Yrjö Kaijärvestä miestenvälisen eroksen kuvaajana

Taidemaalari, professori Reidar Särestöniemi (1925–1981) ja kirjailija Yrjö Kaijärvi (1896–1971) lienevät tutustuneet vasta 1960-luvulla. On mahdollista, että he olisivat tavanneet Helsingissä työskennellessään jo 60-luvun alkupuolella tai sitäkin aiemmin, mutta dokumenttien valossa kontakti näyttää alkaneen vasta 1967 Särestöniemen aloitteesta.

Yhteydenpito tapahtui enimmäkseen kirjeitse. He tapasivat kuitenkin muutamia kertoja, joskin tapaamisiinkin tuli peruuntumisia tai niitä siirrettiin. Kumpikin matkusteli paljon; Kaijärven kuollessakin Särestöniemi oli ulkomailla. Kotimaassa kumpikin asui ja työskenteli maaseudulla, kotitilallaan: Särestöniemi Kittilässä Pohjois-Lapissa ja Kaijärvi Rautalammilla Keski-Savossa.

Ikäero oli huomattava, joskin ainakin Särestöniemelle ja ilmeisesti molemmille mieluinen: Kaijärvi oli 29 vuotta vanhempi. Vanhempiin miehiin kiintyville ikäerosta koituu ongelmiakin. Kumppani usein kuolee varhemmin.

Särestöniemikin purki rakastumisensa tuntoja runoiksi. Niin on tehnyt myös Kaijärvi, joskaan suhde Särestöniemeen ei juuri ehtinyt näkyä hänen tuotannossaan. Sen sijaan yleisemmällä tasolla Kaijärven runoudessa on kiintoisia rakkausrunoja, esimerkiksi kokoelma Sydänpäivä (1944). Yhtä paljon kuin keskipäivään se peilaa rakkauden tunteita sydänyöhön. Elämän murhe kirkastaa sen tragiikan, todistaa runo ”Ystävä yö”: ”Vain läpi yön sekä mustimman unen/ sielun kirkkaus sinulle loistaa./ Yön käden sulkema suloinen tähti/ pimeästä nousseena pimeän poistaa./ Ah, älä pelkää!/ Ystävä yö on,/ imettäjä päivän nälkäisten lasten.”

Raamatullis-kristilliset kielikuvat puhuttelevat lukijaa väkevästi. Tuskan vuori Golgata ja kirkastuksen vuori Taabor yhtyvät rakkauselämyksestä kirvonneessa luomistapahtumassa runossa ”Maan nainen”: ”minä taivasta sinussa näen,/sama luomisen tahto myös minua koskettaa./ En kättäsi päästä – jo kärsimyskuilun pohjaan/ valo kirkastusvuorelta virtana putoaa.”

Yrjö Kaijärven rakkauslyriikassa on kaikuja italialaisesta ja ranskalaisesta lemmenrunoudesta. Hänhän suomensi niin Michelangelon kuin Paul Verlainen ja Alfred de Musset’n lyriikkaa. Kaikkien kolmen runoudessa on myös samasukupuolisen Eroksen palavuutta. Kaijärven oma kokoelma Kahdet kasvot (1940) on omistettu ”Kärsivälle rakkaudelle”. Proosateoksessaan Vuoret ovat (1963) Kaijärvi kuvasi Etelä-Italian, Pohjois-Norjan ja Suomen Lapin (Kilpisjärven) maisemia. Kokoelman Kahdet kasvot nimirunossa ilo ja tuska yhtyvät rakkauskokemuksessa: ”ilon auringossa kun loistavat kasvot toiset,/ yön, kuoleman varjossa toiset uneksuu”. Eroottinen rakkaus sytyttää ”riemun, jossa on tuskan siemen”,  Paratiisi ja helvetti yhtyvät kuin Heinrich Heinella. Kaijärvi kirjoittaa: ”ilon-katseesi, kehen se lankesikaan,/ hän riemusta väristen autuuden kentillä herää”; ”mut katsees kun käännät, yöhön sieluni suljet,/ näen kasvosi takaa kasvot kuoleman”.

Rakastunut on rakkauden palvoja, jota hän rukoilee sekä kokoelman a-vaus- ja nimirunossa että teoksen päättävässä, Erosta ja Apolloa (rakkauden ja taiteen jumalia) rukoilevassa ja ylistävässä runossa ”Hymni Erokselle ja Apollolle”. Niiden alttarille runoilija tuo runonsa uhrilahjaksi mantelilehdossa: ”sanaton lauluni uhrina suitsuaa/ — / elävä sydämeni on palava alttarillanne”.  Muutamassa runossa on vahvasti aistihurmainen sävy, joka taittuu rakkkauden tragiikkaan: kaiken turhuutta julistavassa runossa ”Salomon laulu” puhujan ”silmät yhä keinuvissa lanteissa viipyy,/ ja sielu itkee ikäväänsä, rakastaa ja vihaa// Ja suihkukaivo nyyhkyttää ja itku kiertää pihaa”.

