Suomalainen dokumentaristi ja toimittaja Arvo Tuominen on kirjoittanut hämmentävän puolustuspuheen Venäjän presidentin Vladimir Putinin toimille. Hän ymmärtää Krimin miehitystä, ihailee Putinin katupoikamaisia piirteitä ja hyväksyy hänen Tsetsenian toimensa.

Kyse ei niinkään ole Putinin henkilökuvasta kuin Tuomisen pamfletista, jossa hän kertoo oman näkökulmansa nyky-Venäjään ja Putinin henkilöhistoriaan. Kirjoittajan mielestä tämä on ”suomalainen näkemys” Venäjän poliittisesta johtajasta. Fanitus yltyy melkoiseksi Tuomisen ihaillessa Putinin hyvin leikattua vaatetusta, tunnustettuja judokykyjä sekä hänen satojen tuhansien arvoisia arvokellojaan.

Epäilemättä Tuomisen verkostot niin kansalaisjärjestötasolla kuin hallinnossakin ovat hyvät. Hän muistaa mainita, kuinka käy ”saunomassa ja ryyppäämässä” turvallisuusorganisaatioiden edustajien kanssa, istuu pietarilaisliikemiesten kanssa hotellin aulassa katsomassa mielenosoituksia tai hankkii valokuvia Vladimir Putinin yksityisarkistosta.

Vaikka käy selväksi, että Tuominen ei hyväksy Jeltsinin ja Putinin johtamia talousliberaaleja järjestelmiä eikä neuvostojärjestelmää, hänen puhevärissään ja rivien välisessä klangissaan kuuluu tietynlainen slavofiilinen nostalgia, jossa haukutaan Natoa, Ukrainaa ja georgialaisia. Virolaisten kimppuun Tuominen ei rohje käydä, sillä virolaisten ja muiden balttien menestyksen tunnusluvut ovat niin ylivoimaiset Venäjään verrattuna.

Tuomisen mukaan heikko talouskehitys ei johdu venäläisistä itsestään vaan auktoriteettiin nojaavasta ortodoksisesta kulttuurista. On vaikea sanoa, mikä on sitten sitä syvintä venäläistä ahkeraa itseään, jos eivät leimalliset kulttuuriset piirteet. Venäläiset eivät Tuomisen mukaan ole varsinaisesti oblomovilaisia, mutta ovat ikään kuin ajautuneet siihen tilaan. Ja tämän on tietysti huomannut myös kirjan sankari Putin, joka ”on kiinnittänyt asiaan huomiota”, kuten Tuomisen perusfraasi Putinin politiikasta tuntuu olevan.

Kirjassa on hämmentävän optimistisia käsityksiä konservatiivisen Venäjän uusista tuulista. Tuominen väittää, että ”jo puolet kansasta on sitä mieltä, että homoilla pitäisi olla samat oikeudet kuin heteroilla.” Oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytyksen alla jotkut ajatukset Venäjän kehityksestä tuntuvat yltiöoptimistisilta.

Tuomisen kirja vilisee kiusallisia huolimattomuusvirheitä. Sen mukaan Condoleezza Rice oli Yhdysvaltain ensimmäinen naisulkoministeri, kun ei tarvitse palauttaa mieleen politiikkaa kovinkaan pitkälle muistaakseen Madeleine Albrightin nimen. Toisaalta venäläisittäin kiusallisimmat Putinin piirteet jätetään sivumaininnoiksi tai kertomatta. Presidentin urotöiden uskomattomimmat tarinallistamiset muinaisten amforoiden sukeltamisesta merestä tai villihanhien lauman ohjaamisesta sivuutetaan; tyttöystävä Kabakova mainitaan vain; Putinin epäonnistuminen 1990-luvun Pietarissa käännetään päinvastaiseksi.

Kirja on oppikirjaesimerkki jutustelevasta kerronnasta, jossa toistetaan pääkohtia muka-huolimattomasti sekä sekoitetaan tunnettuja faktoja ja juorufiktiota. En väitä, että Tuomisen kirja olisi propagandavaikuttamista, mutta Tuominen hallitsee sen keinot. Ilman lähteitä hän heittää totuutena aiemmin heitonomaisia arvioita, kuten sen, että Putin olisi sukutaustaltaan vepsäläinen. Voidaan tietysti ajatella, että Tuomisen retorinen tyyli on aiheelleen uskollinen. Se on kuin istuisi murmanskilaisessa kapakassa kuuntelemassa uuden tuttavuuden kertomia sadunhohtoisia tarinoita, joissa on mukana ripaus syventävää analyysia.

Jotain hyvääkin Tuomisen kirjassa on. Tarinallinen ote ja äänikirjaan valittu tekijän oma lukeminen ovat niitä. Molemmat korostavat kirjan persoonallisuutta, mistä valitettavasti myös kielivät kirjan geopolitiikan analyysin taso ja epäonnistuminen pyrkimyksessä journalistiseen näkökulmaan.

Hirvittävällä nimellä lyöty Vladimir Putin – Koko tarina on enimmäkseen faniteos, jossa hehkutetaan idolia ja mollataan hänen vihollisiaan. Se on fragmentaarinen esseeteos, jollaista pamfletiksikin voisi nimittää.