Markku Envall (s. 1944) on loistava aforistikko ja esseisti, jonka tavaramerkiksi voi luonnehtia festina lenteä eli hitaasti kiiruhtamisen periaatetta. Envall nimittäin antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella. Eikä tuorein, kymmenes esseekokoelma Rajan kahta puolta tee poikkeusta.

Teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä Envall pohdiskelee elämää, kulttuuria ja mielenmaisemaa kirjallisuuden kautta. Misantroposta eli ihmisvihaa hän käsittelee William Shakespearen Timon Ateenalainen -näytelmän kautta. Timon tuhlaa hyväuskoisuuttaan omaisuutta ystävilleen luottaen, että tarpeen tullen he puolestaan toimivat anteliaasti. Timonin varojen ehdyttyä ystävät kuitenkin kaikkoavat vähät välittäen avuntarvitsijasta. Timonin ihmiskuva särkyy ja hänestä tulee ihmisvihaaja.

Esimerkillään Envall osoittaa, ettei vastavuoroisuus toteudu maailmassa. Globaalisti viimeiset vuodet ovat osoittaneet, että monen tason ahneus johtaa sotaan. Loppujen lopuksi vähäinen on se maa-ala, jonka ihminen tarvitsee tomumajalleen, vaikka kuinka kunnianhimoisesti valtaisi maa-aloja sotimalla. Vihaan sisältyy aina halu tuhota niin toinen ihminen kuin hänen itsenäisyytensä.

Hermeettisen yksinäisyyden kohtaloita tunnetaan niin historiassa kuin kirjallisuudessa. Envall ottaa kolme erilaista esimerkkiä yksinäisyydestä, eristyksestä ihmisen tilana. Daniel Defoen Robinson Crusoe elää eristyksissä autiolla saarella 28 vuotta. Robinson on yksinäisyydessään häilyvä persoona. Ihmissuhteiden poissaolo on totaalinen kärsimys, vaikka se ohjaa häntä Jumalan yhteyteen ja hengelliseen kasvuun. Robinson näkee haaksirikon, mutta kun kaikki menehtyvät, hän ei saa kumppania matkalleen.

Anton Tšehov kuvaa viisitoista vuotta kestävää eristystä, joka on luonteeltaan vapaaehtoinen. Aaro Hellakosken runo ”Yksinäisyys” on kuvaus erakosta, joka on vetäytynyt omasta tahdostaan erilleen ihmissuhteista ja materiasta. Hän sulautuu maisemaan, hänestä tulee osa luontoa. Niin kuin entivanhaan jätkä muuttui kuoltuaan poroksi.

Toisessa osassa Envall sukeltaa olemassaolon suuriin, myyttisiin, mystisiin ja eettisiin kysymyksiin. Hänen kirjallisuudentutkijan taustansa näkyy selkeästi myös näissä esseissä, eikä hän leiki keittiöpsykologia tai terapeuttia käsitellessään häpeää, syyllisyyttä tai vanhenemista. Persoonallinen ote aiheisiin luo ilmavan ja raikkaan tunnun. Eikä ravistelemistakaan esseistä puutu.

Kauneuden Envall näkee moniulotteisena vaikutelmana, johon liittyy runsaasti kulttuurisia yhteyksiä sekä kytkös identiteettiin. Hän siteeraa Immanuel Kantia: ”Kaunista on se mikä miellyttää vailla pyydettä ja käsitettä.” Kehon ominaisuuteen liitettynä se merkitsee ihmisen esineellistämistä. Kauneus on laveasti edelleen ymmärrettynä katsojan silmässä sekä sielun peilauksessa.

Ikuinen ja ikuisuusaihe on kuolema, jota Envall käsittelee kaksi kertaa. Tämä ei johdu pelkästään iästä – Envall täyttää tänä vuonna 80 – vaan aiheen äärelle on vienyt jo viisivuotiaana äidiltä saatu vastaus, että sinäkin kuolet. Tänään kuolemasta puhuminen siirtää keskustelun muihin aiheisiin, sillä kuoleman käsittely on yksityisasia, joka kuuluu yksilön vapauksiin. Mutta salonkikelpoista on toki myöntää, ettei pelkää kuolemaa, vaikka pelkäisikin.

Kuolemaan on siis olouduttava. Koko ajan kuolemme, ruumiimme rapistuu vähä vähältä, aistit heikkenevät ja muisti heittelehtii. Elinvoima käy yhä vähäisemmäksi. Kuolema on filosofinen paradoksi: emme lakkaa olemasta tietoisuudesta. Stoalainen filosofi Seneca kiteytti: ”Kun minä olen, ei ole kuolemaa. Kun kuolema on, ei ole minua.”

Envall on kielen taituri, mutta osaa myös filosofisen kysymyksenasettelun niin, että tekstistä tulee nautittavaa. Jotkut omakohtaiset kokemukset ovat tarpeettoman pikkutarkasti selitetty, mutta eipä juuri muuten moitteen sijaa teoksessa ole.