”Syyselegiassa” Eros ja Thanatos yhtyvät. Rakkaus murtaa dualiteetit. Tuloksena on joko äärettömyys tai tyhjyys. Runon puhuja huokaa: ”Voi niitä, joiden silmät peittää/ kuolema eessä kauneuden vuon”. Kesän kauneus taittuu luonnon kuolemaan syksyllä; voisiko niin olla rakkautta synnyttävän ihmisen kauneudenkin laita? ”Mut liian raskas maan jos kauneus,/ suo heille, kuolema, vain uni, unhotus”. Kaijärven runoudelle tunnusomainen saavuttamaton rakkaus toisaalta palvoo rakastettua, toisaalta haluaisi kauniin kohteensa unohtaa.

Eroottinen rakkaus vertautuu alkuvaiheissaan ja vielä täyttymyksen hetkelläkin pyhään ehtoolliseen, sakramenttiin, mutta päättyneenä myrkkypikariin: ”pyhän rakkauden ehtoollisen/ he nauttivat kahden,/ he puhkesi yhtenä kukkaan,/ terä loistaen liekkinä sielujen palavien,/ siks kunnes kerran/ he vaihtoivat myrkkymaljat,/ kukan lehdet hiilinä multaan varisivat”. Rakkaus on hetkellistä, (kuin) unta ja unelmaa, poislentävän ja käteen otettaessa kuolevan perhosen – tai uskollisena seuraavan varjon lailla. Mutta kirjailija kykenee luomaan rakkaudestaan runon, joka surmaa rakkauden, kuin muistopaadeksi sammuneen tunteensa haudalle (runossa ”Surmaaja”).

Toisaalta rakkaus sokaisee, mutta tekee näkeväksi. Rakkauselämyksestä voi syntyä runo, taideteos, mutta jäljelle jää kaipuu, rakkauden hehkun sammuttuakin. Rakkaus vangitsee kohteensa silmiensä eteen näyksi (sanataideteokseksi), jolla hän ikään kuin piiskaa rakastettuaan. Runoilijasta tuntuu, ettei hän tavoita runoissaan samanlaista ylistävää kauneutta, joka kaikuu linnun laulussa. ”Lauluni vuoti käsiin kauneuden,/ jok’ yöstä välkkyvässä maljassaan/ sen kantoi asuntoihin jumalten” (”Satakielen viimeinen laulu”). Taide syntyy onnesta ja kärsimyksestä; tuskan hetkellä taideteos on valmis, julistaa tämä Oscar Wildesta innoittunut ja häneltä moton lainannut Kaijärven runo.

Taide syntyy onnesta ja kärsimyksestä; tuskan hetkellä taideteos on valmis.

Kyllä Kaijärvi kirjoitti rakkauden onnestakin. ”Yö, käsivarsilles/ onnesta raskaan ja raukean/ ruumiini heitän./ — / Ylpeä riemu on syttynyt tomu olla,/ kevätaamussa keinuva lehti maan kartanolla” (”Ylpeä riemu”). Ja runossa ”Lähde”: ”Tähdet silmiini hukkui, mitään en nää./ Viileään rauhaan painuu kuuma pää”, ja ”Minun vereeni virtaa uusi voima,/ minun sieluni palaa uudella liekillä,/ kun sinä katsot minuun.” Rakastetulta ei tarvita muuta kuin katse voimaannuttamaan rakastavan runoilijan runossa ”Koko maailma”. Tai toisin päin, rakastetun näkeminen valaisee elämän runossa ”Joka päivä on kaunis”: ”joka päivä on kaunis, kun sinut vain nähdä saan.” Ja runossa ”Kevät pakkasessa”: ”silmäsi kevään toi/ silmiini uppoutumalla/ — / keskellä lumen ja jään/ tuoksuva toukokuu”.

Mutta rakkaus osoittautuu haaveeksi tai yhdessä nukutuksi yöksi rakastetun rinnalla runossa ”Kuutamo”. Vai onko sekin vain unelma(a)? Vaikka kuoleman ajatus yllättää kesken yön, elämä tuntuu rakkauden todeksi todistavissa rakastetun huulissa (”Yöllä”). Onnellinenkin rakkaus vie lähemmäksi ihmistä ja tämän kärsimystä. ”Olen kahleissa niinkuin sinä,/ sinä vain et näe niitä”, havaitsee runo ”Kahleet”. Sanaton on rakkauden tuska kohtalotoverin kohdatessa. Ilo ja murhe ovat lähellä toisiaan, kuten elämä ja kuolemakin (”Tuskan ja riemun linnut”).

