Mistä tämä vaikutelma? Eskelisen katse haravoi marginaalia, sanataidemaku on hänellä toinen. Tiiliskivensä sivulla 589 ”Kiitoksissa” kapinallinen tunnustaa haaveilleensa kokeellisen suomalaisen proosan historian kirjoittamisesta Harhamasta Amorfiaan. Tälle kulttuuriteolle ei tietenkään herunut euroja. Kirjallisten portinvartijoiden aivot ovat kalkkeutuneet naiivin realismin tietoteorian ja tönkön mimesiksen asentoon.

Harhama (1909) on Irmari Rantamalan (Algot Untola) 1800-sivuinen intellektuellin panoraama ajastaan, Amorfian (1986) synnyttäjä Mariaana Jäntti. Eskelinen mainitsee oululaisen Kansan Tahdon toimittajan  Kössi Kaatran Punaiset ja valkoiset (1919) myös yhtenä täkäläisen proosamodernismin airueena. Kiistattomana alan kunkkuna kukkoilee kuitenkin Volter Kilven Alastalon salissa (1933) ja kuningattarena L. Onervan Mirdja (1908).

Sodan jälkeen 1940-luvulta suomalainen modernismi läsähti munattomaksi pitsinnypläykseksi. Pääsyylliseksi tähän Eskelinen nimeää runoilevan filosofiankandidaatin Tuomas Anhavan. Anhavalaista modernismia hän pilkkaa ”bonsaimodernismiksi” – bonsai tarkoittaa ruukkupuuta, joka muistuttaa oikeaa puuta kääpiökoossa. Eskelisellä käsite viittaa sievistelyyn, joka ei yllä kirjallis-ontologisilta kysymyksenasetteluiltaan eurooppalaiselle tasolle. Tämä härmäläinen modernismi ei kyennyt kyseenalaistamaan kristillisvanhoillisen eliittimme kirjallisuuskäsityksen monopolia.

Anhavaa kehuttiin kirjallisuuden paaviksi. Häneltä voitelun saanutta Antti Hyryä Eskelinen kutsuu ”melankoliaa potevaksi lestadiolaiseksi marsuksi”. Pohjoisen kirjailijoista Eskeliseltä suitsutusta Hyryn sijaan aitona modernistina ansaitsee Maria Vaara. Vaaran mestaruuden dekonstruktivistimme perustelee tyylikkäästi.

Kemiläis-oululaisen Iikka Vuotilan tuotantoa voi verrata ranskalaiseen uuteen romaaniin, etenkin Vuotilan Kuin lähtö (1966) kehuttaa Eskelistä. Sen rinnalla joku Pentti Holappa ja Hyry jäävät maalaismiehiksi.

Suomalaisen kirjallisuuden historiaan pukinsorkkansa sohaisseita kunnioitettuja edeltäjiään Eskelinen ei kunnioita yhtäkään. Kai Laitinen saa korkeaan otsaansa teoriarajoitteisen tatuoinnin. Vanhemman polven akateemikot kunnostautuivat kansalliskiihkoisina juntteina, jopa natsittuneina. Herjat lentää: Tarkiainen ja Koskimies, toista Eskelinen nimittelee vaimonhakkaajaksi, toista Hitler-faniksi.

Alan nykytähtiäkin punkkarimme puree luuhun asti. Panu Rajala valkopesee Mika Waltarin, natsipropagandan tekijän. Setämäinen teinifilosofiaa lässyttänyt Waltari suomensi ”Horst Wesselin” ja istui natsi-Saksan masinoimassa Euroopan kirjailijaliitossa samaan aikaan, kun krematorioista nousi palaneen lihan katku. Eskelinen muistuttaa, että myös Oulun pikku-Friedell, sotaa hysteerisesti pelännyt ruununraakki Tatu Vaaskivi hyväntahtoisena hölmönä luuhasi saman hakaristiveljeskunnan jäsenenä.

Niin ikään Eskelinen kirkastaa professori Maria Liisa Nevalan kuvaa Ilmari Kiannosta. Rouva mainostaa Kainuun kynämestaria ”suureksi humanistiksi ja ihmisyyden puolustajaksi”. Eskelinen panee vastalauseen: Kianto veisasi Elämän ja kuoleman kentällä -luomuksessaan synkeitä murhavirsiä, hekumoi häväistyjen, alastomiksi riisuttujen punaisten naisten ruumiiden äärellä isänmaallisissa tunnelmissa.

Ansiokkaasti Eskelinen kontekstualisoi kirjallisia linjanvetojaan uusimpaan historiantutkimukseen. Kiannon kiihkoiluun sopii, kun Eskelinen referoi Marjo Liukkosen lisensiaattityötä Hennalan naismurhat (2016), josta paljastuu ”sadistisen valkoisen naisvihan tausta”. Hennalassa 1918 virolaisen  sotarikollisen Hans Kalmin apurina hääri oululais-raksilalaisen rauhanpuolustaja-kirjailijan appiukko. Pieni maa, isot paradoksit.

