Kuva Anna Naatus
Tiedät löytäväsi sen, kun näet patjan maassa
- Teksti
- Anna Naatus
- Kuvat
- Anna Naatus
Kuva Anna Naatus
Kuljin tilasta ja kaupungista toiseen keräillen mukaani reseptejä toivosta ja todisteita yhteisöistä. Tämä on tarina siitä miten yhteiskunnan järjestelmien pettäessä ihmiset ottavat vallan – sekä eräästä kohtaamisesta, jota en ikinä tahdo unohtaa.
Pitkien pöytien ääressä versoaa toivo. Tyhjentyneet rakennukset heräävät eloon ihmisten kokoontuessa yhteen: tehdashallin pihalle viritellään tuli, hylätyn päiväkodin kattoparruihin valot.
Yhteisöjen voima ja poikkeuksellinen huolenpito mahdollistavat järjestäytymisen autonomisiin tiloihin ja yhteiskunnallisesti merkittävän toiminnan niiden ympärille.
Talon kulmasta kohoavaan tienmutkaan, sateiseen marrasmaahan on asettunut puolimakuulleen ihmisen poika. Karvalakki keikkuu komeesti vasemmalla korvalla, jostain hatun uumenista soi rätisevä radiokanava, iltayhdeksän uutiset.
Keskellä kaupunkia kohoaa kukkula.
Laskiessani kantamuksia kukkulan juureen, joku toivottaa tervetulleeksi ja neuvoo: nouse portaat melkein ylös, polku kaartuu vasemmalle, siellä on kivimuuriin halkaistu ovi. Tiedät löytäväsi sen kun näet patjan maassa. Mene sisään.
Kaupungin katolla silmieni eteen avautuu vanhat perunamaat, kehäkukkameri ja kumarassa kuiskivat oliivipuut. Alhaalta laaksosta kurkistelevat sinipieliset, sipulintuoksuiset talot, niiden takana hohtaa valkoinen meri.
Ostoskärryssä kieppuu pahvinpaloja, vaatteita, korkokengät. Kumolleen tyhjennetty stögis. Märkänä lemuavat röökintumpit lilluvat asvaltilla, karvahattuinen yrittää niitä tuputella kuivaksi sanomalehteen. Hengitän vinkuvaa sadeviimaa sisääni ja kyykistyn. Koira puskee uteliaana haistelemaan katujen karaisemia kämmenselkiä; varoen, mutta ei lainkaan peloissaan.

Ehdottomasti on ihmisen syötävä, juotava ja levättävä.
Levätäkseen keho ja mieli tarvitsevat rauhaa ja turvaa, siispä menemme laittomiin rakennuksiin ja valvomme yöt toistemme unta, haemme viiniä ja dyykkaamme leipää niin että kaikille riittää. Iltaisin revimme otsalampun valossa kukkakaalia ja yrttejä, kuullotamme sipulit ja kesäkurpitsat tai mitä ikinä tänään joku kantoi keittiöön.
Aamulla poliisit tulevat ja silloin meidän tulee olla hereillä, they’re gonna arrest us, joku kuiskii ja seuraavana aamuna ne kantavat teltat, patjat ja kehot mykkinä kiiltäviin autoihin.
Ne eivät tiedä mitä tekevät siis anna heille anteeksi, mutta älä ikinä unohda.
Asuessani Helsinginkadulla koronavuosina katselin ikkunalaudaltani kaksi kertaa viikossa alhaalla kiemurtelevaa Hurstin ruokajonoa. Ihmisletka kiersi ensin korttelin ympäri, sitten vielä toisen ja kolmannen. Tänä keväänä leipäjono suuntasi mielenosoituksena Kesärantaan, pääministerin virka-asunnolle; Petteri, kansa tahtoo leipää ja lepoa, ei kiinnosta valtionvelka tai edes sirkushuvit.
Asunnottomuus on nousussa Suomessa ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Samaan aikaan, kun asunnottomuustyön ammattilaiset tekevät valtavasti töitä, hallituksen leikkaukset osuvat kaikista kipeimmin juuri heikoimmassa asemassa oleviin.
Köyhyysrajan alapuolelle pudonneet lapsiperheet, työttömät ja pian jopa opiskelijat ovat vaarassa päätyä ilman kotia. Sosiaalitukien lasku ja elinkustannusten nousu kaventavat asuntomahdollisuudet marginaaliin, jota ei näy otsikoissa sijoittajien ja ensiasunnon ostajien ahdingosta kertovissa uutisissa.