Pessimistisimmillään rakkaus näyttää olevan mahdollista vain kuolemassa, tai ainakin Eroksen ja Thanatoksen liitossa (”Kuoleman linnun pesä”): ”missä kauneus kauneuden voittaa,/ on tuskaa rakkaus./ — / Siellä keskellä heleintä kesää/ jää ikuinen säteilee.” Ja ”Vainajan laulussa” ”Kallis on elämän taakka,/ riemun ja tuskan maja,/ rakastin loppuun saakka,/ raukeni olevan raja.”

Kevät on kuitenkin päihdyttävää riemua: ”Joka eli oli päissään,/ koko metsä oli häissään,/ oli mahlaviinivirtoina syvänteet ja ojat.” Runo ”Kulkuripoikien sielut keväällä” ei kerro, kummasta sukupuolesta ”pojat näkevät unia onnekkaita”. Rakkauden tuska on niin ihanaa, että sen ei tahtoisi loppuvan: ”Olet jousenveto yli sydämen sinusta sairaan” (”Olet tuskani”).

Kaijärvi on erityisesti kaukorakkauden kuvaaja. Rakastettua palvotaan etäältä, niin kuin runon nimi ”Saavuttamaton” ilmaisee. Samanlaista palvontaa on Italian renessanssiajan sonettirunoudessa, niin Guido Cavalcantilla ja Petrarcalla kuin Michelangelolla, jonka runoja Kaijärvi on suomentanut. Kaijärven runossa ”Ilta” ero rakastetusta vertautuu kuolemaan.

Torjuttu rakkaus ”kuin tulviva lähde/ kastaen nurmikon,/ niille viskataan tähde,/ etikka juomansa on” (runossa ”Haavoitettu rakkaus”). Onnettomasti rakastunut kantaa rakastettunsa varjoa, sillä ”Yö, joka paljon ottaa/ ja kantaa harteillaan,/ nostaa ei sitä jaksa”.  Vähemmistön erotiikka vertautuu maanpakolaisuuteen. Homo janoaa samaa rakkauden viiniä kuin heterokin, mutta sitä ei hänelle suoda vaan hän saa nääntyä kerjurin lailla kuten runossa ”Rakkauden maanpakolainen”.

Rakkauden täyttymystä yhtenä yönä kuvaa huikeana näkynä runo ”Liekkisiivet”. ”Oli suuri ja tuskankaunis yö,/ jolloin kirposivat/ ajan, paikan ja järjen kahleet// — / sielumme syöksyi/ jumalaiseen vapauteen”. Tulisiivet kantavat liekehtivien pilvien läpi rakkaudesta ja halusta palavia vartaloita. ”Ja Eroksen alttarilla/ lepäs ruumiimme liekehtivät;/ saman tulen ja saman kaipuun/ ne olivat sytyttämät.” Runossa ”Laulu” rakastava toivoo kahlitsevaa järkeä pois estämästä rakkauden toteutumista, edes hetkeksi.

Rakastettu kuulee kaipauksensa laulavan ”valkean hämärän yössä”, siis kevätyössä, jossa ilta- ja aamurusko yhtyvät, runossa ”Etäiselle rakastetulle 1”. Kaipuu on suloista, mutta liiallisena ja täyttymättömänä se näännyttää: ”Kaipuu on paahtava helle,/ veren se kuiviin juo,/ jos ei rakkaus kelle/ keitaan varjoa, lähdettä suo.” Öinen haave tuo rakastetun lähelle, mutta päivä hänet pois karkottaa runosarjassa ”Etäiselle rakastetulle”. Vastakohdat eivät kuitenkaan ota yhtyäkseen, eivätkä dualiteetit murru: ”Yö päivän milloin voisi valaista/ ja milloin tuli auttaa tuhkaa!”

”Suudelmat on rajut, kuumemmat/ hämyn langetessa alle puun”, toteaa pimenevien iltojen  runo ”Elokuu”. Näin vahva fyysisen kontaktin kuvaus on harvinaista Kaijärvellä taikka ajan suomalaisessa runoudessa yleisemminkin. Runon mukaan rakkauden täyttymys on mahdollinen ja tosi. ”Täyttymyksen suurten hetkien/ ylle sielun pilvet satavat./ Tumma, täysi juoma elokuun/ syvän, tumman riemun rintaan tuo.” Taustaksi eroottiselle elämykselle kuvataan heinälato: ”Täydet heinäladot tuoksuvat/ väkevinä yössä elokuun.”

