Teksti: Antti Leikas

Taiteilija ja toimeentulo: Me idiootit

Paperilehdestä6/2020

Kirjailijapiireissä, ja onneksi vähän laajemminkin, on tänä syksynä keskusteltu vilkkaasti kirjailijan tulonmuodostuksesta. Suomen Kirjailijaliiton teettämän selvityksen mukaan kirjailija saa äänikirjasta keskimäärin yhden viidesosan siitä, mitä hänelle maksetaan painetusta kirjasta. Eikä sekään summa suuri ole. Kun korona-aika on, positiivista kyllä, kasvattanut kirjamyyntiä, tästä kasvusta ropisee kirjailijan taskuun siis jopa vähemmän kuin aiemmin. Lisäksi äänikirjat ja kasvanut nettimyynti kohdistuvat yhä enemmän vain tunnettuihin kirjailijoihin – eikä vähemmän tunnettujen tuotannosta tehdä äänikirjoja välttämättä lainkaan, sillä sekin maksaa. Kuten kaikki muukin. Myös kirjailijan työstä pitäisi jonkun olla valmis maksamaan.

Kirjailijoiden tuloista on vaikea saada selkoa muuten kuin kysymällä. Suurin osa kirjailijoista kun tekee kaunokirjallisten töiden lisäksi muutakin, joten verotilastot eivät kerro totuutta asiasta. Siksi Kirjailijaliitto selvittää asiaa säännöllisesti kyselytutkimuksin, jollaiseen tekstin alussa viittasin. Kun kirjailijoiden kokonaistuloja edellisen kerran vuonna 2018 selvitettiin, tuloksista kerättiin seuraava yhteenveto:

”Kirjailijoiden mediaaniansio kaunokirjallisesta työstä vuonna 2017 oli 2 294 euroa vuodessa. Kaunokirjallisesta työstä saadut tulot kertyvät monesta eri lähteestä. Hieman yli puolet tuloista (54 %) on kustantajilta saatuja teosten myynnin mukaisia tilityksiä. Lainauskorvaukset, jotka ovat tekijänoikeuslakiin perustuvaa korvausta kirjastolainaamisesta, muodostavat puolestaan 27 % kaunokirjallisen työn tuloista. Loput 19 % tuloista muodostuu kirjojen dramatisoinneista saaduista korvauksista, ulkomaisista tilityksistä, käsikirjoitustöistä tai muista tekijänoikeuskorvauksista (ei lainauskorvaus).”

”Apurahojen merkitys kirjailijoiden tulonmuodostuksessa on merkittävä. Vastaajien vuonna 2017 saamien apurahojen kokonaismäärä oli yli neljännes (28 %) kokonaistuloista. Apurahoista noin 60 prosenttia oli valtion apurahoja. Apurahojen mediaani vuonna 2017 oli 9 250 euroa.” (Lähde: Suomen Kirjailijaliitto.)

Tilaston keräämisen jälkeen kirjailijoiden saamat lainauskorvaukset ovat selvästi nousseet, mutta kokonaisansioon niiden vaikutus on ollut vähäinen, kun samaan aikaan teosmyynnistä saadut tilitykset ovat pienentyneet ja apurahoja saavien kirjailijoiden määrä on laskussa. Lisäksi täytyy muistaa, että molemmat – sekä apurahat että myyntitulot, ovat epävarma tulonlähde, jonka varaan ei kukaan voi taloudellista tulevaisuuttaan rakentaa.

Sekä apurahat että myyntitulot, ovat epävarma tulonlähde, jonka varaan ei kukaan voi taloudellista tulevaisuuttaan rakentaa.

Toisaalta kirjallisuuden kentällä on edelleen myös menestyjiä – heitä, joiden teoksia myydään kymmeniä ja satoja tuhansia kappaleita ja jotka pääsevät tekemään rahakkaita käännössopimuksia ulkomaisille markkinoille. Mutta haaveileeko kukaan kirjailijaksi ryhtyvä tällaisesta maineesta ja menestyksestä? Kai jokainen haluaa olla hyvä työssä, johon ryhtyy, mutta miten hyvyyttä mitataan? Riittääkö kriitikon kehu, jos sillä ei voi ostaa juustoa?

Mark Twain julisti aikoinaan, että jokainen, joka ryhtyy kirjailijaksi muun kuin rahan vuoksi, on idiootti. Twain oli sellainen koiranleuka, että kommenttia lienee syytä pitää ironisena. ”Läpällä twiittasin ja anteeksi jos joku loukkaantui”, Twain selittäisi sanomisiaan vuonna 2020. Mutta vakavasti puhuen: miksi kukaan haluaisi ammattiin, josta tietää jo varmuudella, että sillä ei elä?

Valitsinko minä ammatin, vai valitsiko ammatti minut? Miksi kirjailijan sisällä roihuaa raivoisa tuli, joka pakottaa kirjoittamaan? Silläkin uhalla, että kukaan ei maksa siitä?

Olkoon sitten niin. Me olemme idiootteja, mutta kai on lupa sanoa: hyödyllisiä sellaisia. Maailma voi tulla paremmaksi sana kerrallaan.

Antti Leikas on Oulun kirjailijaseura ry:n hallituksen puheenjohtaja ja toimi Kaltion päätoimittajana 4/2006–6/2008.

Kommentit