Paavo Rintalan viimeinen romaani

Paras lukemani Rintalaa koskeva teksti on Juha Seppälän aukeamallinen ”Ajan ja unen alta” Aamulehdessä 14.8.1999. Siinä Seppälä toteaa, että Faustus on vihkiytymistä kuolemaan: ”Kirjan kertoja on jo sen sisällä, sen joka On Tuleva ja joka ei sano nimeään”. Seppälä on tapansa mukaan asian hermolla: hän sanoo sen, mitä nekrologit vain muodollisesti pyörittelevät. Kirjailijat olivat toistakymmentä vuotta yhteydessä kirjeitse ja puhelimessa. Jo 1991 Rintala tilitti Seppälälle osteoporoosin tulleen hänen muusakseen.

Rintala sanoo kirjeessä eräälle läheiselle ystävälleen, dateerattuna nahkapeitturin päivänä 10.10.1997: 

”Miksi minulla on kaksi sairautta. ’Ei tästä mitään tule. Kaikki päin helvettiä.’ Siinä kaikki. Vain nuo totean. […] uudet lääkkeet eivät voi hyökätä tätä parkinsonnia vastaan, joka on mittatilaus-sairaus. ’Kyllä on paskatauti, tuon Paavon niinkuin minunkin’, sanoi Unto Vuopala. Niin sanoi Unto, lääk.tri, OYKSn ylilääkäri. Se iskee psyykkeenkin. Joskus kun herää yöllä, taistelee pillereillä unensa puolesta ja nousee aamulla, pukeutuu hitaasti, eikä pysty pukeutumaan luonnollisin liikkein vaan joutuu varomaan jalkojansa, kun silloin kysyy itseltään, mitä mieltä on enää elämälläni. Kuka minua täällä tarvitsee.”

Jäljempänä Rintala toteaa masentuvansa, kun huomaa ettei mikään enää kiinnosta, mutta sittenkin pitää jatkaa. Kaikesta huolimatta hän kykeni viimeisenä työnään kirjoittamaan oopperalibreton Aika ja uni, jonka kolme säveltäjää, Kalevi Aho, Olli Kortekangas ja Herman Rechberger sävelsivät. Produktio esitettiin Savonlinnan oopperajuhlilla kesällä 2000 postuumisti Rintalan kuoltua edelliskesänä.

Faust saapuu Ouluun

Tältä pohjalta voi tarkastella Faustusta. Siinä on kaksi tasoa, kolmekin. Romaanissa yhdistyvät fiktiiviset ainekset ja läpinäkymätön esseemateriaali sekä Rintalan faktiset vaiheet. Kirjailijan oma puhe tulee suoraan, niin kuin hänen myöhäistuotannossaan on tapana. Kyseessä ei ole mikään sisäistekijä, Wayne C. Boothin implied author, vaan Rintala itse, joka yhdistyy nimihenkilöön, Georgius Sabellicus Faustukseen (1479–1540), alkemistiin, astrologiin ja filosofiin. Tarinoissa ja kansankirjasissa miehestä tuli noitatohtori, joka sai kykynsä Paholaiselta solmittuaan tämän kanssa YYA-sopimuksen, minkä nojalla isäntä tuli hakemaan hänet taittaen niskat Staufenin kaupungissa Breisgaun maakunnassa. Rintala on lukenut teoksen Leif Geiges: Faust’s Tod in Staufen (1989), jossa kaupunki ja tarina perusteellisesti esitellään.

Rintala käsittelee vuoroin Faustin elämää, vuoroin nykyhetken minää, jolle saa antaa niin paljon lihallisen Rintalan (flesh-and-blood author) piirteitä kuin haluaa muistaen ta­paus­ten olevan ei vain fiktiivisiä, vaan myös fantastisia.

Kun Rintala puhuu toistuvasti 63-vuotiaasta minästään, voi olettaa hänen kirjoittaneen teostaan vuonna 1993. Tämä on faktaa, mutta kun kertojaminä saapuu Ouluun laskemaan äitinsä päälle, tämän hautaan isänsä Kannakselta löytyneiden luiden tuhkan, motiivista näkyy, että liikutaan, ei faktion, vaan autofiktion piirissä.