Eskelisen uskonnollisuuden murjominen pistää silmään uskonnotontakin lukijaa. Hän röyhtäisee esimerkiksi Paavo Rintalan eläneen uskonnollisessa houremaailmassa. Vasta-argumenttina tulee mieleen sosiologi Irma Sulkusen näkemys herätysliikkeistä kulttuurin modernisaation airueina Suomessa. Tämä tietenkin jonkinlaisessa Hegelin List der Vernunft -hengessä.

Raukoilla rajoilla ylistää estoitta Aleksis Kiven Seitsemää veljestä ilmaisultaan ja estetiikaltaan aikaansa edellä kulkeneena mestariluomuksena. Eskelisen Kivi-kuvan innoittamana voikin olettaa, että filosofisesti sivistynyt suomalaisen kirjallisuuden ainoa oikea nero tunsi tuon Hegelin ”järjen viekkauden” konstit pannessaan Seunalan Annan näkemään uskonnollisia näkyjä. Eero voidaan tulkita Kivellä tunnistetun kansallisen sivistysprojektin kruunuksi, mutta hänen vaimonsa Anna nousee yksilöllisen uskomistapansa takia modernin äidiksi proosamme lehdillä. Tätä teologiasokea Eskelinen ei ole noteerannut.

Kotimaisen kirjallisuuden professorikunta kaikkinensa saa Eskelisen tuntemaan myötähäpeää keskinkertaisuutensa takia. Ehkä heidän nälvimisensä motivoituu kirjassa siitä, että akateemisten pamppujen lausumat arvoarvostelmat apinoidaan miltei sellaisinaan kirjallisuuden historioihin.

Pohjolan valkeassa Oulussa Raoul Palmgren ja Pertti Karkama harjoittivat kirjallisuuden professorin ammattia, valtavirrasta poiketen marxilaisesti. Ansaitusti Eskelinen piruilee Palmgrenin tiukkapipoisuudelle Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki -teosta (1965) kohtaan. Silti vaikka Palmgrenin työväenkirjallisuuden laatukriteerit ehkä haiskahtavat kommunismilta, eikö hän kirjallisuuden historioitsijana hakkaa menen tullen aikansa porvarikollegojen vetiset lotinat?

Karkaman kuolemansyntinä Eskelisen dekonstruktionismin silmälasien läpi nähtynä kukkii lukácsilais-marxilaisessa hengessä puolustettu realismi. Eskelinen nostaa näissä metodin ja maailmankatsomuksen kysymyksissä itsensä korkeimmaksi instanssiksi, joka kumoaa kaikki muut paitsi oman oppinsa. Tietenkin hän on lasketusti poleeminen, mutta voi kysyä, eikö metodin kirjallisuuden tutkimuksessa tule olla kohdespesifi? Miten esimerkiksi Haanpään juttuja ”Kylän räätälin iltakävely” tai ”Ajomiehet kaipaavat laskutaitoa” voi juuri muuten tulkita järjissään pysyen kuin marxahtavin käsittein?

Palmgrenia voi mielestäni pitää 1960-lukulaisten freudo-marxistien edelläkävijänä ”30-luvun kuvineen”, esimerkiksi Eskelisen kehuman Markku Lahtelan? Tähän yhteiskuntakapinallisuuteen kytkeytyen – ilman puoluetunnuksia – Eskelisen tekstistä suodattuu radikaali E4-ohjelma: estetiikka–epistemologia–etiikka–emansipaatio. Eli hänen avantgardehenkisyytensä ei tarkoita mitään taidetta taiteen vuoksi -punkkarimuunnelmaa. Selvästi tohtorimme viestittää, ettei lingvistiikkaa voi pitää erillään yhteiskuntaetiikasta.

Vuodesta 1918 jatkuneen ”oikeistomoralismin” kuolinkouristukset alkoivat, kun kokoomustantat iskivät löyhtyneen hammasproteesinsa Salaman Juhannustansseihin 1964. Silti Eskelinen näkee, ettei Juhannustanssit jumalanpilkkoineen tai Rintalan Sissiluutnantti lottien seksiseikkailuja vilauttaessaan murtaneet uskonnon ja nationalismin institutionalisoitunutta diskurssia kuten Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Eivätkä Pispalan punikki ja Raksilan pappiskokelas kyseenalaistaneet historiankirjoituksemme totuutta kuten Täällä pohjantähden alla. Eli Linna nousee julmetusti radikaalimmaksi sanasepoksi kuin Salama ja Rintala.

Eskelinen ei purematta niele kaikkea, johon täkäläisen professorimafian Cosa Nostra on juntannut modernismin leiman.

Salaman Finlandia-sarja esimerkiksi on hänen mielestään ”loputonta syvimmän suomettuneisuuden ajan poliittista paskan jauhantaa”. Vielä Siinä näkijä missä tekijä oli huippua, mutta siitä pitäen Salaman välke alkoi himmetä.

