Aki Kaurismäen elokuvan siirtäminen teatterilavalle tuntuu jo lähtökohdaltaan epäilyttävältä idealta. Etenkin, kun kyseessä on niin ikimuistoinen teos kuin Työläistrilogian aloittanut Varjoja paratiisissa. Kuinka näyttämölle voi tuoda otosten rakastetun eleettömyyden? Kuka voi tavoittaa nuoren Matti Pellonpään ja Kati Outisen karisman?

Jarno Kuosalla on oma vastauksensa. Ennen Oulun teatterin sovitusta hän ohjasi viime vuonna Porin teatteriin Tulitikkutehtaan tytön. En ole teosta valitettavasti nähnyt, mutta perusratkaisu kuulostaa samalta.

Nimittäin: muutetaan hiljaisuus puheeksi ja tanssiksi.

Ja katsoja on aivan myyty.

Kertomuksessahan on kyse roskakuski Nikanderin ja kaupan kassalla työskentelevän Ilonan suloisen hapuilevasta rakkaustarinasta. Henri Tuominen on Oulun Nikanderina karismaattinen, vaatimaton jokamies, joka valistaa itseään työväenopistossa. Arasti hän haaveilee pienestä noususta yhteiskunnan portailla, ja tietenkin rakkaudesta.

Ilonana nähdään Asta Sveholm. Hahmo ottaa enemmän etäisyyttä Kati Outisen elokuvarooliin: siinä missä Outinen oli arvoituksellisen melankolinen, Sveholmilla on jalat tukevammin maassa. Hänessä on suorastaan kärttyisää kipakkuutta, mikä sopiikin Ilonalle, joka hetken mielijohteesta syyllistyy varkauteen tai ohareihin.

Juonta kuljettaa monen näyttelijän kertoja- ja sivuhenkilökatras, joka vikkelästi vaihtaa puheenvuoroa ja vyöryttää katsojalle aivan kaiken mahdollisen infon kustakin kohtauksesta. Missä olemme, mitä kuuluu taustamusiikkina, mitä kuvataiteellisia viittauksia voimme huomata, mitä sankarimme eväspaketista löytyy? Huh!

Kaurismäen alkuperäinen, kuoliaaksinaurattajan pokerinaamalla esitetty dialogi ei kuitenkaan huku sanatulvaan. Lärvit ruttuun ja small potatoes.

Juoneltaan elokuva oli vielä varsin monipolvinen verrattuna Kaurismäen myöhempiin teoksiin. Kun materiaalia riittää, kertomus laajenee luontevasti kestoltaan miltei kaksi kertaa pidemmäksi näytelmäksi. Hieman joissakin kohtauksissa tehdään tikusta asiaa, mutta vitsi kantaa silti kautta linjan.

Antti Lindholmin musiikkivalinnat täydentävät elokuvan tuttua ääniraitaa ja luovat pohjan energisille koreografioille: humalaiselle twistille, dramaattiselle flamencolle tai myymälän arkiselle marssille. Jukka Kyllösen lavastus- ja valosuunnittelu on yhtaikaa pelkistetty ja näyttävä. Elokuvan alusta tutut peltiseinät liikkuvat ripeästi ja toimivat estradina paratiisin varjoille. Eleettömät lavat rullailevat autoina tai ravintolan parketteina. Valot muuttuvat ankeista loisteputkista iltarientojen värisykkeeksi ja säihkyviksi diskopalloiksi, valtavat jätesäkit putoilevat katosta.

Ja tupakkaa palaa niin kovasti, että yksittäiset teatterisavukkeet eivät riittäisi mihinkään.

Herkeämätön savun suitsuttaminen on kuin näytelmän ylitsepursuava ote muutenkin: ensin katsoja hymähtää, sitten alkaa nauraa itsevarmalle toistolle, lopulta odottaa aina seuraavaa kohtausta eikä soisi riennon päättyvän lainkaan.