Omelasin kaupunki on fiktiivinen utopiapaikka, jossa vallitsevat rajaton ilo, vauraus ja ikuinen juhla. Koko tämän yhteisön onnellisuus lepää kuitenkin synkän ja kauhistuttavan salaisuuden varassa: kosteassa ja likaisessa kellarissa pidetään yhtä lasta epäinhimillisissä oloissa. Jokainen kaupunkilainen tietää lapsen olemassaolosta.

Useimmat hyväksyvät järjestelyn ja tukahduttavat syyllisyytensä uskoen, että lapsen vapauttaminen johtaisi kaupungin vaurauden välittömään romahtamiseen. Jotkut eivät kuitenkaan pysty sovittamaan tätä vääryyttä omantuntonsa kanssa, he valitsevat hiljaisen lähdön kaupungista kohti tuntematonta. He kävelevät pois Omelasista, mutta merkillepantavaa on, etteivät he vapauta lasta.

Tämä kammottava asetelma, jonka Ursula K. Le Guin loi novellissaan ”The Ones Who Walk Away from Omelas” (suom. usein ”Ne jotka lähtevät Omelasista”), toimii syvällisenä allegoriana syntipukin käsitteelle.

Juutalaisessa perinteessä valittiin vuohi, joka symbolisesti kantoi kansan synnit ennen kuin se päästettiin autiomaahan. Muinaisessa Egyptissä raivostuneen sonnin teurastus symboloi kaaoksen voimien kukistamista ja kosmisen järjestyksen palauttamista. Antiikin Kreikassa pharmakos oli yhteiskunnan syrjäytetty henkilö, joka otti kantaakseen yhteisön ”myrkyt” ja hylättiin myöhemmin yhteisön parantamiseksi. Roomassa gladiaattorien ja orjien verta käytettiin uhrilahjoina, joiden avulla purettiin kansan vihaa ja vahvistettiin yhteiskunnallista yhtenäisyyttä.

Psykologinen projektio ja vihollisen luominen

Ajan myötä käsite muuttui uskonnollisesta rituaalista psykologiseksi ja poliittiseksi välineeksi. Carl Jung puhui ”varjosta”, pimeästä osasta, jonka heijastamme muihin. Yhteiskunta liittää omat kielteiset piirteensä vähemmistöihin välttääkseen omien ongelmiensa kohtaamisen. Esimerkiksi antisemitismissä tukahdutetut vaistot heijastettiin juutalaisiin, joita syytettiin vallanhimosta, kun taas mustia syytettiin primitiivisistä seksuaalisista haluista, vaikka nämä piirteet kuuluivatkin heijastajille itselleen.

Sosiologi Émile Durkheimin mukaan jotkut yhteiskunnat saavuttavat yhtenäisyytensä marginalisoitujen ryhmien olemassaolon kautta, sillä nämä kantavat yhteiskunnallisten jännitteiden taakan. Omelasissa lapsi toimii tällaisena uhrina, jonka varassa yhteiskunnallinen vakaus tasapainottuu.

Seurauksena kollektiivinen raivo purkautuu uhriin, jolla ei ole yhteyttä kriisin todellisiin syihin, paitsi että hän on heikoin lenkki. Juuri tätä René Girard kuvasi syntipukkimekanismiksi.

Syntipukin loputon ketju

Syntipukin logiikka muodostaa loputtoman kierteen, jossa syntipukki etsii itselleen uuden syntipukin. Työväenluokka, joka on alistettu palvelemaan globaalia järjestelmää, ohjataan usein poliittisesti etsimään kohdetta, johon purkaa kärsimyksensä ja kokemansa yhteiskunnallinen ”kellarivankeus”.

Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin. Koronapandemian ja Ukrainan sodan jälkeen tilanne muistuttaa monin tavoin 1920–1930-lukujen Saksaa, jossa talouskriisi, inflaatio ja köyhyys kanavoitiin juutalaisiin ja maahanmuuttajiin kohdistuvaksi vihaksi.

