Huonettaan kerran siivotessaan ja sohvan kohdalle tullessaan Leo Tolstoi ei muistanut, oliko jo pyyhkinyt sen vai oliko suorittanut rutiinin unessa, tiedostamattaan. Kirjailija kauhisteli unohdustaan: kuluiko koko olemassaolo tällaisessa tiedottomuudessa? Hän ajatteli, että elämä on elämää vasta, kun se on tietoisuuden kirkastamaa.

Episodilla Mika Pylsy näyttää, kuinka Tolstoi usein avasi tajunnalleen näkymiä olemassaolon syvyyksiin arjen todellisuudesta. Hän tulkitsee, ettei Tolstoi ollut varsinaisesti abstraktiin tuumailuun taipuvainen. Ei ole kuitenkaan kovin kaukaa haettua huomata, miten siivooja-Tolstoi liippaa liki Sartren epäautenttisuuden, ”huonon uskon” käsitettä. Ranskalaiseksistentialistin mukaan menetämme tietoisuuden yksilöllisyydestä rooleissamme elämän näyttämöllä.

Enemmän Tolstoita piinasi huono usko teologisessa katsannossa. Ben Hellman valistaa kasvonsa teologi-Tolstoin puoleen. Venäläinen patriarkka rykäisi Jumala-kuvan, joka vivahtaa panteistis-buddhalaiselta: ”Minä uskon, että hän on minussa ja minä hänessä.” Mitään kirkkoa eikä pappeja tarvita puoskaroimaan Jumalan ja ihmisen väliin, taata ärisi. On selvää, että Venäjän sipulikirkon hengelliset Nasse-sedät oli hyvin hyvin vihaisia moisesta harhaopista.

Kirjailijan kaikki sillat äitikirkkoon paloivat. Venäjällä valtio ja kirkko oli hyviä kavereita, kuin paita ja peppu. Kun Tolstoi vielä ilkesi vaatia maaorjuuden lakkauttamista, jossain rasvattiin jo hirttoköyttä. Hän ei ollut totisesti mikään Heideggerin kaltainen jesuiittamoraalia toteuttava silleenjättäjä. Sanotaan, että Tolstoi säästyi vain, koska oli Tolstoi.

Ei kirjailijaa minään Jasnaja Poljanan pöljänä kylähulluna pidetty. Häntä suunniteltiin Nobel-palkittavaksi sekä kirjallisuudessa että rauhassa. Tolstoi kieltäytyi kunniasta. Profeetan vaikutus muodostui profeetalliseksi. Kansalaistottelemattomuuden, pasifismin, ekologisen ajattelun ynnä muun porvarin kiusaamisen alalla hänestä tartunnan saaneeksi mainitaan esimerkiksi Mahatma Gandhi, joka oli Tolstoin kirjeenvaihtotoveri. Nelson Mandela, Martin Luther King ja Greta Thunberg kuuluvat myös tavallaan tolstoilaisten joukkoon.

Kirjoituksessaan ”Ensimmäinen askel” Tolstoi kertoo visiitistään Tulan suuressa teurastamossa. Sodissakin julmaa julmuutta todistanutta kynämestaria kylmäsi ihmispedon julmuus sikapoloisia kohtaan. Valkoparta ryhtyi kasvissyöjäksi.

Tolstoita piinasi maailman epäoikeudenmukaisuus ja kuolema. Ensin mainitun kiroamisessa hän oli kiihkeä. Suomessakin Agathon Meurman moitti kirjailijan ”taipuvan suuresti sosialistisiin houreisiin”. Oulun natsahtava satakieli V. A. Koskenniemi maalitti nerokkaan valkoparran bolsevikiksi.

Maksim Gorki pani merkille Tolstoin valtavan egoismin: ”Hänen holtittomiin paisunut minuutensa oli hirmuinen.” Gorki sivalsi lujaa epäillessään ammattiveljensä ajautuneen syvään yksinäisyyden sävyttämään nihilismiin ja olevan perimmiltään piittaamaton muista ihmisistä. Hän on ponnistanut tarkkaamaan ”kaikein tärkeimmän” – kuoleman – syynäämiseen.

Kirjoituksessaan ”Sota ja rauha – historiaa vai romaani” Matti Klinge muistuttaa Tolstoin mieltäneen itsensä historioitsijaksi. Tämä luki laajalti ammattihistorioitsijoiden tekstejä. Tolstoin historianfilosofiset pohdinnat Klinge tunnistaa Clausewitz-vaikutteisiksi. Ne lähestyvät modernin kaaosteorian käsitystä, jonka mukaan pienet sattumat panevat liikkeelle suuria tsunameja. Tapahtumat ovat kausaalilakien alaisia mutta niin monimutkaisia, ettei erkkikään saa sotkusta selkoa.

