Sota on läsnä ajassamme muutenkin kuin uutisten kautta. Sotaisat, militaristiset arvot ja asenteet ujuttautuvat vaivihkaa tajuntaamme monelta taholta. Sodan pauloissa valaisee tätä militarisoitumista parissakymmenessä artikkelissa. Johdannossa Susanna Hast ja Noora Kotilainen esittelevät tieteenalansa, jota he kutsuvat kriittiseksi militarismin tutkimukseksi.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa tällä tieteenalla on vakiintunut akateeminen status. Se paneutuu analysoimaaan sotilaallisen ajattelun yhteiskunnallisia vaikutuksia: sitä, miten sotilaallinen retoriikka läpäisee arkemme koululiikunnasta itsenäisyyspäivän juhlintaan ja kuinka militarismista tulee kaikkialla läsnäoleva ideologia.

Pohdinnan aloittaa professori Victoria M. Bashamin teksti ”Mitä on kriittinen militarismin tutkimus”, joka valaisee sotaan liittyviä uskomuksia. Basham kumoaa käsityksiä sodan väistämättömyydestä eikä usko sen kuuluvan ihmisluontoon. Sota on tavallaan sosiaalinen konstruktio kuten lainsäädäntö, Basham ymmärtää.

Yhteiskunta saattaa itse huomaamattaan militarisoida itsensä. Yhdysvaltojen entinen presidentti Dwight Eisenhower puhui vuonna 1961, kuinka niin sanottu sotilaallinen kompleksi voi vaarantaa demokratian, kun aseteollisuudesta kehkeytyy valtio valtiossa. Militarismista tulee galtunkilaisessa mielessä rakenteellista, voisi sanoa.

Myös kulttuuri kantaa kortensa militarismin kekoon. Esimerkiksi sotaisan historian Saksassa ihmeteltäisiin sotakirjojen vyöryä kirjakauppoihin joulun alla. Suomessa tätä pidetään jotenkin itsestään selvänä. Tässä suhteessa oma historian kulttuurimme vaikuttaa varsin militarisoituneelta, teoksessa huomautetaan.

Tutkijat kutsuvat rauhan oloissa tapahtuvaa sodan muistelua ”sodaksi toisin keinoin”. Se on osa militarisaatiota, joka tuottaa militarismia ideologiana.

Omanlaistaan militarismia ilmeni siinä, miten J. L. Runeberg runoili 1800-luvun alun sodasta, mutta 1860-luvun nälkävuosien nälkäkatastrofista ei kuitenkaan suurta kirjallisuutta luotu. Sotatarinat olivat eliitin tuotteita. Suomen sotaa 1808–1809 pidettiin jälkikäteen ”pyhänä, jopa rakkaana”, Matti Heikkinen ja Mikko Salasuo mainitsevat.

Sota nousi Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden myötä kansallisen muistin ainekseksi. Uhrit ja sankaruus liitettiin kansallismieliseen ajatteluun. Runebergin fiktio militarisoi koko 1800-luvun ja pitkälti seuraavankin vuosisadan, kirjoittajat muistuttavat.

Sitten seurasi vuoden 1918 sisällissota ja vuosien 1939–1944 sodat, jotka sellaisinaan ja niistä luotujen tarinoiden kautta militarisoivat suomalaista yhteiskuntaa lisää. Juuri näistä sodista kertovat kirjalliset tuotteet ovatkin kriittisen militarismitutkimuksen keskeisiä kohteita Suomessa.

Kirjan ote aiheeseen on monitieteellinen. Se käsittelee asevelvollisuutta sukupuolijärjestelmän pönkittäjänä feministisestä tasa-arvonäkökulmasta. Jo itsenäisyytemme alkuaikana modernia kansalaisuutta muodostettiin sukupuolen mukaan. Sotilaallinen koulutus tuotti mieskansalaisuutta. Armeija oli miesten koulu, ja vieläkin puhtaan ”varusmiehistä”.

Sotilaallinen toiminta vaikuttaa ekosysteemeihin ja ilmastoon. Ilmiöön liittyy käsite ecocide, joka viittaa genocide-käsitteeseen, kansanmurhaan. Ecocidessa on kyse samasta, kohteen totaalisesta tuhoamisesta.