Runo ”Kauneus” etäännyttää fyysisen aistimuksen veistokseksi, vaikka sen mieluusti lukisi metaforana. ”Yhä saavun sun marmorijalkojes eteen,/ ja vaikka on sieluni tulvillaan/ sinun kauneuttasi, ei janoni sammu,/ janoisempana luotasi lähteä saan.” Etäännytetty rakkaus, kosketukseton kontakti ei sublimoituna tuo sitä tyydytystä mitä rakastava kaipaisi. ”Ei koskaan, koskaan se onni toistu,/ jonka huulies vaiheilla viipyvän nään.”

Päättynyt rakkaus säteilee vaikutustaan halki elämän ja sen katoavaisuuden, kuten runossa ”Etelän lintu”: ”eronhetkestä päihtynyt sydän/ oman laulunsa lauluun toi,/ Ja se vieläkin syvyyksistä/ saa sielun kuin linnun nousemaan/ ja se kuolemalle laulaa:/ elin, rakastin tomussa maan.” Rakkauden uudistavaa voimaa, sen tuskaakaan ei voi lakata kaipaamasta, julistaa runo ”Alakuloisuus”: ”tahtoisin kerran palata kevääseen,/ taas uhriksi rakkauden, kärsimyksen ja surman,/ kun lehti puhkeaa rannalla sulan veen.”

Runon ”Kalamiehen laulut” voi lukea kryptisenä peitetyn homo-Eroksen kuvana.

Samaa tematiikkaa on jo kokoelmassa Ovi avautuu (1942), mutta siihen heittää synkän varjonsa sota. Rakkaus on perille pääsyä, ”ovi avautuu”, päättyy runo ”Heränneet siivet”. Rakkaus antaa siivet, joilla pystyy kohoamaan valoa kohti; siellä liekki kohtaa liekin. Valo antaa voiman sielulle taipua ruusujen ruusua, rakkautta päin runossa ”Valosateessa”. ”Palava ruusu” palaa elämän yössä valaisten pimeyden ja loistaen kultaa. Mutta sota-aikana ”Vaivojen valo, tuskien lämmin kulta/ ympäröi lasta ja äitiä imettävää”. Sodan aikanakin ”Kevät on tullut, leivonen laulaa./ — / Isäni kylvää leivosen laulun alla/ multaan kauraa kultana suihkuavaa” (”Kevät”).

Sota vie veljen, toverin, ystävän, rakastetun. ”Siitä asti soinut on se surullinen jenkka,/ kevätkesän yö, jota tanssittiin:/ sävelissä suru, mutta sydämessä onni/ vein sinut unihini rakkaimpiin.// Jos sä olet jossain, tule mua vastaan,/ vie minut tanssihin pimeästä maan.” (”Surullinen jenkka”.)

Keväällä alkanut rakkaus päättyy sotaan; viljan kypsyminen ja elon leikkuu syksyllä saa karmean merkityksen: ”tänä aamuna kuiskasit// sinä nimeni tuulenhiljaa,/ näin silmäs ja nuoren pääs,/ kun leikkasin kypsää viljaa,/ sinun keväällä kylvämääs.” (”Elonleikkaajan laulu”.)

Edellä käsitellyt Kaijärven runoteokset ilmestyivät ennen hänen tutustumistaan Reidar Särestöniemeen, mutta muillekin kuin teoksia lukeneelle Särestöniemelle niistä paljastuu samasukupuolinen rakkaus. Mutta niissä kuvautuu siis myös rakkauden fyysinen täyttymys. Kokoelmassa Anna minun vaeltaa (1966) Kaijärvi oli siirtynyt jo vapaaseen rytmiin, tematiikka säilyi osittain entisenä: ”rakkauteni minua odottaa/ kaikki valot varjot/ maan ja metsän tuoksut/ odottava rakkauteni saa”. Runosarjassa ”Kohtaamisia” ollaan Etelä-Italiassa: ”Sinä Napolin kaunis lapsi/ sinä Panin kuuma ja himokas poika/ sinä liikkuva muuttuva/ viaton paheellinen/ sinä valhetta kujetta/ pursuava iloa täysi/ sinä leikkisä vastustamaton”. Ja kun päästään Sisiliaan, ”eteläntumma/ lämmin kauneutesi, hymy, katse – / — / ujo hymy, katse, lämmin Palermon yö – ”. Sarjan viimeinen runo ikään kuin katkeaa kesken ja vetää esiripun kiinni.

