Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta. Auto toi meitä ympäri Suomenmaata, itäkautta etehlään ja länsikautta kotiapäin. Mie olen reissusta saakka ollu uuesti innostunu Kalevalasta ja olen mie hunteerannu aika paljon tätä meän runonlaulaja Antti Keksiäki vaikka en ole löytäny mithään luettavvaa hänestä matkala.

Reissun ensimmäisenä päivänä Soankylässä makasin Kitisessä. Väylästä käsin näky sähkö-voima-stasuunit ja mäntykankhaat. Rauhallinen väylä, rauhallinen hetki, joka samala kerto, ette oon ostovoimaa tässä yhteisössä, missä on vähemmän työttömiä ko keskiarvosesti koko Suomessa. Tai ehkä se oliki minun täti ko kerto siittä.

Soankylästä matkustimma Via Karelia – runon ja rajan tielä etheen päin. Met näimä Kajaanin ympäristöä, jäisen Moomi-maail­man ja Hiljasen kansan Suomussalmela enneko met jatkoima Helsinkhiin.

Ennen lähtöä Helsinkiä kohti met olima saahneet reissukaveritten kans kokea, mitä oon olla reissun päälä ko turvallisuus on kohonu rauhan aikana. Aamusta menimä Soankylässä ajelulle kattomhaan maisemia, ja yhtäkkiä meitä haastatteli armeijapoliisi. Mie muistan, että hetki oli stressaava, ja ette mie hunteerasin kuinka nopeasti liikkumisvaphautheen voi vaikuttaa. S’oli hirveän kiltti se poliisi, mutta tuntu turhalta haastatella meitä ko emmä met ollu menheet minkhään rajan yli – muita ko Suomen rajan Ylitorniolla.

Noh, net tekevät heän työtä ja se oon semmonen tilanne maailmassa nyt. Soankylän kirjastosta mie sain kirjan just tästä Jääkäriprikaatista – niitä annethaan ilmaseksi ihmisille sieltä. Elämän ironiaa, jotenki!

Met jatkoima Soankylästä Kajaahniin ja jossaki välissä met söimä oikeaa suomalaista ruokaa Hesburgerilla. Koirat oli autossa, joten söimä isola parkkipaikala, missä ei ollu niin paljon autoja. Yhtäkkiä koirat haukkuva hirveästi. Meän auton takana seisoo kaks miestä joila oon semmonen auto millä net korjaava asfalttia. Mie laitan pään ulos autosta ja huuan: ”Antheeksi! Met ajama auton muuale niin emmä jää tänne ko tet tehettä töitä.”

Huutaa takasin: ”Kyllä sielä oon tillaa, voit vain perruuttaa. Samma på svenska.”

Toinen vain kattoo sen näkösenä ette se tietää ette se oon laittanut meät kiini parkkipaikale. Pääsimä viihmein sieltä pois ja jäimä Kajaahniin yöksi. Mutta osa hotellista oli suljettu illaksi. Näytti myöhemmin siltä, ette armeijalla oli kokkous siellä.

Matka etelhän meni kaikenlaisten kylitten ohi, ja met jäimä kattohmaan hautausmaita, kirpputoreja ja muita paikkoja. Mie käväsen aina hautausmaalla siksi ko mie kerrään nimiä. Mie hunteeraan, elikkä keksin, minkälainen maailma oli ko tämä Pensalalainen Snöfrid oli elossa. Minun meänkielen puhuva Mommo ja Moffa (mamman vanhemmat Ruottissa) oon aina ja useasti muistanu kuinka mie pienenä aina halusin mennä hautausmaalle. Mie vein sinne kukkia, itte tehtyä taijtetta ja muita, minusta kauhniita, tavaroita.

Tämä meän stipentimatkalla met löysimä muuten Helsinkhiin ja sielä jäimä hotelhiin, joka tarjosi hyvän ja aika halvan sopimuksen. Olima niin tyytyväisiä ko met tulima sinne ko se näytti niin hienolta. Resepsiuunissa kyselthiin: ”Oonkos teilä autoa?” ”Joo, ja teilä oli parkkipaikka?” ”Joo, se maksaa 50 euroa päivässä ja lemmikkimaksu oon 25 euroa per eläin.”

Aamupala oli makea mutta jotenki jäi siittä semmonen tyly jälkimaku, kuitenkin.

Helsinkissä näimä kolonilottia (siirtolapuutarhoja) ja kauhniita puutarhoja, ihmisiä ja elläimiä. Kiinostavat ovat nämät hunteerinkit ko oikeasti ympäristöä kattoo. Hotellin vieressä oli pikkunen vanha punanen omakotitalo, missä oli jouluvalot jäljellä, ja mie jäin hunteeramhaan ette aattele, jos täältä muutti joku ihminen kerran, vaikka pohjoisseen töihin, ja sitte ko se lapsenlapsien kans tullee kattomhaan sitä taloa niin sen ympärillä ei ole ennää sitä puutarhaa, mistä Mummo oli kertonu, mutta isot ja korkeat talot ja yötäpitkin valot.

Olima ajanu auton kans riittävästi ja päätimä ottaa linja-auton Korkeasaahreen. Met kävelemmä linja-authoon ja mie laitan maksukortin korttiterminaalile. ”Ei käytössä”. Mie sanon chaföörille, ette ”Mulla ei ole kätheistä rahhaa, ette, jos voin maksaa muula laila, ko terminaali ei toimi?” Ja se puistaa päätä, laittaa ovet kiini minun takana ja veivaa käellä mulle ette ”Mene istumhaan”.

Mie istun ja ootan ette se sanois mulle jotakin. Se ei sano mithään ja mie kuulen ette se soittaa johonki ja selittää ette korttiterminaali oon rikki. Ja pikkusen sen jälkheen tullee kontrollantit linja-autole. Mie sanon varsin ette mulla ei ole lippua, terminaali oon rikki ja mie en ole kulkenu linja-autola Helsinkissä aijemmin, ja siksi en tiä miten mie voin maksaa lipusta. Kontrollantti sanoo ette siittä huolimatta se oon minun vastuu, että mulla on lippu ko mie olen linja-autossa. Mie sain sitte 100 euron sakot. Tulen siis Suomesta pikkusen kriminellinä! Antheeksi, ei se oikeasti ollu minun meininki.

Tähän asti reissu oon ollu pikkusen rankka ja kotona päin meilä oon siukkhaita sukulaisia.
Ja enneko met olema tullut kotia niin yks meän perheestä päästi elämästä irti, se jätti kropan ja sinne jäi syöpä-sota.

Kotimatkala olima vähän aikaa Åbossa (Turussa), näimä Rauman, Pensalan, Vaasan, Kalajoen ja kaikenlaisia pikkukyliä niitten välissä. Ratiosta kuuluu suomirap ”Tasa-arvo-oo-oo-aa, Ihmisille tarmoo, Tasa-arvo-oo-oo-aa”. Se oon Avain-räppärin biisi ”Punainen tiili”. Ja jos olema rehelisiä niin mie itken jo ko ensimmäinen violiini soipii. Miten mie, ehkä sie, ja Antti Keksi kuuluma yhteen, siittä seuraavassa kolumnissa.