Minä joutuu Oulussa kohta helvetilliseen menoon, kun seuraan tunkeutuvat täysivaltainen erikoissuurlähettiläs Gobo von Gallenabsonderung eli Sapeneritys ja neiti Jokinen, molemmat Mefiston henkilökuntaa. Gobo huomauttaa neljäkymmentä vuotta aiemmin isäntänsä kanssa tehdystä faustisesta sopimuksesta, mutta minä torjuu sen vaatien paktin jatkamista määrättömiin, koska Mefisto ei ole toteuttanut keskeistä pykälää eli näyttänyt Kauneutta, jota minä on kaikki nämä vuosikymmenet etsinyt. Teos kuuluu kolmantena osana trilogiaan ”Kauneuden attribuutit”. Jo romaanin Jumala on kauneus (1959) kuvataiteilija Vilho Lampi etsi tätä ylintä periaatetta, vaikka Rainer Maria Rilken mukaan kauneus on kauhun ensimmäinen aste.

Kertovalle minälle kauneuden etsintä on ollut samaa kuin Faustille kullan ja nuoruuden tavoittelu. Kuoleman lähetessä se saa allegorisen ilmaisun antiikin dionyysisten menojen Mustasta pantterista, joka kristillisessä perinteessä muovautui Kristuksen uhrikuoleman kuvaksi. Kauneus merkitsee myös rakkauden saavuttamista: ”Nuorenakaan en etsinyt rakkaudesta muuta kuin kauneutta. Vain sitä kauneutta jossa jumala – niin kuin nuorena ajattelin – näytti ilmaisevan itseään. Mutta tässä kaupungissa sitä oli mahdoton tavoitella. Täällä sitä kukaan ei ollut koskaan nähnyt.”

Rintalan suhde Ouluun on kaksijakoinen. Toisaalta se on nuoruuden kaupunki, johon hänellä oli runsaasti emotionaalisia siteitä. Toiselta puolen se merkitsee moninkertaista henkistä pienuutta ja umpioituneisuutta.

Romaanin proosapoljennon keskeyttävät väliin Rintalan sommittelemat vapaarytmiset runot. Ensimmäisessä ”tulisin heitetyksi Ovidiuksena Ouluun/ Messeniuksen kanssa markkinoilla/ kummastelemaan poroja” ja joikaavia saamelaiskääpiöitä.

Tässä Oulu vertautuu Ovidiuksen karkoituspaikkaan Tomisiin Mustanmeren rannalla. Samalla aktualisoituu Johannes Messenius (1580–1636), Kajaanin linnan vanki ja Oulussa kuollut Ruotsin oppinein mies, jonka muotokuva riippuu Oulun Tuomiokirkon sakastin oven yläpuolella. Conrad Ahrendtzin maalaamasta potretista on kansipaperiin rajattu detalji, jossa Messeniuksen etusormi osoittaa avatun kirjan tekstiä: ”MVSÆ POST FUNERA FLORENT. MORS SINE MVSIS VITA”.

Vaikka Messenius ei suoraan liity Faust-kokonaisuuteen, temaattisesti motiivilla on merkitystä muukalaisuuden kuvana liittyen juuri Ouluun. Ja myös sikäli, että Rintala suunnitteli viimeisenä työnään Messenius-oopperaa, minkä tohtori Parkinson katkaisi.

Luvun ”Johann Faustus jr. nuoruutensa kaupungissa” alussa minä kertoo, kuinka Messenius osoitti nuorelle lyseolaiselle tekstiä kuin enkeli Neitsyt Marialle. Puolen vuosisataa puhuja on jaksanut sen varassa, ”että vain kauneus jää kukoistamaan kuoleman jälkeen, että elämä ilman sitä on kuolemaa”.

Euroopan kulttuuripääkaupungiksi?

Tuomiokirkon kupeelta sankari astelee vieressä olevaan hotelliin, jolla on ollut monta nimeä alkaen Kuvernööristä nykyiseen Lapland Hoteliin. Tämä vahvistaa jälkikäteen Rintalan säkeitä: Lappia Oulu on, Ultima Thulea, sivistyneen maailman periferiaa, jossa Jeesus ei ole edes piipahtanut, vaikka pysähtyi jopa Eboliin. Mikään totuus ole eksynyt sinne sataan vuoteen. Tällaista Oulu-kritiikkiä teoksessa on läpi linjan, mutta se heijastaa vain asennetta; varsinaista satiirista lentoa asetelmasta ei irtoa, vaikka sitä ei olisi vaikeata tehdä.