Lyyrisille kevätrunoille ja vahvalle rakkauselämykselle rakentuu myös Kaijärven kokoelma Lähtöjä (1953). ”Sinä kutsut, minä lähden// — // Sinä olet aurinko/ sinä olet tähdet ja kuu.” Rakastettu ja hänen herättämänsä ilo valtaavat puhujan. ”Minua ei ole,/ on vain ilo ja sinä” (”Uusi aurinko”). Rakastuminen tuntuu ihmeenä ja ansaitsemattomana lahjana jokavuotisen kevään lailla. Elämäkin on armon kaltaista. Elo tarkoittaa elämää, mutta myös elokuussa kypsyvää satoa, joka mahdollistaa ravinnon, leivän (”Ruiskukka”).

Tässäkin teoksessa käväistään Etelä-Italiassa: ”Palermon yö on lämmin ja syvä.” Lähdön teema implikoi kodittomuuden ja vierauden, ikävän ja kaipuun. ”Majataloista tulen,/ majataloihin päädyn”. Rakastettu ja kaivattu on lähellä mutta silti saavuttamattomissa: ”miten ihmeellisenä kaartui/ niin lähellä otsa/ —/ sinun huuliisi kosteisiin/ minun silmäni jäivät,/ sinun hiustesi runsauteen/ käsi pysähtyi.” (”Oli hiljaisuus”.)  Kontakti kuitenkin katkeaa, ”ja rakkautemme kuolleiden kukkien alla nyt nukkuu” (”Muistosanat”).

Eroksen problematiikka on esillä jo Kaijärven esikoiskokoelmassa, Yrjö Tepon tekijänimellä julkaistussa teoksessa Multa laulaa (1934). Multa viitannee siinä kirjailijalle tuttuun maalaiselämään, agraarikulttuuriin, sen kylvö- ja korjuutöihin. ”Vain multa säilyy. Kukat hetkeks jää;/ ne syksyn alla kohta jäädyttää”. Mutta multa tarkoittaa myös ihmistä, joka kasvien
lailla on maasta tullut ja maahan menevä, kuten runoissa ”Isäntä” ja ”Emäntä”.

Maaseutuelämän ohella Eros esiintyy kirjallisesti ja ajallisesti etäännytettynä runosarjassa ”Orjattaren lauluja”. ”On autuasta olla orjanas,/ oi oma herrani ja valtiaani,/ vain sua palvella ja sulle laulaa/ säveltä rakkaudelta oppimaani” (1. osa). ”Minä värisin yksin öin./ Minä kaipasin huulias huulille janoisille./ Minä silmiäs ikävöin,/ käsivarttasi vahvaa uumani ympärille.” (4.) Ja ”joka suudelmasi,/ joka syleilysi/ on lihassani/ — / sinut minussa kannan kuolemaan.” (6.) Rakkaus muuttaa suudelmat viiniksi runossa ”Mihin vertaan?” ”Olen lämmin, varteni kaarteet/ notkeat, taipuisat ovat.// — // Mihin vertaan huulesi? Maljaanko? Viiniin?/ — / Ei viiniä, jota juot huuliltani,/ rypäleistä puserra kukaan.”

Jos edelliset runot tuntuvat naisen puheelta, runon ”Kalamiehen laulut” voi lukea kryptisenä peitetyn homo-Eroksen kuvana. Veden selältä kaikuva kalastajan laulu ”kiihdytti mun ikävääni”. Runon viimeinen säe puhuttelee suoraan kalastajaa: ”luonas yhä sydämeni viipyy…” Rakkaus osoittautuu syksyn tullen kuolleeksi, mutta muistona eläväksi linnuksi runossa ”Kuollut lintu”. ”Sen kuolleen lemmenlinnun hautasin/ mä sydänkätköihin./ — // Ja kun ma avaan hautakammion,/ niin kuollut lintu edessäni on./ Mut sulkenut kun olen jälleen sen,/niin tiedä en,/ kuolleen vai elävänkö hautasin/ ma sydänkätköihin.”

Läsnä- ja poissaolon dialektiikkaa pohtiva runo ”Paluu” osoittaa, että eron jälkeen palaava ei ole sama kuin lähtenyt. Erossa ja poissa ollut ei uskalla enää entistä kohdata. ”Nyt palattua outoa on kaikki/ ja vieras olen muille kaikkialla.// — / Mä pelkään, ettet tunne mua./ Ja käsi epäröi sun ovellasi/ ja painuu alas avaamatta sitä.” Runo ”Kuoleva rakkaus” todistaa tunteiden kylmenemisen olevan tuskallista kummallekin osapuolelle; ”Turhaan, turhaan/ painaudumme/ enää vasten toisiamme.” Rakkaus ja sen kohde tuntuvat lemmentunteiden sammuttua harhalta ja unennäöltä. ”Vain rakastinko luomaas harhakuvaa,/ yön hälvetessä valoon kalventuvaa?”

Kuutamoyössä ratsastava nuori mies putoaa jäihin ja hukkuu runossa ”Poika ja piirtopää”. Elämä pettää rakastuneen nuorukaisen, heikon jään lailla.