Vietnamin sota voidaan nähdä sotana, jossa ecociden tunnusmerkit pitkälti täyttyivät. Sitä voidaan myös tarkastella posthumanistisesta näkökulmasta, jossa inhimillisen ja ei-inhimillisen eli kulttuurin ja luonnon dikotomia kumoutuu. Posthumanistinen teoria mahdollistaa sodan ja siihen kytkeytyvien piirteiden laajemman tarkastelun, kirja opastaa.

Posthumanistisessa ajattelussa tiedostetaan riippuvuus luonnon kanssa. Toimijuus sodassa mielletään inhimillisen ja ei-inhimillisen todellisuuden vuorovaikutuksena. Teorian ytimessä on ”materiaalinen ja semioottinen verkosto”, jonka osa ihminen on.

”Sota eläimiä vastaan” kuuluu Elisa Aaltolan tutkielman otsikko. Aaltola tarkastelee ensin ihmistenvälisen sodan vaikutuksia eläimiin. Etenkin hevonen on kärsinyt sodissa. Varsinkin suomenhevosia on idealisoitu sotakertomuksissa uskollisiksi ja nöyriksi kuin Saarijärven Paavo. Ihanteellistaminen kuitenkin on kätkenyt sen, että eläimiä on kuollut nälkiintymiseen, uupumukseen ja vammoihin. ”Suomalaiset sotilaat saattoivat jopa valuttaa verta sodan väsyttämistä hevosista tehdäkseen veriohukaisia”, Aaltola kertoo. Toisessa maailmansodassa kuoli kymmeniä miljoonia hevosia, hän muistuttaa.

Kokonaan toinen asia on sota eläimiä vastaan. Voidaanko kyseisestä ilmiöstä perustellusti puhua, Aaltola kysyy. Eli: onko eläimiin kohdistuva väkivalta verrattavissa ihmisten väliseen sodankäyntiin?

Tarkasteluun nousee eläinteollisuus, jossa ihminen sanelee tuotantoeläinten elinolot ja elinpäivät. Eläimillä ei ole itseisarvoa. Aaltola lainaa filosofi Jacques Derridaa, joka näkee, että juutalais-kristillisyydestä ja Descartes’ista juontuu länsimainen perinne käyttää valtaa eläimiin. Tämä merkitsee sotaa niitä vastaan, Derrida painottaa.

Juuri eläinteollisuus ilmentää Aaltolan mielestä järjestelmällistä väkivaltaa, joka voidaan tulkita sodaksi eläimiä vastaan. Yksi eläinlaji – homo sapiens – on korottanut itsensä muiden eläinlajien yläpuolelle ja pitää niiden tappamista oikeutenaan. Tämä väkivalta nimetään ”luonnolliseksi”, mikä on tyypillistä militaristiselle ideologialle.

Aaltola näkee, että myös suomalainen eläinteollisuus käy sotaa eläimiä vastaan. Hän kertoo tuotantoeläinten karmivista oloista kuljettaen kuvauksen mukana eettis-filosofista keskustelua eläinten oikeuksista. Vuosittain Suomessa tapetaan yli 36 miljoonaa maaeläintä, Aaltola laskee. Näin myös kotimainen eläinteollisuutemme täyttää eläimiin kohdistuvan sodan kriteerit, hän päättelee.

Samaten metsästys täyttää Aaltolan katsannossa sodankäynnin merkit. Monin esimerkein hän osoittaa metsästykseen liittyvät militaristiset asenteet ja ilmapiirin. Ne korostavat sodan kaltaista armottomuutta ja alistamista. Aaltola kauhistelee, kuinka eräskin metsästysseura mainostaa itseään: ”Metsästys on nautinto.”

Yhtäläisyydet metsästyksen ja ihmisten välisen sodan välillä ovat kiusallisen vahvoja ja metsästyksellä on eräänlainen rituaalinen maskuliinisuuden ilmaisun funktio, Aaltola kiteyttää.

Sodan pauloissa tuo esiin militarisoitumisen syitä monelta kantilta. Ehkä aiheen historiallinen syventäminen olisi vielä tehnyt terää. On esimerkiksi väitetty, kuinka kurin, järjestyksen ja kuuliaisuuden militaristiset hyveet olisivat kulkeutuneet Suomeen Bismarckin ajan Saksasta 1800-luvulta. Niiden arvellaan jylläävän yhä keskuudessamme.