Suomea ei yleensä mielletä maaksi, jolla olisi siirtomaahistoriaa. Suomi on historiallisesti ollut Euroopan viimeinen rotankolo, syrjäinen ja kaukainen kolkka, joka on ollut milloin Ruotsin, milloin Venäjän alaisuudessa, ja joka on saanut nauttia itsenäisyydestään vasta vaivalloiset 108 vuotta.

Ruotsinkielinen eliitti oli keskeisessä roolissa Suomen kansallisvaltion hallinnollisen rakenteen luomisessa, ja jäipä meille myös ruotsin kieli kummittelemaan yleiseen opetussuunnitelmaan. Venäjä on muodostanut Suomelle jatkuvan uhan itsenäistymisestä tähän päivään asti.

Suomi on usein saanut alisteisen roolin. Mutta onko Suomi koskaan ollut itse alistaja? Sitä voisimme tarkastella kolmen esimerkin kautta.

Suomalaiset lähetystyöntekijät Ambomaalla

Ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät saapuivat Namibian Ambomaahan vuonna 1870. Namibia oli Saksan siirtomaa, ja koska Suomen kansallisvaltioita ei ollut vielä olemassakaan, voidaan katsoa suomalaisten lähetyssaarnaajien toimineen osana saksalaisten siirtomaatoimintaa, joskin suomalaiset jättivät alueeseen oman jälkensä. Ambomaan pääuskonto on luterilaisuus, ja nimet kuten Martti, Toivo ja Helmi ovat edelleen suosittuja alueen väestön keskuudessa.

Suomen itsenäistymisen jälkeen siirtomaahaaveet alkoivat nousta keskusteluihin 1920-luvun kansallismielisissä yliopistopiireissä: Saksa oli hävinnyt ensimmäisen maailmansodan ja sen siirtomaat olivat nyt jaossa. Haave jäi kuitenkin toteutumatta, sillä Suomen kansainvälinen asema ja geopoliittinen voima ei riittänyt siirtomaaherruuden lunastamiseen. Hanke oli muutenkin hyvin kallis ja teknisesti vaikea.

On ehkä ironista, että 1990-luvun alussa Namibian itsenäistymistä oli valvomassa YK:n Namibia-valtuutettu, tuleva Suomen tasavallan presidentti Martti Ahtisaari.

1800-luvun lopulla kristinusko oli vakiinnuttanut asemansa Ambomaalla. Lähetystyön tavoitteena oli kehittää seurakunnista itsenäisesti toimivia yhteisöjä, mikä loi kasvavan tarpeen uusille opettajille ja kouluille. Näin koulutuksesta tuli suomalaisille keskeinen työtehtävä, mutta samalla lähetystyön perusperiaatteet – jumalanpalvelusten ja rippikoulujen järjestäminen – säilyivät työn ytimenä. Vaikka Lounais-Afrikka siirtyikin Etelä-Afrikan mandaattialueeksi vuonna 1915, eivät suomalaisten lähetystyöntekijöiden olot muuttuneet juurikaan, sillä paikallisten yhteisöjohtajien valtaan ei kajottu. Kun Saksan Reiniläinen lähetysseura joutui lähtemään Lounais-Afrikasta Saksan hävittyä sodan näistä alueista, pääsivät suomalaiset vakiinnuttamaan asemansa ja kasvattamaan valtaansa Ambomaassa.

Sápmi ja Suomi

Saamenmaalla suomalainen kolonialismi alkoi realisoitua. Ruotsin valtakunta oli verottanut saamelaisia jo 1500-luvulta lähtien, mutta vuosisatojen kuluessa saamelaisiin kohdistuneet toimet alkoivat ottaa uutta muotoa. Suomen, Norjan, Ruotsin ja Venäjän valtioiden levittäytymisellä pohjoiseen on pitkä ja monivaiheinen historia, mutta tässä artikkelissa keskityn nyt Suomeen.

Suomen puolella rajaa kolonialistiset piirteet liittyivät samoihin asioihin kuin muuallakin pohjoisessa. Lapin luonnosta innostuneet halusivat alkaa hyödyntää sen resursseja omien intressiensä ajamiseksi, kristinuskon sanomaa haluttiin levittää, ja saamelaiset haluttiin sopeuttaa osaksi valtakulttuuria. Saamelaiset lapset haluttiin opetuksen piiriin, joten talosta taloon kiertäviä opettajia, katekeettoja, alettiin lähettää Lapin erämaihin. Myöhemmin tämän koulunkäynnin muodon korvasi asuntolakoulujärjestelmä, joka oli yksi merkittävimpiä saamelaisiin kohdistuneen kolonialistisen vallankäytön muotoja.

