Teksti: Matti A. Kemi
Yksi elokuva noin neljästä aihiosta
Inland Film Company: Hyväveli. 110 min. Ensi-ilta 9.12.2022. K12.
Ohjaus Sami Laitinen, käsikirjoitus Sami Laitinen ja Jaana Salminen, kuvaus Kimmo Koskela, lavastaja Maria Jännes, pukusuunnittelu Anu Gould, maskisuunnittelu Mari Vaalasranta, leikkaus Anne Lakanen, äänisuunnittelu Juuso Oksala, musiikki Bommitommi.
Rooleissa Abdirahman Bile, Kamaludin Ahmed Abdulla, Heli Sutela, Riku Kemppinen, Sampo Sarkola, Kari-Pekka Toivonen, Kari Sorvali, Tommi Korpela, Deogracias Masomi.
Sami Laitisen ohjaaman ja käsikirjoittaman Hyväveli-elokuvan traileristakin jäi halju maku. Elokuvastakaan ei jää käteen oikein mitään. On perin raakaa pitkästyä pressinäytöksessä muutoin mukavissa Starin kakkossalin penkeissä viiden kanssakatsojan vaivantuneisiin kiemurteluihin. Tässä muutama poiminta mielestäni tämän vuoden heikoimmasta kotimaisesta elokuvasta.
Elokuvan pääkaksikkona nähdään ystäväpari, joista toinen on poliisi ja toinen roisto. Kamaludin Ahmed Abdulla ja Abdirahman Bile näyttelevät somalialaisia ystävyksiä paikoin jopa tyydyttävästi. Näyttelijäkokemuksen puute on poimittavissa kuvauksien alkukohtauksista, joissa puhe on epäselvää, näyttelijätyöskentely hätäistä ja väsähtänyttä ilmeisen moniin ottoihin. Muutamissa kohtauksissa ote on sentään rentoa, selkeää ja luontevaa.
Heli Sutelan ja Tommi Korpelan kaltaiset näyttelijägurut seilaavat roolinsa läpi mitättömällä teholla ja karismalla. Heli Sutelalla on elokuvassa kaksi ilmettä: hätääntynyt ja aseella uhaten enemmän hätääntynyt. Tommi Korpelan maskeeraus on onnistunut niin hyvin, että hänestä luotiin Buster Keatonin kaltainen kasvohalvauspotilas.
Teemoiltaan elokuva hotkaisee vähän kaikkea buffetpöydästään saadakseen takuuvarman rahoituksen. Heli Sutelan hahmoa parisuhde- ja työpaikkakiusataan, päähenkilöt kamppailevat moraalisen lähimmäisen auttamisen dilemman kanssa ja rasismia kauhistellaan yhteiskunnan rakenteisiin pesiintyneenä ilmiönä. Ilmeisesti on haluttu tehdä kantaaottavaa ja yhteiskunnallista, mutta mitään muuta sanottavaa ei ole löytynyt kuin että soo-soo huumeet, soo-soo rasismi ja soo-soo tytöttely.
Hyvävelissä puhutaan paikoin kirjakieltä, paikoin mukamas slangia ja teennäisen kuuloista yleiskieltä. Sinällään somalikieli alkumetreillä on ilahduttavaa ja tuoretta, mutta miksei sitä veljesten kesken kuultu enempää? Myös somalikieli pelkistyy muutamiksi toistuviksi fraaseiksi ja tuntuu paikoin käsikirjoitukseenkin ympätyltä.
Elokuvassa lienee noin seitsemisenkymmentä erilaista juoniaihiota, joista vaivoin noin kolme saadaan elokuvan loppuessa päätökseensä. Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi. Kaikkien neljän elokuvan kliseet on kuitenkin kahmaistu mukaan ihan varmuuden vuoksi.
Elokuvaa piinaavat epäjohdonmukaisuudet juonen kehittelyssä. Henkilöhahmoja tulee ja menee, mutta heidän tehtävänsä juonelle ovat mitättömiä. Juonenkäänteet voi arvatakin jo trailerin perusteella, joten siinä mielessä edes jotenkin elokuvan laji on onnistuttu vangitsemaan.
Epäjohdonmukainen poliisityöskentely yhdistettynä kaikkia mahdollisia bonginpolttokliseitä vasten tekee elokuvasta jo komediallisen. Sairaalahenkilökuntakin ihan noin vain antaa potilastietoja sitä auliisti pyytävälle henkilölle, ja vaivaantuneesti näyttelevät sivuroolit kruunaavat kärsimysnäytelmää. Taustatyötä ei ole tehty ja poliisillekin riittää työnkuvaan päätön ryntäily.
110 minuutin elokuvalle olen kirjannut muistikirjaani kolmesti kellonaikoja pitkästymisen puuskassa. Tunnin ja vartin kohdalla eräs katsojista lähtee rivakasti pois salista.
Elokuvan keskeneräisyydestä kertoo myös keskeneräiseltä vaikuttava IMDB:n sivusto, jossa näyttelijöiden roolihahmojen nimiä ei ole viitsitty edes kertoa kuin toisen päähenkilön ja erään sivuhenkilön kohdalta. Myös elokuvan runsaisiin lopputeksteihin nähden IMDB:n sivusto jättää vaillinaisen kuvan esittelemällä vain kahdeksan tekijää tekniikastaan.
Elokuvassa oli nimittäin hienoja still-kuvia Helsingin lähiöistä. Elokuvassa oli nähty vaivaa myös lokaatioille. Värinmäärityskin kirkaissa interiööreissä oli onnistunutta – samoin kuin Tommi Tikkasen eli BommiTommin biitit.
Elokuvan muuta antoisuutta lienee, että se saa kahden tunnin elokuvakokemuksen tuntumaan iäsyydeltä.