Yksinäisyys ja yksinolo vahvistavat turvattomuuden tunnetta. Kun maailma ympärillä sotii ja heikentää julkisia hyvinvointipalveluita, kaikenlaisten yhteisöjen tarjoama tuki on yhä tärkeämpää. Jokaiselle meistä, luulen.

Toivon, että Kaltiokin pystyy omalla pienellä olemassaolollaan levittämään uskoa siihen, että ihmiset haluavat edelleen pitää toisistaan huolta. Ehkä voimme auttaa jonkun lehden lukijan, vakituisen tai satunnaisen, löytämään jonkinlaisen ryhmän tai kollektiivin, joka antaa elämään merkitystä ja lohtua.

Olenhan itsekin kulkenut läpi aikuisen elämäni sillä polulla, jolle päädyin luettuani sattumalta artikkelin tästä lehdestä Oulun pääkirjaston lukusalissa vuoden 2003 syksyllä. Kaltion ansiosta päädyin yhteen ryhmään, ja sitten toiseen ja vähitellen jopa liian useaan.

Ryhmät ja yhteisöt eivät kuitenkaan pysy elossa tai koossa, jos emme pidä niistä huolta. Eikä kaikkien tarvitsekaan. Vuonna 2016 patentti- ja rekisterihallitus pyysi yli 41 000 toiminnastaan vuosikausiin pukahtamatonta rekisteröityä yhdistystä Aaljoen pienviljelijäyhdistyksestä ZSKA Liperiin kertomaan, onko niillä yhä toimintaa. En tiedä, moniko näistä jäi poistamatta yhdistysrekisteristä, mutta luultavasti aika harva – listalle pääsy vaati kai parinkymmenen vuoden hiljaisuutta. Esimerkiksi vuonna 2002 rekisteröity Oulun IB-seniorit ry, joka lienee noin vuodesta 2005 ollut puhtaasti pöytälaatikossani, ei lakkautusuhan alle joutunut.

Kyllä, olen Oulun IB-seniorit ry:n puheenjohtaja. Jos joku haluaisi jatkaa yhdistyksen toimintaa, ottakaa rohkeasti yhteyttä. Oulun lyseon lukio, jonka alaisuudessa Oulun IB-lukiokin toimii, täyttää ensi syksynä 150 vuotta, joten nyt olisi hyvä hetki.

Yhteisöllisyyden ilmenemismuodot muuttuvat toki jatkuvasti, ja tällaisen perinteisen yhdistystoiminnan haasteena on pitää itsensä relevanttina uusille sukupolville. Ammattiyhdistysten ja -liittojen on ollut viime aikoina yhä vaikeampaa kertoa kaikenlaisen silpputyön tekijöille, miksi heidän kannattaisi liittyä yhteisrintamaan. Poliittisten puolueiden jäsenmäärät pienenevät. Kulttuurilehtien lukijakunnat ikääntyvät.

Kaltiokin voi vaikuttaa herkästi boomer-sukupolven hymistelyltä. Pitkäaikaisena päätoimittajana sen ääneen sanominen ei ole maailman helpoin asia, mutta kyllä se helpottaa. En ehkä osaa tavoittaa itseäni kaksi vuosikymmentä nuorempia ihmisiä – eli sellaisia, joiden ikäinen olin itse sattumalta tämän lehden kirjaston lehtihyllystä poimiessani. Hyvä, että jotkut nuoremmat minua tästä välillä muistuttavat.

Aloitammekin tässä numerossa, sivulla 20, jälleen nuorten palstan. Ja olemme vaihtaneet myös Kaltion sarjakuvataiteilijan nuorempaan – kiitokset Aapo Kukolle, joka on reilun kuuden vuoden pestinsä aikana kasvanut yhdeksi Suomen merkittävimmistä historiallisen sarjakuvan tekijöistä. Aapo jatkaa lehden avustajana ja kuvittajana, emme me hänestä halua päästää kokonaan irti, vaikka sisäkannessa seikkailevatkin Hibon sijasta Emilia Laatikaisen linnut. Olen Emilialle yhtä kiitollinen kuin Aapolle siitä, että hän otti tämän pestin vastaan.

Vuoden päästä Kaltiokin täyttää jo 80 vuotta, ja erilaiset juhlistussuunnitelmat jo kehkeytyvät. Mutta ei vuodesta 2024 ole tulossa mitään välivuotta, ihan yhtä sekalaista sillisalaattia saatte odottaa tämänkin vuoden lehdistä. Julkinen tuki junnaa paikoillaan ja kaikki hinnat nousevat, mutta muistutan itseäni siitä, että Kaltiota ei ole koskaan tehty rahan takia. Motiivina on aina ollut yhteisö, yhteinen pohjoinen elämämme, ja sen liekkiä me haluamme edelleen olla mukana kohentamassa.

Jospa tänäkin vuonna onnistuisimme esittelemään teille myös uusia tuttavuuksia vanhojen rinnalle. Ai niin, uuden kolumnistinkin värväsimme Ruotsin puolelta Väylää, Matarengista. Joten kevättä kohti!