Vahva pohjoisen herätysliike vanhoillislestadiolaisuus on siihen kuuluville turvallinen yhteisö, joka toimii monen tason turvaverkkona. Valitettavasti kääntöpuolena on tiukka kontrolli, joka ei salli poikkeamia tai omaa ajattelua ilman, että joutuisi tekemään tiliä tai jopa erotetuksi. Selkeät säännöt ja tiukat opit elämäntapakontrolleineen sopivat joillekin, mutta useimmat kaipaavat nimenomaan uskon tuomaa vapautta sekä hengellistä ja henkistä kasvutilaa. Vanhoillislestadiolaisuus on niin opiltaan kuin elämältäänkin tiukan normatiivista.

Vanhoillislestadiolaisuus on ollut viime vuosina paljon esillä mediassa ja siitä on kirjoitettu lukuisia teoksia, aiheina muun muassa naispappeuden kieltäminen, ehkäisykielto, pedofiilitapaukset ja hoitokokoukset. Vanhoillislestadiolaisuudesta eronnut Maija-Leena Rova on toimittanut Uskonsota keittiössä -teoksen, jossa kymmenen kokemusasiantuntijaa kertoo suhteestaan tähän herätysliikkeeseen ja liikkeestä erkaantumisprosessista. Osa kirjoittajista on jättänyt liikkeen jo 1960-luvulla, jolloin tapahtui ns. pappislinjan ero, osa vasta aivan viime vuosina. Teoksen lopussa on kaksi asiantuntija-artikkelia, joiden kirjoittajina ovat teologi, terapeutti Janne Villa ja professori Elina Pirjatanniemi. Villa analysoi kirjoittajien kokemuksia sekä hengellisestä että psykologisesta näkökulmasta ja Pirjatanniemi pohtii perus- ja ihmisoikeuskysymyksiä suhteessa herätysliikkeeseen.

Lestadiolaisuudesta eronneet jäävät usein yksin. Jopa omat vanhemmat hylkäävät totaalisesti ja katkaisevat yhteydenpidon. Lähtijä tietää, ettei hän enää kuulu Jumalan lasten joukkoon eikä häntä enää välttämättä edes tervehditä. Lapsuuden ja nuoruuden lestadiolaiset ystävät ovat kääntäneet selkänsä. Sama mekanismi toimii vielä pidemmälle vietynä myös Jehovan todistajista eronneiden kohdalla. Uuden viitekehyksen luominen on vuosien työn takana. Karttaminen ei tänään ole liikkeen virallinen linja, mutta kirjoittajien mukaan sitä esiintyy laajasti tiukimmissa piireissä.

Hoitokokoukset erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla jättivät moniin syviä traumoja ja osa hoidetuista sairastui psyykkisesti. Nyt vanhoillislestadiolaisuuden kattojärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) on myöntänyt tuolloin tapahtuneen ylilyöntejä, joihin kuuluivat saatanan haltuun jätettyjen ihmisten hylkäämiset ja joskus myös erittäin törkeä käytös.

Seksuaalisuus on vahva tabu lestadiolaisuudessa. Teoksen monet kokemusasiantuntijat kertovat syyllisyyttä ja häpeää tuottavasta seksuaalisesta. Ehdoton ehkäisykielto merkitsee naisilla myös jatkuvaa raskaaksi tulemisen pelkoa. Eräs kirjoittaja kertoo, kuinka röyhkeästi jotkut uskovaiset puuttuivat ehkäisyn kaltaisiin yksityisasioihin ja utelivat muitakin henkilökohtaiseen uskoon liittyviä asioita.

Lestadiolaisen seurakunta- ja pelastusopin mukaan Pyhä Henki toimii ainoastaan vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Liike on kuitenkin osa Suomen evankelisluterilaista kirkkoa, mutta piispat ovat olleet haluttomia pohtimaan suhdetta lestadiolaisuuteen. Arkkipiispa Mikko Juva aikanaan jyrähteli, mutta hänen jäätyään eläkkeelle vanhoillislestadiolaisuus on saanut olla tässä suhteessa rauhassa.

Professori Elina Pirjatanniemi analysoi teoksessa perus- ja ihmisoikeuksia kirjoittajien herättämien ajatusten pohjalta. Hän sanoo, että ihmisoikeuksien mukaista on pyrkiä ylittämään erilaisuuden rajat eikä sulkeutumaan vain omanhenkisen yhteisön sisälle. Perus- ja ihmisoikeudet rakentuvat moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden varaan.

Teos liikkuu vahvasti tässä ajassa tuoden esiin lestadiolaisen herätysliikkeen voiman mutta myös siihen liittyvät epäkohdat. Toivoa sopii, että liike avautuisi suvaitsevampaan suuntaan mutta myös kirkon herätysliikkeenä tarkastelisi luterilaisen opin tulkintaa. Lestadiolaisuudessa on pinnan alla tällä hetkellä monenlaisia äänenpainoja, mutta niitä ei vain uskalleta tuoda julki. Tämän teoksen kirjoittajat ovat osoittaneet rohkeutensa ja kirjoittaneet auki omat tarinansa. Samalla niissä on paljon yleispätevää monien kokemuksiin.