Pentti Järvelin nimeää yhdeksän kronologisesti järjesteltyä tarinaansa novellikokoelmaksi. Tekstien omakohtaisuus ja dokumenttimainen muistelo viittaisi ehkä paremminkin vallalla olevaan autobiografiseen asiaproosaan kuin novelleiksi, mutta koska nämä hykerryttävät, esseistiset impressiot kirjailija määrittelee novelleiksi, käsiteltäköön niitä saivartelematta novelleina.

Järvelin kokoaa Kelmukannessa varhaisteini-iän hölmöilynsä aina keski-iän kynnykselle. Miltei poikkeuksetta yksisanaiset otsikot kertovat samalla myös novellin tapahtumavuoden. Vuodesta 1998 lähtien aina vuoteen 2021 nähdään perinteinen kasvutarina pojasta mieheksi perisuomalaisesti nolojen tarinoiden kautta. Teoskin on omistettu nasevasti ”Häpeälle”.

Nuoruuden kömpelö epävarmuus ja häpeän tunneskaala saa hersyviä muotoja, kun yritetään saada reklamaation kautta uutta viineriä avausnovellissa ”Nappi (1998)” tai toikkaroidaan työpaikan juhlien jälkeen housut (ja hiukan muutkin paikat) virtsaan tuhriutuneena kotiin novellissa ”Formulasänky (2008)”. ”No, it can’t be that simple” on vinksahtanut ja tavallaan epäonnistunut, hätääntynyt pilasoittojen konsertto natsien apupuhelimeen.

Järvelin osaa kertoa tapahtumansa ilakoiden, muttei tunnu sortuvan liioitteluun tai ylivilkkaaseen jälkiselittelyyn tapahtumien kulusta. Dokumentaatiot kuulostavat juuri siltä, miltä häpeälliset hetket kai sitten tuntuvatkin: hiukan sumuisilta impressioilta, joista jää kuitenkin sellainen lohduttava muisto, että tälle voi jälkikäteen naurahtaa ja että tämä jatkossa ehkä naurattaa muitakin.

Jälkiviisastelun ummehtuneisuuteen tai morkkiksen löyhkään ei tarvitse jämähtää, eikä lukija koe liiemmin myötähäpeääkään, koska kansien väliin tiivistettynä kertomus oivaltavasti kerrottu ja punchline on otsikkoaan myöten hallittua.

Loppua kohden sekoilu seestyy ja tarinoista tulee ikääntyneen ihmisen huomioita omaperäisesti kiitävässä elämässä. Kiitoksensa ansaitsevat viimeisten joukkossa olevat ”Ristikkonero (2015)” sekä ”Postilaatikko (2021)”. Novellit edustavat kerronnaltaan eniten valtavirtaista suomalaista novellitaidetta rakennevalinnoillaan ja kielikuvin. Ne ovat myös siitä harvinaisia novelleja kokoelmassa, että niiden toiminnan kohde on jokin muu kuin kertojan mielenmaiseman oivallus tai silkka subjektiivinen häpeäntunne. Molempien edellä mainittujen novellien lopetus on hallittu ja novellimaisesti aidosti yllättävä, jopa sentimentaalinen räjähdys pimeässä universumissaan.

”Ristikkonerossa” hyrymäinen metamorfoosi mitättömästä valtaiseksi ja takaisin pienen pieneksi onnistuu mitä pöljistyttävin keinoin. Siinä jäytää myös juhaseppälämäinen groteski pöhköys toteuttaa itseään jonain toisena; mennä kuukausien ajan vieraaseen baarimiljööseen täyttämään joka toinen viikko lunttilapun voimin hankalinta ristisanatehtävää raksakamppeissa.

Järvelinin mielikuvituksellisuus moikkailla tylsistyneenä taksikuskeja ja eläytyä muiden elämään on tärähtänyttä, sympaattista ja huvittavaa, mutta toisaalta kekseliästä kikkailua pitää elämä sisällöltään mielekkäänä. Elämän piehtarointi kummallisine päähänpistoineen hämmentää lukijansa. Järvelinin kerrontatapa on rentoa mutta tehokkaasti eteenpäin menevää. Enpä äkkiseltään muista, milloin olisin spontaanisti nauranut niin monelle kohellukselle ääneen.

Järvelin on tullut aiemmin tunnetuksi anarkistis-zinettimäisen, rullalautailuun keskittyneen Hai Jump -julkaisun pohjalta. Hänet tunnetaan myös Tokion olympialaisista Ylen rullalautailun kommentaattorina. Aiempi puoliammattimainen toimittajuus kuultaa tehokkaasta kielenkäytöstä, jossa adjektiiveja käytetään harvakseltaan, mutta keitaittein tavoin ilmestyvät kielikuvat antavat teksteille ilkikurista sävyä.

Järvelinin soisi jatkavan tarinointiaan muuallakin kuin sosiaalisen median eräällä profiililla. Taidokkaista ja tasokkaista lyhytproosan tai saati novellitaiteen tekijöistä on pulaa. Lainaankin loppuun nimikkonovellia: ”Siinä, kuten ei monissa muissakaan inside-jutuissa, ollut mitään tajuttavaa. Kelmukansi oli viittaus hetkeen, jonka jaoimme ja josta emme osanneet muutoin puhua.”