Rakkauden onni on vain hetki. Muu aika on kärsimyksen kuluttavaa tulta.

Kokoelman Maan viini (1937) avausruno ”Runoilijat” esittää kodittomuuden ja vierauden runoilijan ja taiteilijan osaksi – ja myös muun toiseuden, erilaisuuden: ”monen otsaan Herra on lyönyt Kainin-merkin”.  Kain oli paratiisin perheen, Aatamin ja Eevan ensimmäinen velisurmaaja, joka tappoi veljensä Abelin. ”Heitä loputon tuska ja pohjaton kaipuu ajaa,/ ja väärin ymmärretään tunteensa herkin.” Maail-maa ikuisesti hylkiönä vaeltamaan tuomittuun Kainiin ovat identifioituneet monet historian kulussa vainotut ihmisryhmät: mustalaiset ja juutalaiset, homot ja lesbot.

Taiteilijalla ja kirjailijalla on kuitenkin suuri lahja, joka on siunaukseksi muille. Psyykkinen epästabiiliuskaan ei ole heille vierasta. ”He sukeltavat sielunsa syvää yöllistä merta,/ ja kätensä syvyyden kalliita lahjoja kantaa.” Taiteilija saa maistaa jumalten juomaa luomisen hurmassaan: ”He juovat nektarimaljasta, pimeyden pikarista,/ — / he tulevat enkelten luota ja henkien manauksesta,/ he saapuvat keitaan onneen ja erämaan pitkään vaivaan”. Runossa ”Avartuminen” taiteilijan työ on universumiin yhtymistä.

Vahvat rakkausrunot alkavat esiintyä viimeistään tässä kokoelmassa, esimerkiksi runossa ”Kalliita hetkiä”: ”silmies musiikki soi mua kutsuen rakkauteen./ — / lepäsin sielussas kuin kesäyön vedessä lumme.” Rakkauden kokeminen on runossa ”Hän on minulle annettu” kohtalo, jota ei voi välttää: ”tuossa on rakkautesi,/ hän on lahja, sulle annettu”. Rakastetun tuoksu vertautuu keväiseen koivuun ja kieloon. Hänen sukupuoltaan ei ilmaista. ”Kuin keväistä mahlaa oli nuoren verensä juoksu.”

Mutta öiseen aallokkoon vajoaa rakkaudeton elämä runossa ”Valoton laiva”, ja runossa ”Yksinäisyys” ”yksinäisyyden/ hiekalle ruumiini heitetty on”. Kainin kohtalon, vaeltajan osan kohtaa lukija jälleen, runossa ”Kulkurin kesälaulu”: ”toverina yhäti maantie on”. Maan tematiikka käy esiin jo kokoelman nimessä, mutta varsinkin runossa ”Kiitollisuus”, joka on ylistystä maalle ja mullalle; maa kasvattaa viljaa ja muita kasveja syötäväksi ja kauneutta katseltavaksi: ”maan mehu, siunattu luomisen aamuna multaan”.

Kaijärvi kirjoitti paljon rakkausrunoja, ja myös runoja siitä, kuinka rakkaus synnyttää runoja. ”Lämpimän tuulen maa” -runossa ”Laulut hullaantuneina/ yön unet karkoittaa./ Rakkauden kaivosta riittää/ juomaa ammentaa.// Turhaan, turhaan mä luulin/ kaivon jo ehtyneen”.  Mutta rakkauden onni on vain hetki. Muu aika on kärsimyksen kuluttavaa tulta. Siinä palava rakkaus! Mutta rakastettu palaa kauneuden liekkiä. (Runot ”Kaksi liekkiä” ja ”Saituri”.)

Rakastettu kuvastuu nektarin, jumalten juoman, peilistä. Koska juoma on myyttitarinan mukaan tarkoitettu vain jumalille, siitä ei kuolevaisen ole lupa nauttia. Jumalat kostavat sen rakastavalle tämän palvonnan yllyttyä liialliseksi. Rakastetun koskettaminen ei ole sallittua, tai ainakin se haavoittaa. ”Miten voi noin kaartua huulet” runossa ”Jumalten kosto”? Rakkauden nektarimalja on rikki: ”kerään maasta nyt sirpaleet,/ Ovat huuliini syttyneihin/ ne haavan viiltäneet.” Kun muut kerskuvat lemmenseikkailuillaan ja valloituksillaan, vähemmistön erotiikan kokija on hiljaa, asiasta ei ole soveliasta puhua: ”kieltä sen/ ei tajua korvat vieraiden” (”Vaikenija”).