Kuvio toistuu: vakaa yhteiskunta ajautuu epävarmuuteen, luo yhteisen uhrin, sysää tälle kaikki ongelmat ja suorittaa ”uhrin”, joka tuottaa hetkellisen onnellisuuden illuusion, kunnes ongelma väistämättä palaa ja uuden uhrin etsintä alkaa.

Girardin ajatusten poliittinen väärinkäyttö

René Girardin teoria syntipukista ja sen roolista yhteiskunnallisen tasapainon ylläpitäjänä on ajoittain vääristynyt poliittiseksi työkaluksi. Donald Trumpin varapresidentti J. D. Vance on todennut, että Girard auttoi häntä ymmärtämään konfliktin olevan yhteiskunnallisen elämän ytimessä ja että politiikka koostuu usein ”syyllisen nimeämisestä” yhteiskunnallisen yhtenäisyyden palauttamiseksi. France Culturen haastattelussa hän lisäsi, että Girardin lukeminen oli todellinen oivallus, jonka kautta hän ymmärsi politiikan liittyvän myös haluun, kilpailuun ja väkivaltaan, ei pelkästään ohjelmiin tai abstrakteihin ideoihin.

Ranskalaisessa Esprit-lehdessä julkaistussa artikkelissa sosiologi Bernard Perret kuitenkin korostaa, ettei Girard koskaan pyrkinyt oikeuttamaan tuhoisaa polarisaatiota tai esittämään syntipukkien nimeämistä valmiina poliittisena ratkaisuna. Päinvastoin hän varoitti jatkuvasti kollektiivisen väkivallan tuhoisista seurauksista ja katsoi, että Girardin ajattelun poliittinen omiminen on esimerkki ”älyllisestä manipuloinnista”.

Se, joka haluaa musertaa ”toisen”, kantaa usein syvälle juurtuneita narsistisia piirteitä, individualismia korostavien yhteiskuntien sivutuotetta. Monet poliitikot toistavat näitä ajatuksia julistamalla taistelevansa maahanmuuttoa vastaan. Tämä tuo mieleen George Orwellin havainnon, että valta rakentuu usein äänettömien kärsimykselle. Kun kyvytön poliitikko on lopettanut maahanmuuttajan vastustamisen, hän kääntyy väistämättä taistelemaan jotain muuta vastaan, tuulimyllyjä tai jopa Grönlantia vastaan!

Maahanmuuttaja, joka jättää kotimaansa, etsii samaa kuin kuka tahansa ihminen: tunnustusta. Hegelin itsetietoisuuden teorian mukaan yksilö voi toteuttaa itsensä vain toisen tunnustuksen kautta; ihminen näkee itsensä toisen silmin. Konflikti syntyy, kun maahanmuuttaja tunnustaa yhteiskunnan, johon hän liittyy, mutta yhteiskunta ei tunnusta häntä.

Tällaisessa tilanteessa inhimillinen olemassaolo jää vajavaiseksi – erityisesti silloin, kun toinen nähdään pelkkänä uhkana, mikä puolestaan voi lisätä rikollisuutta. Taloudellisesta näkökulmasta maahanmuuttajat ovat usein hyödyllisiä kapitalistiselle järjestelmälle: he tuottavat lisäarvoa matalilla palkoilla ja heitä voidaan käyttää yleisen palkkatason alentamiseen. Kun poliittinen tarve ilmenee, heidät uhrautetaan syntipukkeina. Tällöin maahanmuuttajasta tulee moderni ”kellarilapsi” Omelasissa, uhri, jonka olemassaolo mahdollistaa yhteiskunnan illuusion harmoniasta ja vauraudesta, mutta jonka kärsimys jää piiloon tai oikeutetaan ”välttämättömyytenä”.

Ivan Karamazov sanoo Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksissä: ”Jos maailman harmonian hinta on viattoman lapsen kyyneleet, palautan lipun kohteliaimmin takaisin.”