Paavo Haavikon Barr-niminen mies (1976) lienee Suomen kirjallisuuden vaikeimmin tulkittavissa oleva tekele, koskaan. Eskelinen antaa tuoteselosteen meille mänteille, joille siitä ei ole omin luvuin tullut tolkkua. ”Barr-niminen mies on 1970-luvun suomalaisen kirjallisuuden merkittävin poliittinen romaani”, Eskelinen valistaa. Hänen mukaansa Haavikko vie teoksessaan tietoteoreettiset ongelmat niin pitkälle, että ne muuttuvat ontologisiksi, ja siksi sille kuuluu kunnia olla ”myöhäismodernistinen romaani par excellence”.

Onko Eskelisen Barr-tulkinta lopullinen totuus? Jos jälkiwittgensteiniläisen kielipelirelativismin hengessä metaforisuudesta tulee kirjallisuudessa itsetarkoitus, semantiikka ja tulkinta ajautuvat vaikeuksiin. Kysymys on filosofisesti syvempi kuin pelkkä realisminvastaisen estetiikan puolustus. Postmodernismissa vaanii luiskahtaminen fenomenalismin viemärin kautta solipsismin suohon, jossa todellisuutta on vain kirjailijan kallon sisäinen maailma. Suomen vaikutusvaltaisin ylioppilas Haavikko oli kuitenkin arkielämässään kunnon kapitalistinen realisti, osasi ulkoa Liikemiehen pikkujättiläisen. Sen suoman sivistyksen kautta hän tulkitsi historiaa ja loi bisnesmiehenä miljoonaomaisuuden. Mutta entä jos Barr-niminen mies onkin punaviinin inspiroima dekkariparodia?

Joitakin jälkimodernismin tähtiä Eskelinen fanittaa vielä enemmän kuin Haavikkoa. Siksi on kysyttävä Hamletin lailla: ”Miksi hän niin vakuuttaa?” Hatunnoston arvoisen teoksen loppumetreillä muuten kriittinen ote ja älyn säihke lopahtaa. Mutta piristävän härskisti hän kirjaa kirjaansa myös omien romaaniensa saamat kehut.

Eskelinen ei silti hirttäydy mihinkään kirjalliseen dogmiin, edes dekonstruktionismiin. Mutta lukijana päättelen, että hänelle vasta postmodernia hipova kertoja nousee epistemologiksi, tietoteoreetikoksi, joka kykenee arvioimaan totuuden raukkoja rajoja ja samalla funtsimaan oman kerrontansa totuudellisuutta. Linja Mikael Agricolan ABCkiriasta Maria Jäntin Amorfiaan on yli 400 vuotta, semanttisia valovuosia. Raukoilla rajoilla osoittaa, miten mimeettisen perinteen taakka painaa kirjallisuuden lukutapaamme lyijynraskaana. Eskelinen muistuttaa, kuinka vielä 1800-luvun lopulla suomalaisten lukutaito oli kehno, kailotettiin ulkoa Katekismusta täyttä ymmärrystä vailla, sanan ja ulkomaailman välille uskottiin hurskaasti yksi yhteen -vastaavuus.

Sitten vuoden 1918 maanpuolustusjuhlien jälkeen vähäsivistyneet sarkatakit elvyttivät ”Arvostelevan kirjaluettelon”, joka takasi että tuhti junttikama valtasi kirjastojen hyllyt. Vaikkei Eskelinen sitä sivistyneenä ihmisenä sanokaan, tähän sopii huomio, miten taistolaiset herrasnuoret vuorostaan kuolasivat sosialistisen realismin opin edessä ymmärtämättä, että sen taustalla piili sama Immanuel Kantin idealistinen  ”hyvä–tosi–kaunis”-estetiikka kuin heidän porvari-isiensä valkoisen tönkkörealismin.

Tuota taustaa vasten jotain Jäntin Amorfiaa tai Hans Selon tuotantoa ”yleismitättömien miesten” on ollut helppo haukkua vaikeatajuisiksi ja tekotaiteellisiksi, Eskelinen sivaltaa.

Kirjallisuuden historioissa loistaa helmasyntinä taipumus muistuttaa impressionistista kritiikkiä, jossa kirjoittajan ikiomat subjektiiviset mieltymykset nostetaan estradille omien tykkäämisten luetteloksi. Niitä ei Erkkikään lue kärsimättä. Eskelinen tekee välttämättömästä hyveen, mutta uittaessaan sanataidearvioittensa aarteita uusimman historian tutkimuksen virrassa ja teoretisoimalla raikkaasti cocktailista tulee älyllinen paukku.

Jos ei aina pysy Eskelisen huiman modernin jälkeisen pyörityksen kärryillä, voi  vedota siihen mitä suuri modernisti Ezra Pound tokaisi luettuaan Joycen Odysseuksen: ”En ymmärrä mitä hän tarkoittaa, muuta olen vakuuttunut, että hän ’tarkoittaa’.”