Et sinä niistä enää poltettavia saa, sanon, ootko syönyt mitään. Yhden leivän aamulla. Käännyn takaisin kotiin, pakkaan levyltä rasiaan lämmintä, mausteista nuudelikeittoa ja lusikan, nappaan mennessäni pullopussin ja koiran eteisestä. Tien pientareella karvahattupää säätää radiokanavaansa oikeille linjoille. Tarvis musiikkia mutta hieman pienemmälle että voitais vähän jutella. Työntää radion hattunsa sisään. Se rauhottaa. Tiedän. Ei kuule niin paljon omia ääniä. Niin. Kuuletko kun ne huutaa.
Puurokauha keikkuu ensin viiden ja sitten viidenkymmenen litran kattiloiden reunoilla. Resepti on useimmiten sama: se mitä ei anneta, se otetaan.
Vaikka motiivit ja vaatimukset vaihtuvat, valtauksia yhdistää sitoutuminen tilaan ja huolenpitoon. Rakennamme ruokahuollon, kierrätyspisteen, käymälät talon taakse. Joskus sähköt saadaan vedettyä luvan kanssa tai ilman. Vesipiste, työvuorolistat, keikkuvat pöydät. Tilaan tulijoiden säännöt ja periaatteet. Sitoudumme rauhaan, kunnioitamme toisiamme. Tilaa ei jätetä valvomatta, pysymme täällä aina poistumiskäskyyn asti tai sen yli.
Kysyn nimeä ja pyydän että liikutaan. Minua pelottaa että naapurit tai ohikurvaavat autot hermostuvat tienvarteen pystytetystä leiristä. Tytär on syntynyt samana päivänä, kohta on syntymäpäivät. Jospa tänä yönä pääsisi kuivaan nukkumaan. En tiedä miksi tätä kaikkea raahaan mukanani mutta se on kaikki mitä minulla on. Usein ne soittavat poliisit. Kerran minulla oli vaimo. Nyt on sentti, ei riitä ees kaljaan. Josko joku antais asemalla kuivan tupakan.

Valtauksilla on pitkä ja laaja historia Suomessa.
Vallatuissa taloissa luodaan aktivismia, ihmissuhteita ja kulttuuria.
2000-luvun Savonlinnassa, vanhassa meijerissä äänitetyt musiikkiteokset lähtivät kansainvälisille vesille yhtye Paavoharjun myötä, nuori muusikko Samuli Putro haaveili yli kymmenen vuotta 90-luvun Oranssin talon ikkunalaudoilla. Helsingissä näkyvää alakulttuuria valtauksilla ovat olleet luomassa Makamik ja Kaaoskartano.
Oranssi Ry sai alkunsa valtaajien sitkaasta toiminnasta – poliisien kannettua aktiivit ulos taloista palasivat he aina takaisin. Lopulta kaupunki antoi tilat, ja yhtiö on siitä asti tarjonnut Helsingissä nuorille kohtuuhintaisia, pitkäaikaisia asuntoja.
Poliittisena toimintana opiskelijavaltaukset syksyllä 2023 jatkoivat kymmenien vuosien perinnettä. 1960-luvun Helsingin yliopiston Vanhan valtaajista moni nousi sittemmin poliittisiin johtotehtäviin. Samaa linjaa ennustettiin jatkavan nykypäivän aktivistien.
Keväällä 2024 Helsingin yliopiston Porthanin kampuksen edustalla vallattiin tilaa yli neljänkymmenen päivän ajan. Students for Palestine -liike vaati, että yliopisto katkaisee yhteistyön Israelin yliopistojen kanssa.
Sitten on toinen syy: solidaarisuus. Me olemme täällä teidän kanssanne. Pidämme ääntä, jotta teitä ei unohdettaisi. Otamme tilaa ja huolehdimme toisistamme, kun emme muutakaan voi.
Mies hotkii ja ryystää liemen roiskuessa ahnaille leukaperille, näin hyvää ruokaa en ole saanut aikoihin, nyt katsoo silmiin ja näen kuinka nuori olet, miten kaunis ja lempeä on katse ja miten kipeä on tämä tunne minun sisälläni.

Raamatun kertomus viidestä leivästä ja kahdesta kalasta saa tänä päivänä toisenlaiset raamit. Pojalla on viisi leipää ja kaksi kalaa ja sillä ruokitaan tuhatpäinen ihmisjoukko. Jeesuksen tekosia tietysti – ihme. Ruokaa jää vielä ylikin, kaksitoista korillista, lukittiinko se homehtumaan roskakatoksiin vai jaettiin kadulla nälkäisille?
Olemme oppineet, että ruoka maksaa: Kelan tukema lounas korkeakouluissa 2,95 €, lounasravintolassa nykyään noin 13 euroa. Minä maksoin eilen kolmen ruokalajin illallisesta viineineen lähes neljäkymppiä keskellä vilkkaan kaupungin turistikatua. Ruoka oli enintään keskinkertaista.