Asuntolakouluihin joutuneet saamelaislapset pääsivät käymään kotonaan yleensä kahdesti vuodessa, jouluisin sekä kesälomalla. Asuntolakouluissa lapsia yritettiin suomalaistaa, ja saamen puhuminen oli kiellettyä ankarien rangaistusten uhalla. Lapset vieraantuivat perheestään, kielestään, sekä omasta yhteisöstään. Heidät opetettiin luterilaiseen uskoon, suomalaiseen elämäntapaan ja valtakulttuurin normeihin. Asuntolakoulujen vaikutus on edelleen havaittavissa saamelaisessa yhteiskunnassa, etenkin kielessä ja sen käyttöasteessa.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa saamelaisiin kohdistunut kolonialismi on nostanut pintaan toisistaan eriäviä näkemyksiä siitä, millaista saamelaisiin kohdistunut kolonialismi oli, harjoitettiinko sitä kolonialistisin toimintaperiaattein tai oliko siinä kysymys kolonialismista ensinkään. Saamelaisten kolonisointiin liittyvät mielipiteet ovat usein selkeän poliittisia, ja ne nousevat pinnalle esimerkiksi saamelaisten maaoikeuksiin liittyvissä kiistoissa. Keskustelussa eri ääripäiden mielipiteet korostuvat: joko Saamenmaalla harjoitettiin selkeää, kaavan mukaista kolonialismia, tai sitten kolonialismia ei ollut lainkaan.

On kuitenkin selvää, että Suomen, Ruotsin, Norjan sekä Venäjän valtiot ovat harjoittaneet saamelaisten perinteisillä alueilla sellaista toimintaa, joka on selkeästi sisältänyt kolonialistisia periaatteita ja piirteitä. Tämä toiminta on johtanut saamelaisten kielten ja kulttuurin murenemiseen, saamelaisten perinteisten elintapojen rajoittamiseen sekä maa-alueiden valjastamiseen yhteiskunnallisten ja taloudellisten intressien hyväksi. Saamenmaalla harjoitettu kolonialismi ei ole ollut ylitsevyöryvää, raakalaismaista kolonisointia, mutta se ei tarkoita, etteikö kolonialismia olisi harjoitettu ja etteikö kolonialistisia rakenteita olisi vieläkin havaittavissa.

Käsitteenä kolonialismi ei ole yksinkertainen, selkeistä periaatteista muodostuva toimintamalli tai aate, jonka pohjalta voisi aina määritellä mikä historiallinen tapahtuma on ollut kolonialismia ja mikä taas ei. Askelmerkit eivät aina toistu identtisesti, vaan varianssia on. Kuitenkin valta- tai valtaajaväestön valtasuhde huonommassa asemassa olevaan, ”alistettuun” kansaan on yleensä aivan ilmeinen.

Vaikka saamelaisten ja suomalaisten välit ovat tasoittuneet ja tasa-arvoistuneet historian edetessä, Lapin kolonialistinen historia heijastaa edelleen nykypäivään. Suuryritykset ympäristöhankkeineen toimivat uhkana kulttuurille ja maalle, ja valtion rooli on antaa mandaatti tälle toiminnalle. Kolonialismi Saamenmaalla on muuttanut muotoaan, mutta ei ole hävinnyt kokonaan.

UPM ja Uruguay

Uruguay on uudempi tuttavuus suomalaisen kolonialismikeskustelun piirissä. Suomella ei ole perinteistä siirtomaayhteyttä tähän valtioon. Suuren suomalaisen metsäyhtiön UPM:n toiminta Uruguayssa on kuitenkin herättänyt keskustelua uudenlaisesta suuryhtiökolonialismista, vaikka keskustelussa ehkä onkin kyse pikemminkin yleisestä globalisaatiokritiikistä. Uruguayn kohdalla puhe kolonialismista tuntuu aika vaikealta.

UPM:llä on Uruguayssa kaksi sellutehdasta: vanhempi Fray Bentosin tehdas sekä uudempi, vuonna 2023 valmistunut Paso de los Torosin tehdas. Näiden lisäksi UPM on sijoittanut pääomaansa suureen määrään infrastruktuuria, kuten rautatie- ja satamaprojekteihin, jotka edistävät heidän omia hankkeitaan.