Vesa Karonen syventää Tolstoin sota-ajattelua ja asettaa Sodan ja rauhan isompaan sota-aiheisen kirjallisuuden karsinaan. Hän vinkkaa Tolstoin imeneen vaikutteita Stendhalin Parman kartusiaaniluostarista. Karonen myös katsastaa, miten venäläismestarin romaanien sotanäkemykset ovat vaikuttaneet suomalaiseen sotakirjallisuuteen.

Pentti Haanpää, joka ammuskeli pyssyllä talvisodan etulinjassa, kiteytti Korpisodassaan (1940): ”Eihän sotamies seiso kukkulalla, jolta näkyisi taistelun laaja maisema.” Tämä on eräänlainen sammakkoperspektiivinen versio Tolstoin pilkkaamasta käsityksestä, jonka mukaan kenraalit strategioineen johtaisivat sotaa. Kuten sanottu Tolstoin katsannossa sodan kulku määräytyi pienten sattumien leikistä ja sotaherrat olivat vain nimilappuja ruumiskasojen päällä.

Kirjailija Sirpa Kähkönen kutsuu Anna Kareninan Leviniä ”korkeakirjallisuuden Aku Ankaksi”. Levin vihaa, raivoaa ja kadehtii; on heikko kuin Ankkalinnan pääjehu. Mutta juuri tämän Tolstoin ihmiskuvauksen koskettavuuden takia hän sanoo yhä uudellen palaavansa Anna Kareninan äärelle.

Virpi Hämeen-Anttila huomauttaa Tolstoin joutuneen uskonnolliseen kriisiin Anna Kareninan valmistuttua. Tuolloin hän käänsi selkänsä kirkolle ja valtiolle ja pyyhki saappaansa avioliiton kaltaisiin instituutioihin. Modernin ajan Homeros tuli päätelmään, jonka mukaan lihanhimo estää hengen jalostumisen. Tätä aivoitusta hän toitotti Ivan Iljitsin kuolemassa, jossa päähenkilön tunteet vaimoaankin kohtaan vaihtuvat inhoksi.

Toisesta yhteydestä tiedetään Tolstoin tunnustaneen 42-vuotiaana sulhona 18-vuotiaalle morsiamelleen köyrineensä kaikkien tilansa maaorjien puolisoita. Tuolloin Tolstoilla oli yli 300 orjaa! Tolstoi vertasi lihaa tyranniin, joka taluttaa kuuliaista henkeä miten lystää. Jasnaja Poljanan pyhimys puhui kokemuksesta. Entä jos Freud olisi päässyt kutistamaan kirjailijan kalloa, miedontamaan hänen libidonsa ja yliminän konflliktia? Tolstoi olisi voinut laimentua munattomaksi pikkuporvariksi ja suuri taide jäänyt syntymättä?

Esseessään ”Tolstoi ja elokuva” Antti Alanen katsastaa Tolstoi-filmatisointeja. Sivistyneesti argumentoiden hän todistaa, kuinka mestarin kirjat ovat elokuvallisempia kuin niihin pohjauvat elävätkuvat. Alanen siteeraa näkemyksiä, joiden mukaan sana ja kuva ovat perimmiltään tyystin erilaisia ilmaisukeinoja. Antiikin ekfrasis-käsitteenkin keinoin voidaan pohtia, kääntyykö filmatisointi väistämättä petokseksi alkuperäisteosta vastaan.

Myös maailmankatsomuksellisesti Tolstoi ähki ristiriidassa itsensä kanssa. Toisaalta hän vaati rakenteellisia muutoksia yhteiskuntaan: maaorjuus, kirkko ja armeija joutivat helvetin kuuseen. Silti papparainen saarnasi toisesta suupielestä dogmia, jonka mukaan vain paavalilainen sisäinen vallankumous pelastaa meidät Saatanan satimelta, eli ihmisen on itse muututtava, jotta maailma muuttuisi.

Martti Anhava puhuu kirjassa ”pakenija Tolstoista”. Sisäiset konfliktit raastoivat kirjailijaa vielä yli 80-vuotiaanakin. Lokakuun 27. ja 28. päivien välisenä yönä vuonna 1910 hän, jonka tuotannossa pakenemisen teema kulkee punaisena lankana, päätti paeta itse. Vanhus lähti yönselkään kodistaan Jasnaja Poljanasta. Jäähyväiskirjeessään Tolstoi ilmaisi, ettei voi enää elää herraskaista etuoikeutetun elämää, kun enemmistö ihmisistä kituu köyhyydessä.

Tiedetään Tolstoin ennen lähtöään kuolemaan Astapovon asemalle lukeneen Dostojevskin Karamazovin veljeksiä. Lukija jää arvailemaan: silmäilikö vanhus vilpittömän syntisen Dmitrin puhetta oikeudenistunnossa, tunnisti tässä itsensä ja vaihtoi ylleen pyhimyksen kaavun, isä Zosiman hahmon? Niin jyrkkä Tolsoin käänne nyt oli.