Ainoa kotini perustuu Hanna Brotheruksen omaelämäkerralliseen romaaniin, joka käsittelee syömishäiriötä, äitiyttä ja ylisukupolvista periytyvyyttä. Näytelmä yhdistelee taidokkaasti draamaa ja tanssia. Vaikka toteutus on rohkea, näytelmä jättää mieleen kädenlämpöisen tunnelman.

Etuoikeutettujen terapeuttiset tunnustusromaanit ovat usein hyvin ärsyttäviä. Brotheruksen romaani on kuitenkin yllättävän sujuvasti kirjoitettu ja taitavasti rakennettu.

Autofiktiiviset romaanit eivät ole ilmeisin valinta teatterin lavalle, sillä ilkeät kielet ovat kuvailleet, että niissä kaivellaan vain omaa napanöyhtää. Tanssija ja koreografi Hanna Brotheruksen päähenkilön ainoa koti on luonnollisesti oma keho. Riittäkö se pitkään näytelmään?

Toisaalta, jos aina pitäisi ajatella Gazan kansanmurhaa ja lohduttomia kärsiviä lapsia, ei lopulta voisi tehdä mitään. Jokaisen henkilökohtainen kärsimys ja ilo ansaitsee laulun. Ehkäpä teatteri on ajatellut, että kirja on valtavan suosittu ja Brotherus on julkisuudesta tuttu. Toki myös aiheet ovat tärkeitä, ja niiden käsittely lisää ymmärrystä vaikeista asioista.

—

Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Susanna Airaksinen ei ole lähtenyt kuvittamaan romaania. Sovitus on omalla tavallaan kaunis ja oivaltava.

Kekseliäs, raikas ja paikoin vauhdikas toteutus vie retkelle Hannan elämään ja sukupolvelta toiselle siirtyvään suruun ja taakkaan. Hannan tarina ei kuitenkaan juuri puhuttele, vaikka läpi käydään koko elämän kirjo syntymästä kuolemaan.

Tanssi tuo näytelmään ilmaa ja keveyttä ja mukana on iloa ja huumoria. Työryhmän vilpitön innostus välittyy.

Tästä olisi niin kiva tykätä, mutta mikään ei tunnu juuri miltään. Draaman kaari on loiva ja vähän mitäänsanomaton. Hannan tarina ei kanna näytelmän yli kaksituntista kestoa. Aiheen käsittely ilon kautta vie osan sanoman tehosta. Toki voisi ajatella niinkin, että tarvitsemme tässä lohduttomassa ajassa juuri iloa ja toivoa.

Päähenkilön rooli on jaettu kahtia. Anne Syysmaa esittää ilmeikkäästi Hannaa ja Saida Solla tanssii samaan aikaan kohtauksesta toiseen. Tanssijan rooli ei ole ainoastaan kulkea varjona mukana tai kuvastaa päähenkilön toista, kehollista puolta, sillä Sollalla on myös repliikkejä.

Ratkaisu on erikoinen, mutta toimii yllättävän hyvin. Tanssi pitää näytelmän viihdyttävänä. Koreografi Panu Varstala on tehnyt hyvää työtä ja saanut liikkeen sujuvasti kertomaan yhtä puolta tarinasta.

Näytelmän sivuhenkilöihin ei ole haettu syvyyttä. Esimerkiksi Aki Pelkosen esittämä Pitkätukka on hyvin karikatyyrimäinen. Hahmo on toisaalta onnistunut, sillä Pelkonen piirtää karikatyyrin vaikka unissaan. Oulun teatterin muutkin näyttelijät hoitavat osansa kunnialla ja säntäilevät roolista toiseen hengästyttävällä tahdilla.

—

Oulun teatterin suuri näyttämö on armoton, kun tehdään pientä ja henkilökohtaista näytelmää. Valtava näyttämö ja suuri katsomo vaativat myös paljon audiovisuaaliselta kerronnalta.

Lavastus on karu ja yksinkertainen. Lavalla on vähän harjakattoista taloa muistuttavat seinät, joissa on heijastavia peilipintoja. Laihuushäiriötä sairastavan mieli on ankara ja siinä ei ole värejä, koska elämä perustuu vain kieltämiselle.

Heijastavat pinnat kertovat vääristyneestä kehonkuvasta ja korostavat kekseliäästi kerrontaa, jossa päähenkilöä esittää kaksi näyttelijää. Ehkäpä vääristäviä peilejä olisi voinut hyödyntää tehokkaammin, sillä kaikki jää nyt kauas. Pelkoa turhasta alleviivaamisesta ei olisi ollut, sillä näytelmässä on huumoria ja visuaalisessa kerronnassa ei ole pyritty hienovaraisuuteen.

Musiikkia käytetään taitavasti ja se herättelee taas mukaan, kun ajatus lähtee omille teilleen. Esimerkiksi Björkin ”Human Behaviour” on oivallinen valinta tukemaan tekstiä.

Loppupuolella näytelmää alkaa kyllästyttää. Lauseen muuttuvat yhä kliseisimmiksi ja tuntuu kuin suurin osa olisi poimittu kehnosta self help -kirjallisuudesta. Mieli ei jaksa ottaa niitä vastaan määräänsä enempää, ja välillä huomaan keskittyväni tanssijan kauniiseen ja ilmaisuvoimaiseen kehonkieleen.

Toki on aina hienoa, että ihminen eheytyy ja teatteristakaan ei tarvitse lähteä pois itku kurkussa. Dramatisointi on kuitenkin liian kiltti, särmätön ja vesitetyn oloinen. Esimerkiksi kirjassa riveiltä ja niiden välistä pulppuava seksuaalisuus on jätetty kokonaan pois.

Ainoa kotini on rankoista aiheistaan huolimatta helppoa ja keveää viihdettä. Ehkäpä joku samoja asioita kokenut löytää syömishäiriöistä tai äitiyden suorasukaisesta käsittelystä samaistumispintaa ja vertaistukea.