Kokonaisuuden Oulu-jaksot osoittavat Rintalan esseetä ja romaania yhdistävän metodin ongelmat. Idea kotikaupunkiinsa palaavasta kirjailijasta on loistava varsinkin sen satiirisessa ulottuvuudessa: Oulu on paitsi syrjäinen, ennen kaikkea keinotekoisen kvasikulttuurin leimama nousukaskaupunki. Vierailusta Oulussa ei tule näytelmää, konkretiaa, vaan teoriaa, joka Mefiston mukaan on harmaata. Ideat eivät aukene uskottaviksi kuviksi, vaikkapa Raksilan kotitaloon avattu näyttelypaviljonki minän nuoruudesta. Ja ongelmana on liiallinen toisto; sanottava pyörii ympäri kuin kierteissumu.

Romaanin ironian mukaan kirjailijaminän tehtävänä olisi edistää Oulun pyrkimystä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi, onhan hän sieltä lähtöisin oleva tunnettu nimi. Hänen on luotava myytti, että Faust on oululainen: ”Kaupunki ilman myyttistä kertomustaan vajoaa anomymitettiin kuin uppoava laiva.” Oululla on merenkulku- ja koulukaupunkina vanhaa mainetta, mutta nykyisyys on ankea; kaupunki on menettänyt sivistyksellisen muistinsa.

Reaalimaailmassa Oulun ensimmäinen yritys saada tämä asema epäonnistui, mutta toisen kerran tärppäsi; siitä tulee vuoden 2026 kulttuuripääkaupunki.

Frankfurt ja Faust

Luvussa ”Viipurin elokuu” Rintala palaa vuoteen 1939, Ribbentrop-paktin solmimisen aikaan lisäpöytäkirjoineen ja tulevan sodan aavistuksiin, joista hänellä tuolloin yhdeksänvuotiaana on täysi muisti. Sillan ylitettyään minä siirtyy Faust-myytin kirjallisen jalostajan Goethen kotikaupunkiin Frankfurtiin Mainin varrella. Kirjailija lataa lukijalle tuhdin annoksen kulttuuritietoutta lukeneisuudestaan ja monilta käynneiltään tässä Länsi-Saksan keskuksessa, entisessä vapaassa valtakunnankaupungissa ja maineikkaiden messujen, nykyaikana tunnetuimpien kirjamessujen tyyssijassa.

Saumatta sulautuvat yhteen motiivit eri ajoilta ja paikoista: Frankfurt juutalaisgettoineen, Faust-myytti, Euroopan karsinoiminen tiilipiippujen ja parakkien keskitysleirikaupunkeihin, Estonian uppoaminen 1994 ja oman kuoleman odotus. Kertoja vakuuttaa, ettei hän sepitä fiktiota: ”Minä olen nähnyt”. Ja hän muistelee Viisasta kauan sitten Kannaksella, joka oli emakko ja aavisti teurastamisensa julistaen sen vavahduttavalla äänellä. Minän pää on liian täynnä kaikkea tätä, muistoja, kulttuurimotiiveja, pyhimyksiä ja kirjallisia hahmoja.

Jokainen kaupunki, jossa Faust on käynyt, on hänelle velkaa; Oulukin, koska minä on nyt siellä. Mitä olisi Saksa ilman Faustia, ”vanhaa miestä joka kärsii selkäkivuista ja käden vapinasta – ei se ole parkinsonin tautia, se on hermo joka selkärankaa painaa”. Näin kirjoittautuvat mukaan Rintalan molemmat taudit, osteoporoosi ja Parkinson. Kolmikymppinen ja kuusikymmenvuotias minä yhdistyvät, Urfaust ja Endfaust, ”tuo kumaraharteinen jäykin askelin liikkuva harmaapää/ jonka katseessa on sammunut nuoren minän tuli”.

Parkinson saa Paholaisen hahmon; se merkitsee kertovan minän tuhoa jyrsien sanat, nokkien tavut: ”Minä olen alkanut rapista – muistista, silmistä ja jaloista, hartioista eikä vasen käteni tottele käskyjäni.” Puhuva minä tahtoo tietää, mistä hetkestä hän alkaa vähentää elinpäiviään. Mutta paholainenkaan ei osaa sitä sanoa, hänessä voi olla sama sairaus.

