Kuvataiteilijana ja sarjakuvataiteilijana toiminut Heikki Kännö aloittaa epätyypillisistä aineksista kudotun esikoisromaaninsa Mehiläistien maagisen elokuvamaisesti superseksikkään ja yliluonnollisen tarkkanäköisen natsi-Celinan marssiessa psykopaatteja keräilevän SS-upseeri Alfred Riemannin luokse kuulemaan taideluentoa. Mehiläistie ei silti suostu olemaan natsitrilleri, ei keskisormen näyttö Dan Brownille eikä dekkari. Mehiläistie on ihmeen kirkas ja tyyni sekä kunnianhimoinen taideteos ollakseen näennäisen juonivetoinen romaani.

Heikki Kännön blenderissä tai pikemminkin tornadossa myrskyävät henkilöt, jollaisia viihdeteollisuus rakastaa. Mehiläistiessä kiduttajat, sotavangit, taiteen koodia purkavat natsit, itäsaksalaiset loikkaritaiteilijat, pikkukriminaalit, taiteentuntijat ja ennen kaikkea myyttinen Joseph Beuys ovat kuitenkin syviä, pakkomielteisiä hahmoja, psykologisesti taiten rakennettuja.

Kännön sarjakuvatausta sekä Umberto Econ ja käännöskirjallisuuden vaikutteet tuntuvat selkeästi Mehiläistien kielessä ja henkilögalleriassa. Romaania voi lukea usealla eri tavalla: trilleriparodian suunnassa piipahtavan juonenkuljetuksen lumoamana; moniulotteisiksi rakennetuista, kummallisista henkilöhahmoista uteliaana; taiteen tehtävää valaisevien katkelmien vuoksi tai vain uppo-outoa romaanirakennetta ihaillen.

Mehiläistiestä uhkuu punk-asenteinen sivistyneen ja lukeneen ihmisen suvereniteetti lajityyppien parodioiden, vilpittömien taideanalyysien ja tarinoinnin vimman yltyessä romaanin loppua kohti. Tekisi mieli verrata Kännöä kirjailijana toiseen suureen omintakeiseen Thomas Pynchoniin parodisten elementtien taiturina, joskin Kännö on synkempi, ja hänen huumorinsa on ajoittain jopa omituista. Alfred Riemannin isä Herbert syttyy itsestään palamaan ja tämän lesken näkökulmaa valotetaan näin: ”Herbertin kuolemaan liittyvät yksityiskohdat olivat toki järkyttäneet häntä, mutta silti hänen mielensä oli ennemminkin keventynyt kuin rasittunut poismenon johdosta. Nyt hänen ei enää tarvinnut murehtia miehensä kohtaamista, eikä miettiä suhtautumista. Oli huomattavasti helpompaa olla pedofiilin ja murhamiehen leski kuin vaimo.”

Kautta Mehiläistien henkilöt suhtautuvat rehellisesti vaikuttimiinsa, mistä syntyy lukijalle petollinen vaikutelma henkilöhahmojen yksioikoisuudesta. Kännö kuitenkin kasvattaa syventyneiden yksityiskohtien kautta hahmot urheiksi, rakastettaviksi, mystisiksi – jopa siskonsa preparoineen psykopaatti Moshen vaikuttimet tulevat eksplisiittisesti selitetyiksi kuitenkaan lukijaa aliarvioimatta.

Taiteen merkitystä ja tehtävää jahtaava Riemann luennoi ilahduttavan kansantajuisesti niin Hieronymus Boschin helvetinkuvista kuin Kandinskyn ääntä esittävän maalauksen harmonioista. Taidehistoriaa ja taiteen teorioita koskevat luennot rytmittävät hurjistuvaa trilleriä, jonka pikanttius yllättää positiivisesti; huolimatta siitä, että teos leikittelee danbrownilaisilla salaliitoilla, Mehiläistiessä ei kuitenkaan ole tarvetta sortua linkuttamaan verissä päin nälkäisiä haita pakoon sukellusveneen upotessa, vaan itse todellisuus nyrjähtää syösten kerronnan temponkin äitymään hurjaksi.

Juuri kun lukija on koukuttunut vuoden 1944 Berliiniin, psykologi-ihme Celinaan ja Alfred Riemanniin, ihastuttavan rehelliseen hörhöön, Mehiläistie loikkaa kahden itäsaksalaisen nuoren mukana länteen vuoteen 1965 ja päähenkilöistä eksentrisin, Joseph Beuys, tulee esitellyksi. Beuys (1921–1986) oli fluxus-taideliikkeenkin piirissä vaikuttanut saksalainen taiteilija, jonka päämateriaaleina toimivat rasva ja huopa, sillä Beuysin ohjaama pommikone ammuttiin toisen maailmansodan aikaan alas Krimillä ja hänet löytäneet paimentolaiset käärivät Beuysin rasvaan ja huopaan.

Mehiläistien mukaan ”Fluxus on pientä ja hauskaa. Fluxus on moderni taidesuuntaus, jota voisi verrata punasoluun. Sellaisia on meillä kaikilla, ja fluxuksen esillepano on kuin viiltäisi haavan sormeen ja pirskottelisi verta seinille”. Joseph Beuysin taidekäsityksen mukaan ”Jokainen on taiteilija. Hänen mielestään perunoita kuoriva ihminen on veistos. Hän on sanonut, että jäteastioita tyhjentävät roskakuskit ovat upeita taiteilijoita keskellä hienointa taiteellista aktia”.

Miksi Heikki Kännö valitsi juuri Beuysin dekkarimaisen romaaninsa keskiöön? Limingan taidekoulussa opiskellessaan Kännö tutustui Beuysin taiteeseen, ja Beuysista tuli Kännön kuvataiteellinen esikuva. Kännö näkee kuitenkin Beuysissa myös runollisia ulottuvuuksia: ”Pidin Beuysin töiden nimistä, kuten Kuinka selittää taidetta kuolleelle jänikselle.” Kännö kertoo myös suoltaneensa ”grafiikanlehtiä liukuhihnalta” saadakseen keksiä niille beuysmaisia nimiä.

Kännö kertoo halunneensa kirjoittaa mysteeriromaanin, johon hän tarvitsi taidemaailmasta sopivan aiheen ja Beuysin Krimin legenda oli täydellinen siihen tarkoitukseen. Kirjailijan mukaan ”Beuys teki itsestään myytin, koska tarvitsi sitä taiteessaan, joten minusta tuntui, että voisin hyvin jatkaa kehittelyä siitä, mihin hän jäi”. Lisäksi Kännölle Beuysin taidefilosofia ja elämänkatsomus, ympäristönäkökulmat ja maailmanparannus ovat läheisiä teemoja, Joseph Beuys oli helppo samaistumisen kohde.

Mehiläistien kirjoittamisen Kännö kertoo olleen tutkimusmatka aiheisiin, joista hän on kiinnostunut. ”Haluan oppia kirjoitusprosessin myötä uusia asioita. Näin suhtauduin Mehiläistietä kirjoittaessani myös Fluxukseen”. Kännö onkin upottanut fluxus-taideviittauksia romaaniensa kohtauksiin: esimerkiksi katkelma, jossa kärpänen kuljeskelee lääkeaineen halvaannuttaman päähenkilö Doran paljaalla iholla, on peräisin Yoko Onon ja John Lennonin kuvaamasta elokuvasta.

Mehiläistie onkin pullollaan kulttuurisia viittauksia ja siksikin se on uskalias yhdistelmä dekkarin helppolukuisuutta ja teräviä tutkielmia taiteen voimasta.