Ajatus on kiehtova.

Otetaan 107-vuotias amerikkalaisen kirjallisuuden suurteos, laaditaan siitä koreografia 48-vuotiaaseen progeklassikkoon ja pannaan kaksi-kolmekymppiset tanssijat tekemään niistä kokonainen nykytanssiteos.

Syntyy Spoon River antologia, aprillipäivänä ensi-iltansa saanut kajaanilaisen Routa Companyn uusin tuotanto, ja mielenkiintoinenpa syntyykin.

En tiedä, ketkä yrittäisivät niin vimmatusti tehdä mahdottomasta mahdollista kuin nykytanssijat, ja sellaisesta teoksesta nytkin on kysymys. Edgar Lee Mastersin runoelma ei nimittäin ole mikään pikkujuttu tai vaikkapa luontoa maalaileva runoteos, vaan se käsittää 244 kuvitteellisen Spoon Riverin pikkukaupungin vainajaa ja hautausmaan asukasta ja heidän itse laatimaansa hautakirjoitusta.

On tietysti selvää, etteivät koreografi Jouni Järvenpää tai tanssijat Ella Posti, Alina Sakko ja Maija Viipuri voi mitenkään edes kuvitella luonnehtivansa kaikkia tai edes osaa kuolleista spoonriveriläisistä. Työryhmä onkin tarttunut teokseen toisin, tai oikeastaan yllättävän uskollisena alkuperäisteokselle: kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille. Meidän on hyvä kuulla heidän tarinansa ja ymmärtää, että joskus aikoinaan hekin olivat osa tätä yhteisöä ja ovat sitä edelleen, vaikka meidän on niin helppoa unohtaa heidät viimeisille leposijoilleen.

Esityksen loppupuolella asia konkretisoituu, kun tanssijakolmikko pysähtyy ja tuijottaa meitä Spoon Riverin asukkaita vaiti ja paikallaan muutaman minuutin ajan. Siinä on aikaa miettiä mustasukkaisuusdraamoja, oikeustalon polttoa, abortteja, vararikkoja ja siellä täällä pilkahtelevaa iloa.

Minulle Edgar Lee Mastersin kirjoittamat kaupungin asukkaiden omat muistosanat ovat siellä täällä pilkahtelevasta humoristisuudestaan ja vainajia kunnioittavasta peruslämmöstään huolimatta enimmäkseen synkkiä. Ne ovat täynnä pettymystä elämään, kipeitä sattumuksia, väärin ymmärtämistä, heitteille jättämistä ja salaisuuksia, joita kenenkään ei pitäisi tietää. Esityksessä tämä korostuu tavalla, jolla tanssijat ovat lavalla enimmäkseen tiukan ilmeettöminä niin, että ne kaksi tai kolme hymyä varmasti erottuvat.

Kuolemassaan vainajat ovat ja liikkuvat pääasiassa yksin. Kun heidän muistonsa kuljettavat heidät menneeseen, tanssijatkin ottavat toisiinsa kontaktia. Yksi osa esitystä olemme todellakin me katsojat, joita vainajat suomalaisen marssilaulun kornien sanojen tapaan katsovat mullasta maan kuin isät poikiaan.

Esitys lähtee liikkeelle verkkaisesti. Tanssijat kiertävät lavastaja Jari Haavikon luomia, hautakiviä ja ruumisarkkuja muistuttavia sisältä valaistuja laatikoita. Viipuri ja Sakko liikkuvat ikään kuin tutkien maata, johon heidät on laskettu. Postin tehtäväksi jää näytellä kyljelleen kumottuja patsaita, joiden jalustoiksi Haavikon laatikot hienosti asettuvat.

Ääntä ei alkuun ole lainkaan, vain tanssijoiden tuottamia naksahduksia ja huokauksia ja purukumin vätkyttämisestä irtoavaa tuttua rytmiä. Kun King Crimsonin musiikki lopulta alkaa soida, se tulee kumman hiljaa ikään kuin korostaen varovaisuutta, jolla vainajat kömpivät esiin meidän muistoistamme.

Loppu onkin sitten äänen ja liikkeen hurmaavaa loistoa. Proge soi juuri niin kovaa kuin sen pitääkin soida ja tanssijat innostuvat villiin menoon aivan niin kuin ikikahleistaan irtautuneiden olentojen uskoo tekevän, tai ei ehkä sittenkään hautausmaa asukkaiden, vaan Lee Mastersin teoksen epilogin esittelemien Belsebubin, Lokin ja Jogarindan.

Sitten, yhtäkkiä: matka on lopussa. Tunti on kulunut. Miten mitätön aika se onkaan ikuisuuden rinnalla. Miten turhaa pyytää anteeksi niiltä, jotka ovat jo menneet.