Romaanissa on paljon varteen otettavaa, kommentteja ja apokalyptisia profetioita vuosituhannen taitteessa. Euroopan kuolemantanssi on meneillään, pakolaisten uusi kansainvaellus. Ilmakehä saastuu, demokratia on pelkkää lumetta. Demokratian kritiikki ulottuu läpi teoksen, tosin Mefiston hengessä. Lähettiläs Gobo argumentoi, että poliitikon takana on muutama tuhat äänestäjää, jotka joka nejäs vuosi menevät suljettuun koppiin kuin lammaslauma ja sen jälkeen pudottavat paperinpalan uurnaan. Tätä kutsutaan demokratiaksi, jonka kautta homo politicus näännyttää äänestäjät vanhoihin saatanallisuuksiin: turvattomuuteen, työttömyyteen, sotaan ja luonnon saastuttamiseen, siihen arsenaaliin, joka periytyy jo vedenpaisumuksen ja Sodoman päiviltä.

Tulevaisuus tulee selän takaa. Jos haluaa nähdä sen kasvot, sen joka hengittää niskaan, on katsottava taakse, ei eteensä. Näin todella kävi, tuli Ukrainan sota, vanha tuttu 1940-luvulta. Sopimusosapuolella, Mefistollakaan ei ole kotiliettä enempää Oulussa kuin sen ystävyyskaupungissa Odessassa. Retorisesti minä kysyy, eivätkö saksalaiset saaneet hänestä mittaansa täyteen, kun tiilipiipuista nousi musta savu. Ennustajakaan ei voinut tietää, että Odessassa palavat nyt sodan tuli ja raunioiden kaasut.

Minä profetioi, että katastrofit, uskonsodat ja terrori jatkuvat vuoteen 2040, jolloin saatanallisen paktin solmimisesta tulee viisisataa vuotta. Silloin koko Viro on uponnut kuin Estonia ja Helsinki viestittää Maydayta. Rintala viittaa tässä dystopioihin, joiden mukaan mannerjäätiköiden sulaminen johtaa Itämeren vedenpinnan nousuun.

Lyseolaisesta ontuvaksi Faustiksi

Luku ”Lyseolainen Faust, 1 C” on jälleen yksi särmä Rintalan nostalgiassa lapsuutensa Ouluun. Tämän faustilaisen urotekoja oli kuulun lyseon teinikunnan puheenjohtajana kutsua sosialististen lehtien, Kansan Tahdon ja Pohjolan Työn päätoimittajat esittelemään lehtensä linjaa, mikä aiheutti rehtorin puhuttelun. Omaelämäkertaa sivuaa myös luettelo, jossa Faustus esittäytyy vuokraviljelijän poikana Viipurin Säiniöltä, koulut Oulussa käyneenä, teologiaa opiskelleena mutta kirjallisuuden opintoihin vaihtaneena studiosuksena, koska oli ”kynäkutkainen”. Sekään ei auttanut, Shakespearen ja Marlowen, Goethen ja Heinen pänttääminen, koska vallan miesten persous kultaan ja alistamiseen kiinnosti nuorta miestä enemmän: ”Vuosisadan pettymys matkasauvana seisoi vedenjakajalla, toinen jalka menneisyyden tolkuttomuudessa jota inhosi, toinen etsien tulevaisuutta joka pelotti.”

Luvussa ”Taiteista syntyi minuus” minä vakuuttaa, että ne estivät häntä nuorena vajoamasta oululaisuuteen, mikä olisi henkinen köyhäintodistus. Oulun Näyttämön, sittemmin kaupunginteatteriksi korotetun puoliammattilaisen teatterin Sartre-esitys nosti kaupungin kuopasta sodan jälkeen. Puhuja kävi salaa taidenäyttelyissä ja konserteissa radan toisella puolen. Raksilassa vihattiin kaikkea korkeakulttuurista.

Kun ollaan lähellä loppua, Faustin tarinakin lähenee päätepistettään. Kaikista Suomen kaupungeista juuri Oulu on valittu sankarin vierailupaikaksi, mikä nostaa sen minkä tahansa eurooppalaisen metropolin rinnalle. Faust Oulussa on viimeinen rengas nelisataavuotisessa tarinaketjussa. Mutta vierailu on suuren kertomuksen hiljaiset hautajaiset. Minä pohtii: ”Antaisinko loistavan tarinan huomiota herättämättä sammua pieneen kaupunkiin Itämeren pohjukkaan.”

