Intersektionaalista kritiikkiä Suomen uudesta hallitusohjelmasta

Kirjoitettu alunperin elokuussa 2023

Useat Suomen hallitukset ovat julkisesti esiintyneet edistyksellisen politiikan linnakkeina, hyödyntäen brändiä ”maailman onnellisimmasta maasta”, joka esimerkiksi huolehtii kansalaistensa sosiaaliturvasta ja toteuttaa queer- ja ympäristöystävällistä politiikkaa. Todellisuus ei valitettavasti ole koskaan vastannut tätä brändiä, ja uusin hallituksemme on nyt aktiivisesti purkamassa yhteiskunnan välttämättömiä rakenteita, joilla turvataan myös yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien elämää.

Pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelma purkaa hyvinvointiyhteiskunnan perusteita ennennäkemättömällä voimalla. Ehdotetut muutokset heikentävät sosiaalietuuksia, joilla tuetaan perheitä, kohtuuhintaista asumista ja yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien työttömyysetuuksia. Uudet linjaukset pyrkivät rapauttamaan maailmanlaajuisia avustusohjelmia, ne uhkaavat työväen järjestäytymisellä saavutettuja etuja ja heikentävät ympäristönsuojelua, mikä vaarantaa jo ennestään uhattuja pyrkimyksiä suojella planeettamme tulevaisuutta. Suomen uudet maahanmuuttoa koskevat linjaukset ovat EU:n tiukimpia: pakolaiskiintiöitä leikataan puoleen, turvapaikka- ja työlupia koskevia jo ennestään tiukkoja vaatimuksia kiristetään ja kansalaisuuden saamista, johon monet ovat jo kuluttaneet lukemattomia vuosia hitaassa byrokraattisessa järjestelmässä, vaikeutetaan entisestään.

Näiden hälyttävien konkreettisten poliittisten muutosten rinnalla tapahtuu yhtä huolestuttava kulttuurinen ja retorinen muutos. Rasismi, fasismi ja muukalaisviha ovat aina olleet osa suomalaisen kulttuurin rakenteita ja läsnä valtiollisissa rakenteissa ja politiikassa. Nyt olemme saavuttaneet tilanteen, jossa anteeksipyytelemättömät rasistiset ja fasistiset agendat ovat arkipäiväistyneet. Niistä on tullut osa valtavirran julkista keskustelua, joka näkyy sekä kotimaisissa että kansainvälisissä medioissa. On tapahtumassa kahtiajako: yhtäällä ovat he, jotka kokevat voivansa nyt rauhassa julistaa rasistisia näkemyksiään, ylpeästi ja julkisesti, ja toisaalla taas he, joita tyrmistyttää näiden näkemyksien peittelemätön levittäminen. Vasemmistolaisena järjestönä emme ole yllättyneitä tämän retoriikan lisääntymisestä, sillä tiedostamme, miten monet joutuvat kohtaamaan rasismia jokapäiväisessä elämässään. Valtavirran liberaalia siipeä edustavat tahot esittävät kuitenkin olevansa siitä hämmentyneitä ja yllättyneitä.

Nykyinen hallitus on Suomen oikeistolaisin hallitus sitten 1930-luvun. Olemme syvästi huolestuneita hallituksen jäsenten kuten [sittemmin ministerinsalkkunsa menettäneen – toim. huom.] Vilhelm Junnilan uusnatsismiin viittaavasta toiminnasta ja rasistisista lausunnoista, sekä perussuomalaisten puheenjohtaja ja ministeri Riikka Purran väkivaltaisista ajatuksista BIPOC-lapsia kohtaan. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei nykyinen poliittinen tilanne ole ilmestynyt tyhjästä. Vaikka Orpon hallitus hajoaisikin nopeasti, sen toiminta on seurausta pitkään kehittyneestä uusliberalistisesta poliittisesta kulttuurista ja siihen kuuluvista käytänteistä sekä kapitalistisesta talousjärjestelmästä. Meidän on jatkettava kamppailua niiden kauaskantoisia vaikutuksia vastaan.

Hallituksen pyrkimys sitoa maahanmuuttopolitiikka entistä tiukemmin palkkatyöhön liittyy syvemmin uusliberalistiseen ja kapitalistiseen politiikkaan, jossa Suomessa asuvien ihmisten oikeudet ja arvo määritellään heidän työkykynsä perusteella. Orpon hallitus ajaa aktiivisesti ajatusta vastikkeellisesta sosiaaliturvasta eli ”workfare”-järjestelmästä sosiaaliseen hyvinvointiin (welfare) perustuvan sosiaaliturvan sijaan sitomalla etuuksien ja julkisten palveluiden saannin työkykyyn. Tämä kumoaa sosiaaliturvajärjestelmän keskeisen ajatuksen riittävän elintason mahdollistamisesta kaikille riippumatta työllistymisen epätasa-arvoisista ja kapitalistisista rakenteista. Näitä poliittisia suuntaviivoja vastaan on jo protestoitu laajasti ja voimakkaasti. On yhä tärkeää keskustella ja määritellä kritiikkimme ja vastarintamme maaperä niiden kesken, jotka vastustavat näitä muutoksia tai joihin ne vaikuttavat.

