaa abstraktia taidetta. Teoksia oli salakuljetettava länteen ja niiden omistusketjujen aukollisuus ei herättänyt normaaleja epäilyksiä. Nina Koganin tuotanto ja elämäntarina on luultavasti kokonaan väärentäjien luoma.

Suomessa 1980- ja 1990-luvuilla nähtiin todella monta hienoa venäläisen avantgarden näyttelyä. Suomessa nähtiin jopa tunnettu, kreikkalaisen keräilijän Geórgios Kostákisin Neuvostoliitossa keräämä kokoelma jälleen yhdistettynä. Avantgarden keskeiset tekijät olivat siis tulleet suomalaisille hyvin tutuiksi. Tätä Siukonen pitää yhtenä alkusyynä turkulaisten liikemiesten avantgarde-hankinnoille.

Lindberg vaimoineen jäi tullissa kiinni väärennetyistä tauluista Turussa 1996. He olivat huonolla menestyksellä käyneet kauppaamassa Kuusamon kautta salakuljettamiaan teoksia Oslossa ja Kööpenhaminassa. Turun Sanomat uutisoi tapahtuneen näyttävästi, mutta silti sitä ei muistettu kaksitoista vuotta myöhemmin. Poliisikuulusteluissa Lindbergit kertoivat maksaneensa teoksista keskimäärin 60 euroa kappale. Wäinö Aaltosen näyttelyssä niiden keskimääräinen vakuutusarvo oli yli 16 000 €.

Wäinö Aaltosen museossa olleesta näyttelystä tehtiin katalogi. Jaakko Lindberg oli avokätisesti luvannut ostaa puolet sen painoksesta. Aikaisemmin teoksille oli pyydetty aitoustodistuksia muun muassa Andrei Tarkovski -säätiön (!) johtajalta Paola Volkovalta. Moskovalaiset Tretjakovin gallerian asiantuntijat olivat ne todenneet suoralta kädeltä roskaksi. Näyttelykatalogin ajateltiin varmaan olevan lisävarmistus aitoudesta. Väärennösten paljastuttua Wäinö Aaltosen museo makuloi hallussaan olleet katalogit, mutta Siukosen kirjasta ei käy selville, saiko Lindberg tilaamansa osan painoksesta.

Vaikka oikeudessa ei kyetty osoittamaan yhdenkään teoksen olevan aito, tuomiota ei kuitenkaan tullut ja teokset palautettiin. Turun tapaus johti eduskuntakyselyyn mutta ei lainmuutoksiin. Jos tekijäksi on ilmoitettu ”Tuntematon” tai ”Kazimir Malevitš?”, niin tietyllä tapaa vastuu aitoudesta on siirretty katsojalle (ja ostajalle). Lisäksi laki ei pidä ”hyvässä uskossa” toimimista rangaistavana. Silloin omistaja voi todeta ”sori siitä”.

Siukosen Tapaus Avantgarde olisi saanut lisää napakkuutta tarkemmalla jäsennyksellä ja selkeämmällä alulla. Antaumuksella kirjoitettua tekstiä on joka tapauksessa nautinto lukea. Toivottavasti väärennöksistä ei kuulla enää.