Näin todella käy, kun Rintala ei saa romaaniaan nousemaan lentoon. Kertomus on suuri, mutta voimat eivät tahtoneet enää riittää; tohtori Parkinson oli voittamassa.

Kirjoitushetkellä ei tunnettu käsitettä faktantarkistus, mikä olisi ollut tarpeen. Teoksessa on runsaasti vinoutta alkaen korjaamattomista lyöntivirheistä päättyen asiamokiin. Oulun yliopistossa ei ollut mitään teknologian laitosta, eikä sotilasläänillä ollut tykistöä, vain joukko-osastoilla. Tekijä kirjoittaa jatkuvasti knehti, kun se Oulun Tiernapojissakin on nihti. Pekka Tarkka sanoo nekrologissaan, että Rintala ei viimeistellyt tuotantoaan virheettömäksi: ”hänen estetiikkaansa kuului työn jäljen karheus”. Tämä on oikein, mutta suoranaiset virheet ovat tarpeettomia. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassa sanon: ”Oikein suurille kirjailijoille eivät kustannustoimittajatkaan mahda mitään.”

Jumalan teatterin näytäntö

Viimeisessä proosaluvussa Saatana ei saavu Ouluun, vaan Jumalan teatteri, faktisesti vuonna 1987. Valitettavasti Gobo pilaa efektin ilmoittaen etukäteen, mitä esityksestä on odotettavissa. Kun se on ohi, paska lentänyt katsojien vaatteille, vaahtosammutin sylkenyt jauhetta ja yksi teatterilainen viillellyt itseään, puhuja ymmärtää nuoria esittäjiä. Heissä on pyrkimystä faustisuuteen: ”Kun katsoin heidän riehumistaan, tunnistin siinä jotakin nuoresta minästäni joka raivossa ja vimmassa kiehuen etsii aukkoa valheen muurista ja kun ei löydä, hakkaa mielensä vereslihalle ja viiltelee itseäään. Hän etsii aitoa järkyttymistä, uutta kieltä jolla lähestyä kanssaihmisiä ennen kuin tavaroitumiskehitys jähmettää hänet kiveksi kuin Lootin vaimon.” Itse asiassa paska on tarttunut tekopyhistä katsojista poikiin. Eikä vaahtosammutin ole mitään Zyklon B:n rinnalla.

Lopussa minä on mukana kaupungin neljäsataavuotisjuhlissa eli tulevaisuudessa vuonna 2005, ja hän arvelee Weimarin salaneuvoksen luoman vanhan hirviön olevan Mefiston kanssa vieraiden joukossa: ”Jokainen Goethen näytelmästä kulisseihin hypännyt Faust oli vaarallinen hitlerinalku. Jos hän tulee tietoiseksi itsestään, jälleen aletaan ampua, pommittaa, polttaa ja raiskata.” Jumala ja paholainen ovat siirtyneet eläkkeelle, kun homo sapiens satanicus on ottanut maailman haltuunsa Ilmestyskirjan mukaisesti. Sen merkkeinä ovat sienipilvet Hiroshimassa, Nagasakissa, Barentsin merellä ja Mururoalla. Faustin sopimus on ollut eduksi ihmiskunnalle, koska se on vapauttanut jumalallisesta holhouksesta sallien valistuksen projektin, epäilyn maailmankatsomuksen ja ihmisälyn löytöretket kielletyille alueille. Mutta Mefisto on nyt kyllästynyt Faust-ihmiseen, jonka ”saatanalliset teot ylittävät itse Saatanan mielikuvituksen”.

Ukrainan sotaa hyvissä ajoin ennakoiden kertojaminä puhuu: ”Yllytämme ihmiset tappamaan toisiaan. Sortajat sortamaan sorrettuja. Järjestämme niin helvetilliset ilmaiskut ja tykistökeskitykset syyttömiä ja syyllisiä vastaan, että planeetalta ei erotu muu kuin pakolaisten valitus ja kuolevien kauhunhuudot.” Tähän entente cordialeen liittyvät kaikki valtiot, niin kuin Venäjä nyt taistelee Natomaiden aseita vastaan.