UPM on Uruguayn historian suurin ulkomainen sijoittaja. Fray Bentosin tehdas oli avautuessaan 2007 maan suurin yksittäinen ulkomainen investointi, kunnes ennätyksen rikkoi ja sitä edelleen pitää hallussaan Paso de las Torosin tehdas. Mikä tässä sitten mättää? Miksi vanhaa kunnon kehitysinvestointia aletaan kutsua kolonialismiksi? Kyseessä ei ole edes imperialistinen amerikkalainen yhtiö, vaan suomalainen, kestävää kehitystä, eettisyyttä ja innovaatioita ajava yhtiö. Ja se tulee maasta, jolla ei ole varsinaista koloniaalista taustaa – ainakaan uruguaylaisten mielissä.

UPM omistaa Uruguayssa noin 300 000 hehtaaria maata, josta yli puolet on varattu eukalyptuksen viljelylle. Eukalyptus ei ole Uruguaylle luonnonvarainen puulaji, ja viljelmät ovat herättäneet huolta erityisesti vesivarojen käytön ja paikallisten ekosysteemien suhteen. Kritiikkiä on esitetty siitä, että yhtiön toimet muistuttavat kolonialistisia rakenteita ja toimintamalleja, joissa ulkoinen toimija kontrolloi paikallisia resursseja ja taloutta. UPM:n tehdashankkeet ovat myös lisänneet seksityötä alueella, ja joulukuussa 2022 puolalainen UPM:n rakennustyöntekijä pahoinpiteli Dominikaanisesta tasavallasta tulleen seksityöläisen.

UPM:n tehtaat sijaitsevat vapaakauppavyöhykkeillä, jotka antavat yhtiölle vero-, tulli-, sekä kilpailuedun. Työpaikkoja UPM ei ole kuitenkaan luonut paljoakaan, jos ei oteta lukuun tehtaiden rakennusvaiheitten tarpeita paikalliselle työvoimalle. UPM:llä on kokonsa takia suhteettoman paljon valtaa Uruguayn valtioon nähden.

UPM:n toimintaa Uruguayssa on käsitellyt muiden muassa Helsingin Yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, joka on nostanut esiin asian monitasoisuuden ja -äänisyyden. On mielestäni tärkeä nostaa esille Teivaisen argumentti, että UPM:n toimintaa ei usein nähdä suoranaisena kolonialismina vaan samankaltaisena uhkana kuin monet muutkin globalisaation tuomat ylikansalliset ilmiöt, kuten feminismi tai rokotteet.

Tässä kontekstissa yritykseen ja sen toimintaan kohdistuva kritiikki ei siis tulekaan vasemmalta vaan pieneltä äänekkäältä joukolta, jota on usein vaikea asettaa poliittiselle spektrille ja joka toimii enemmänkin kansalaistasolla. Politiikan paalupaikoilta tehdashankkeita harvoin kritisoidaan.

Lopuksi

Perinteisen kolonialismin rinnalla on nykyään alettu puhua myös kolonialismin eri muodoista: vihreästä kolonialismi, suuryrityskolonialismi, kulttuurikolonialismi. Nämä termit ovat usein päällekkäisiä eivätkä aina eroa hirveästi toisistaan.

Termit ovat hyvinkin tarpeellisia, sillä kolonialismia on mielestäni tarpeetonta tarkastella tiukkojen raamien ja kriteerien läpi. Voimme selkeästi nähdä kolonialistisia toimintamalleja ja -tapoja suuryritysten, valtioiden, ja suurten kansainvälisten instituutioiden toiminnassa. Kolonialismi ei ole menneisyyteen rajoittunut ilmiö.

Kolonialismi on myös pitkälti muovannut maailmamme sen nykyiseen geopoliittiseen ja kulttuuriseen asentoon, voimasuhteineen kaikkineen. Euroopan ja Pohjois-Amerikan voima globaalin etelän yli on pitkälti kolonialismin seurausta.

Suomen tulisi pystyä reflektoimaan omaa rooliaan paitsi menneisyydessä myös nykypäivän globaaleissa valtasuhteissa. Meidän tulisi irrottautua narratiivista, jonka mukaan emme ole oman alisteisen historiamme myötä koskaan olleet alistajan roolissa. Vaikka emme olekaan koskaan kuuluneet samaan liigaan kuin Ranska, Iso-Britannia, Espanja, Alankomaat, Belgia, Portugali ja Saksa, täytyy meidänkin uskaltaa tunnustaa osamme.