Otetaan esimerkki hallituksen maahanmuuttopoliittisesta ehdotuksesta, jossa maahanmuuttajille annetaan vain kolme kuukautta aikaa saada kokopäivätyö. Ei riitä, että yksinkertaisesti tuomitsemme ehdotuksen. On myös tunnistettava, että ehdotus on kertakaikkiaan mahdoton. Kenelle tahansa on haastavaa saada pitkäaikainen ja pysyvä työpaikka nollatuntisopimuksia ja yrittäjähenkisiä palkkauskäytäntöjä vilisevässä freelance- ja keikkataloudessa, puhumattakaan tilanteesta, jossa työnantajat tarjoavat riistäviä työoloja niille, jotka ovat velvollisia täyttämään Migrin [Suomen maahanmuuttovirasto – toim. huom.] odotukset. Tarkastelemalla kriittisesti tätä ehdotusta havaitaan sen yhteys hallituksen toiseen linjaukseen, jonka mukaan poistettaisiin suoja määräaikaisten työsopimusten ketjuttamiselta – maahanmuuttajat työllistyvät todennäköisemmin osa-aikaisilla tai määräaikaisilla työsopimuksilla.

Kun yhdistetään Orpon hallituksen retoriikka siitä, että Suomi on täynnä maahanmuuttajia, jotka eivät kykene ”antamaan taloudellista panostaan”, sekä hallitusohjelma, joka heikentää työntekijän mahdollisuuksia saada ja säilyttää turvallinen työpaikka, käy ilmiselväksi, että hallituksen todellisina tavoitteina on karkottaa valtaosa maahanmuuttajista ja samanaikaisesti heikentää kaikkien Suomessa asuvien ihmisten työoikeuksia.

Mikäli hallituksen toimintaa vastustavien protestien pyrkimyksenä on saavuttaa jonkinlainen kultaisen keskitien linja, jolla suojellaan ”työllistettävien” maahanmuuttajien oikeuksia, samalla kuitenkin käytännössä heikentäen kaikkien oikeuksia, epäonnistuvat protestit väistämättä. Meidän on kiritisoitava Orpon hallituksen ajaman politiikan keskeisiä arvorakenteita, ei taipua kompromissiretoriikan kannalle. Oleskeluoikeuden ei pitäisi ylipäätään perustua työllistymiseen.

Meidän tulisi tarkastella kritiikkiämme intersektionaalisesta ja feministisestä tulokulmasta. Keskeistä olisi hahmottaa, kuinka hallitusohjelma vaikuttaa kaikista haavoittuvaisimmassa asemassa oleviin ihmisiin eli prekaarisiin yksilöihin. Ihmisten määritteleminen heidän työkykynsä perusteella on vaarallista kapitalistista retoriikkaa. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, riippumatta heidän veronmaksukyvystään. Feministinen ja prekariaattiin tarkentuva näkökulma muistuttaa, ettei kaikki työ ole palkkatyötä. Ansiotyön ohella tapahtuvaa, elimellistä työtä esiintyy jokapäiväisessä elämässämme. Esimerkiksi näkymättömäksi häivytetyt hoivatyö ja kotityöt, kuten ruoanlaitto ja siivous, tulisi tunnistaa työksi ja tehdä ne näkyviksi nykyisissä määritelmissämme.

Ne, jotka eivät halua tai voi työskennellä perinteisillä ja näkyvillä palkkatyön tasoilla, ovat siitä huolimatta keskeinen osa yhteiskuntaamme ja ansaitsevat yhtä lailla perustarpeidensa tulevan tyydytetyiksi. Yhteiskunta, joka pyrkii syrjäyttämään ja viemään tukia vanhuksilta, sairailta, vammaisilta, epävarmassa asemassa olevilta ja marginalisoiduilta väestönosiltaan, ei todellakaan voi kutsua itseään maailman onnellisimmaksi kansakunnaksi.

Meidän on puolustettava ammattiliittojen perinteisiä järjestäytymiskeinoja, joita on käytetty työelämän oikeuksien suojelemiseksi, mutta samalla on ymmärrettävä, että palkkatyö ja palkkatyöläisiä edustavat ammattiliitot eivät voi koskaan täysin kattaa koko väestön tarpeita eivätkä vastata niihin. Orpon hallitus yrittää heikentää sekä mielenosoitus- että lakko-oikeuksia ja samalla leikata etuuksia. Nämä kehityskulut liittyvät toisiinsa ja niiden taustalla on sama motiivi: heikentää kollektiivista kykyämme puolustaa ihmisoikeuksia ja tarvetta vastustaa kaikkialle tunkeutuvaa kapitalismia. Hallitusohjelman lakimuutosehdotuksilla on kauaskantoisia vaikutuksia, jotka tulevat heijastumaan koko yhteiskuntaan monilla toisiinsa liittyvillä tavoilla.