Myöhemmin matkaa jatkaessani tulisin valmistamaan, jakamaan ja syömään roskiksesta noukittua, lahjoituksena saatua tai kollektiivisesti kerätyillä varoilla hankittua ruokaa. Aamupuurokattilaan uppoaa viisi kiloa hiutaleita, illalla jotkut rakentavat pizza-uunin vanhan navetan raunioille. Suuressa ringissä nuotion loimussa tai pitkän pöydän reunamilla ruoka ei ikinä maistu keskinkertaiselta, hetkessä on jotain ravintoa ylevämpää; me huolehdimme toinen toisistamme, me saamme tänäänkin vatsan täyteen.
Nousu on vaivalloista, nyt huomaan jalkojen häviävän jonnekin housunlahkeiden sisälle. Ne on nilkoista amputoitu molemmat, mies sanoo huomatessa katseeni. Kärry lähtee liukumaan alaspäin, eikä painovoima tai jalat tottele nousijaa. Olemme keskellä katua, sade alkaa hiljalleen tiputtautua päälaelleni.
Talo on vaaleanpunainen kivirakennus. Suuressa hallissa selkä kohti kuuta komeilee korkeat purjeensa nostanut päämaja, vanha tehdasvarasto. Sen sivukatot siivilöivät lasin läpi valoa kahteen kerrokseen, ylätasankoa kiertää vaaleilla pylväillä kierrätetty kaide. Alatila on avaraa, sinne on rakennettu kaiken sydän, keittiö. Sohvat ympyrässä pitävät olohuoneen virkaa, oven edessä pöydällä on infolehtisiä, lista tarvikkeista mitä voi tuoda tullessaan: vettä, oliiviöljyä, ruokatarvikkeita, vessapaperia. Aurinkopaneelin tarvitsisi kolmannen.
Pystytämme aamuisen piknikin yläpihalle ja odotamme poliisin saapuvan.
Nimi on A. Toinen nimi on komea ja kolmas lempeä, karvahattuinen luettelee yhtäkkiä litanian ja kiepsauttaa kärryn ja itsensä tottuneesti liikkeelle. Sukunimen olen unohtanut kun minua on aina kiusattu. Pyöräyttää käsivartensa ympäri, kato, synnyin ilman kyynerpäätä ja unohdin paljon.

Tarvitsemme sitoutunutta ja vahvalle pohjalle rakennettua yhteisöä. Sellaista hoivaa, jota jotkut kutsuvat radikaaliksi, systeemin muutosta, elämän ehdoilla rakennettua, huolenpitoon kiinnittynyttä olemista. Olemme täällä toisiamme varten. Jos käännämme katseen pois, käännämme vain toisen posken tuulta vasten.
Valtaukset muistuttavat meitä katsomaan rakenteiden yli: toivo on ihmisissä, niissä jotka kokoontuvat, sytyttävät valot, kattavat pitkät pöydät. Kauppojen suljetut roskakatokset kertovat, että ei kyse ole resurssipulasta vaan siitä, miten resurssit jaamme. Tässä maassa on enemmän tyhjillään olevia rakennuksia kuin kodittomia. Enemmän hävikkiruokaa kuin nälkäisiä suita. Enemmän mahdollisuuksia kuin uskallamme myöntää. Koti löytyisi lähes neljälletuhannelle kirjatulle asunnottomalle – ja meille, jotka mieluummin kannamme kortemme kekoon yhteisen hyväksi kuin lukittaudumme yksiön ja palkkatyön väliin.
Huomaan kostean painavan. Itkettää. Kävellään. Alikulkutunneli on tyhjä kumiseva huone. Sateensuoja. Keitto oli hyvää. Puhunko liikaa, anteeksi. Et puhu. Saanko ottaa kuvan. Voisin kirjoittaa, voisin yrittää auttaa. Löydän sinut ehkä vielä kirjastosta tai asemalta. Etsin ja löydän varmasti. Pyydän, älä tule ovelleni, mutta minä etsin sinut.
Kirjoitan tämän, koska en ikinä enää löytänyt sinua, ihmisen poika.
Puhelin kastui, numerosi unohtui. Minulla oli kiire. Palasin asemille ja katsoin silmiin, mutta en enää tiennyt mitä tehdä. Suunnittelin opintolainalla ostavani linssejä ja tomaattimurskaa, suuren puurokauhan.
Ehkä kerään teidät, käsistäpitäjät, heräämme aamuisin ja asetamme kattilat toreille ja kaduille. Jaamme ruokaa, kutsumme koteihin asumaan ne joiden täytyy joka ilta suunnata kokeilemaan rappukäytävien ovia.
Vallataan taloa ja sydämiä. Pidetään huolta.
Ehkä silloin ihme tapahtuu, hiljaa
keittiön valossa, kun joku keittää,
toinen kuuntelee.