Rakkauden onnen päättyminen vertautuu (Saatanan) karkottamiseen taivaasta – tai rikollisen polttamiseen roviolla. ”Olen syttynyt lieskasta, jolla/ sinä taivasten/ mulle valaisit kauneuden,/ olin liekissäs onnellinen./ Nyt roviolla/ palan rakkauden.// Luvatontako katselleet/ oli silmäni” (”Rakkauden roviolla”). Se, mikä ennen herätti elämään, on rakkauden loputtua myrkkyä ja kuolemaa. ”Huultesi myrkystä juopuen hoiperran lähdettä kohti” runossa ”Rakkauden fata morgana”.

Silti ihminen on elämän matkalla rakkauden kerjäläinen, muistuttaa runo ”Loputon jano”: ”kulkea kohtaamatta/ kättä viipyvää,/ käteen joka jää.” Onnetonta rakkautta ei haluaisi muistaa, mutta unohtaa ei voi, opettaa runo ”Laulu sydämelle”. Runossa ”Rakkautemme” samasukupuolinen rakkaus tuomitaan tieteen ja moraalin perusteella: ”He kiertävät rakkauttamme/ kuin hyeenat haaskaa.” Häväistyksi joutuminen kumpuaa kuitenkin sanan taiteeksi; ”Kevätillassa, kuulaassa yössä/ se tuskaa ja laulua on.” ”Rakkautemme” on kokoelman toiseksi viimeinen runo. Sitä seuraa  vielä nimiruno ”Maan viini”, joka on kuin puhetta vielä aremmalle, joka ei tohdi toteuttaa rakkauden tunteitaan mutta jonka puhuja aavistaa kaipaavan ja halajavan samaa Eroksen viiniä. ”Mä tiedän kyllä: huules janoaa/ maan viinin kosketusta, suudelmaa.” Maallisen Eroksen ”tummuus maasta on, varjoista sydämen ja öistä rintaa polttavista”.

Muusa on enemmän kuin Runotar, julistaa kokoelman Olet enemmän (1948) aloittava nimiruno: innoittaja on ”elämä,/ alati virtaava,/ näkyvä ja näkymätön,/ —/ Olen sinun lihaasi ja vertasi,/ olen sinun sieluasi ja henkeäsi/ ja kuitenkin minä sinua petän”, tunnustaa runoilija.  Innoittajan voi lukea rakastetuksikin. Runon ”Kuolleita päiviä” mukaan rakastetun hymy valaisee ja kirkastaa synkeyden kuin Jumala luomisen aamuna: ”tulkoon!” Rakkaus kypsyy kesän lämmössä; ”Sinun kanssasi kahden/ korjata vilja/ rakkauden tuleentuneen/ ja vaipua uneen.”

Rakkaus on mysteerio, salaisuus ja sakramentti.

Kuolema on puhujalle ollut tuttu jo lapsena (”Sitä kuuntelen”): ”Kun synnyin tänne,/ kun muodoksi tulin,/ tuli kuoleman lintu/ ja sydämeen rakensi pesän”. ”Vain kuolemaan katsoen voimme kuoleman voittaa.” ”Ja katseet polttivat”; ”jo kuoleman varjo/ tien ylitse vaipuu” (”Varjoa pitkin”); ”minun rakkauteni, kaipuuni ja yksinäisyyteni,/ kaikki se on Jumalan” (”Rinnallani”).

Rakkaus on mysteerio, salaisuus ja sakramentti. Rakkaus naulitaan ristille Juhani Siljon runoa ”Golgatalla” muistuttaen. ”Pääsiäislammas/ teurastajansa kanssa/ teuraaksi viedään,/ ristille ylennetään.// — // Sydämen leipä/ tuskan kuumuudessa/ kypsäksi paistunut/ atriaan liitetään” (”Mysteeri”). Pääsiäismytologian uustulkintaa on myös runo ”Kutsu”, jossa masentunut nousee depression haudasta, kun ilo ja valo kukistavat murheen paaden: ”Oi nousun hurmaa/ päivään kuilun yöstä/ — / maan tuoksun tuovat/ kukat haudan suulta,/ kun yöhön kuilun,/ jossa kuolo vaani,/ soi lailla huilun/ kutsu päivä koin!”

Ilo ja suru vuorottelevat kuin vuodenajat vuoden kierrossa tai vuorokauden ajat – poikkeuksena kesäyö, jossa ”yhtä on ehtoo ja aamu ja yö” (”Kesäyö”). ”Mut minkä voin ma sille,/ nyt että viilenee/ ja lunta sataa sydämelle” (”Nyt viilenee”). Ihmissuhdekin on lähentymistä ja loittonemista runossa ”Joka hetki –”: ”joka hetki lähden/ ja saavun luo”. Vaikka eron uhka on välttämättömyyden lailla aistittavissa, ”minä sinua minussa kannan,/ minä kannan laulua,/ kivusta syntyvää”. Eros muuntuu Apolloksi, runossa ”Onko hetkellä sinetti?” ”hiekkalinnamme sortuu ja sen laine vie mennessään”. Kohtalon määräyksestä ihminen on toisessa kiinni erossakin runossa ”Olen sidottu –”. Rakastettu ja Jumala yhtyvät kokoelman päätösrunossa ”Sinä minussa”: ”Sinua minä hengitän.”