Ehdotus, jonka mukaan työnantajat voivat päättää, että ensimmäinen sairaslomapäivä on palkaton, vaikuttaa eniten ihmisiin, jotka työskentelevät matalapalkkaisilla ja erityisesti naisvaltaisilla aloilla kuten terveydenhuollossa, jossa ei ole mahdollisuutta tehdä etätyötä. Tämä käytäntö painostaa ihmisiä menemään sairaana töihin, mikä puolestaan aiheuttaa lisähaasteita jo ennestään hauraalle ja alirahoitetulle terveydenhuoltojärjestelmälle. Ehdotetut muutokset lakko- ja mielenosoitusoikeuksiin estäisivät esimerkiksi viime vuosina nähtyjä sairaanhoitajien lakon kaltaisia liikkeitä. Mielenosoittamisen ja lakkoilun rajoittaminen voi johtaa terveydenhuollon työntekijöiden turvattomiin ja riistäviin työoloihin samalla vaarantaen koko väestön hyvinvoinnin.

Hallitusohjelmassa puhutaan orwellilaiseen sävyyn ”työrauhasta”, jolla todellisuudessa tarkoitetaan työntekijöiden organisoitumisen ja mielenilmaisun kaventamistoimia. Jo syksyllä 2023 Orpon hallitus pyrki ajamaan läpi lakimuutoksia, joilla lakko-oikeus rajoitetaan [poliittisten lakkojen osalta – toim. huom.] yhteen päivään. Suomessa lakko-oikeus on ollut vahvasti lailla suojattu. Perustuslain turvaamiin oikeuksiin kuuluvat ammatillinen yhdistymisvapaus (PerL13§) ja oikeus työtaisteluun. Työriitoja koskevia säännöksiä on myös työehtosopimuslaissa ja työriitojen sovittelusta annetussa laissa (lähde: Akava). Viitaten jälleen kerran Suomen julkiseen kuvastoon vastakohtana sen politiikalle esimerkiksi Jan Erik Stöstad SAMAKista (sosiaalidemokraattisten puolueiden ja ammattiliittojen keskusjärjestöjen pohjoismainen yhteistyökomitea) on kritisoinut Orpon hallituksen ohjelmaa toteamalla, että suunnitelmat lakko-oikeuden ja työntekijöiden mielipiteen- ja yhteistyövapauden rajoittamisesta eivät kuulu Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin.

Rajoittamalla työntekijöiden oikeuksia ja lakko-oikeutta sekä leikkaamalla samanaikaisesti etuuksista heikennetään yksilöiden kykyä vastustaa riistäviä työolosuhteita. Ihmisistä tehdään entistä riippuvaisempia kapitalistisista yrityksistä ja rakenteista. Samalla rajoitetaan mahdollisuuksia puuttua yritysten sekä ihmisiä että ympäristöä riistävään toimintaan. Joudumme yhä suuremman haavoittuvuuden kehään. Tämä on uusliberalistisen politiikan tavanomainen kehityskulku, jonka olemme nähneet toistuvasti toteutuvan eri puolilla maailmaa ja joka on aiheuttanut suurta yhteiskunnallista vahinkoa.

Edellä esitetty kritiikki osoittaa, että hallitusohjelman linjaukset sekä Orpon hallituksen pyrkimys rajoittaa ammattiliittojen neuvotteluvoimaa huutavat tarvetta yhteiselle solidaarisuudelle enemmän kuin koskaan. Meidän on kehitettävä ja luotava uusia solidaarisuuden verkostoja, jotka toimivat intersektionaalisesti ja ymmärtävät, että alkuperäiskansojen oikeuksiin, transihmisten oikeuksiin tai vammaisten oikeuksiin sekä maahanmuuttoon ja työlainsäädäntöön kohdistuvat hyökkäykset eivät ole yksittäisiä tapauksia, vaan ne kaikki on käynnistetty kapitalististen rakenteiden vahvistamiseksi ja kollektiivisen järjestäytymisen heikentämiseksi.

Me Kiilan jäsenet olemme kirjoittaneet yhteistuumin tämän tekstin osoittaaksemme solidaarisuuttamme ja haluamme käydä vuoropuhelua muiden tätä hallitusta vastustavien kanssa. Haluamme toimia ja järjestäytyä samaan rintamaan niiden lukuisten ihmisten ja ryhmien kanssa, jotka tällä hetkellä osoittavat mieltään perustarpeet turvaavan yhteiskunnan puolesta. Haluamme säilyttää kriittisen näkökulman myös tulevissa ponnisteluissa. Nämä kysymykset eivät tule katoamaan, vaikka Orpon hallitus hajoaisi. Meidän on huomioitava uusliberalismin ja kapitalistisen retoriikan ja rakenteiden taustalla vaikuttavat voimat, jotka ovat johtaneet rasismin ja fasismin nykyisiin ilmenemismuotoihin, sekä suhtauduttava kriittisesti näiden ideologioiden tihkumiseen omaan politiikkaamme ja mielenilmauksiimme myös tulevaisuudessa.

http://kiila.eu/