Kevät inspiroi Kaijärveä myös kokoelmassa Kaikki on toisin (1959), kuten esimerkiksi runot ”Pälviä” ja ”Kevään usvaa” osoittavat. Erakoituminen kuvastuu monista runoista: ”Kaikki on toisin” ”Erakko”, ”Vuoden viimeinen ilta”, ”Enkelit ja poika”. Kristillinen pääsiäiskertomus on innoittanut runoja ”Niiden tuska” ja ”Pietà”. Viimemainitussa ”Hän nukkuu, nuori mies,/ kuoleman rauhallista unta/ äitinsä, nuoren tytön, rintaa vasten./ Naulojen haavat näin,/ kyljessä keihään piston.” Mystiikka laajenee yleisuskonnolliseksi ja laajemmin filosofiaan runoissa ”Sokrates ja lyyra”, ”Että sinut uudella täytettäisiin” ja ”Viidakossa”. Jälkimmäisessä ”polun varressa nukkui pyhä mies,/ hänen säteilynsä ympäröi hänet”.

Runon minän erakoituminen lienee selvimmin esillä Kaijärven viimeiseksi jääneessä kokoelmassa Tässä hetkessä (1962). Keskustelukumppaneita ovat poukaman laineet ja salakat ynnä välkkyvä hiekka sekä säärtä pitkin nouseva muurahainen. Ja vihdoin männyt ja aurinko. Lemmenrunous on antanut tilaa luonnonlyriikalle. Mutta ei rakkaus ole kokonaan sammunut. ”Välillämme on kasa tuhkaa./ Mutta ihmeellistä:/ joka kerta kun tapaan sinut,/ ilma lämpenee ja tuoksuu –”. ”Lyyrisen sarjan” 1. runossa: ”koskaan en sinua saavuta,/ koskaan et minua jätä,/ joka kevät synnyt uudelleen,/ koskaan ei rakkauteni sinuun sammu.” Katkeruus sävyttää monia rakkausrunoja, ja resignaatio tuntuu muissakin runoissa: ”kaipaus kuoleman syvään hiljaisuuteen”.

Ensimmäisen kirjeen Särestöniemi lähetti Kaijärvelle tiettävästi tammikuussa 1967. Kaijärvellä oli takanaan mittava ja laadukas tuotanto alkuperäisteoksineen ja suomennoksineen. Heitä yhdisti samantyyppinen elämänkaari: kumpikin oli palannut opintojen jälkeen asumaan kotitilalleen. Kumpikin myös matkusteli mielellään. Tuohon aikaan se ei ollut tavallista, paitsi sivistyneistön piirissä.

Rautalammin museossa järjestettiin vuonna 2019 näyttely Ystäväni Reidar Särestöniemi. Se esitteli Kaijärven elämää ja suhdetta Särestöniemeen, kuten heidän kirjeenvaihtoaan. Näyttely keräsi yli 6 000 kävijää, museon ennätys 2000-luvulla. Yleisradio ja Helsingin Sanomat huomioivat näyttelyn.

Yrjö Kaijärvi julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Multa laulaa 1934 tekijänimellä Yrjö Teppo. Sillä nimellä hän esiintyi samana vuonna myös Otavan runoantologiassa Nuoret runoilijat. Suvun alkuperäinen nimi oli Törnqvist. Virallinen nimenmuutos Kaijärveksi tapahtui vuonna 1936.

Ei ihme, että Kaijärvi hurmaantui Michelangelosta niin, että halusi suomentaa tämän runot, miestenvälistä palvovaa rakkautta kuvastavat. Jotkut kieltäytyvät näkemästä niissä mitään maallista, fyysistä Erosta ylistävää. Tällaiset ihmiset ovat tuskin nähneet Michelangelon maalauksia Sikstiiniläiskappelin katossa tai edes kuvia niistä. Siellä Jumala on maailmanluomistöissään. Luovan työn hurmassa maan ja taivaan Luoja käännähtää avaruudessa liidellessään niin, että viitta hulmahtaa ristiselälle asti paljastaen polvistumisasennossa olevan Jumalan hyvin muodostuneet pakarat ja pyllyvaon. Michelangelo on ne erittäin huolellisesti ja suurella rakkaudella maalannut.