Jos ja kun Suomen valtio saa joskus sähköistettyä reilun kymmenen kilometrin rataosuuden pääradasta Tornioon ja rajajoen yli Haaparannan asemalle, Kiirunaankin pääsee taas mukavasti junakyydillä. Siihen asti vajaan viidensadan kilometrin matka Oulusta on kovin monimutkaista taittaa muuten kuin henkilöautolla: lentääkin voisi, mutta Arlandan ja Uumajan kautta matka-aika on vaihtoineen vähintään kahdeksan tuntia.

Autolla liikkuminenkaan ei pohjoisessa aina ole helppoa. Tammikuun puolivälissä, jolloin tien päälle pääsimme, Pohjois-Ruotsiin annettiin varoituksia niin kovasta tuulesta, runsaasta lumisateesta kuin pakkasestakin. Onneksemme talven pakkasjakso venytti tuloaan seuraavaan viikkoon ja lumimyräkät jäivät etelämmäksi Skandien rinteille.

Pohjoisen teillä riittää toki myös muuta yllätyksellistä. Matkaviikonloppunamme Kiirunan Masuunikylässä menehtyi kuusi sveitsiläisturistia heidän minibussinsa törmättyä Kaunis Ironin malminkuljetusrekkaan.

Tiellä E10 Perämeren rannikolta Kiirunaan ei onneksi tarvitse malmirekkoja varoa; Kiirunan ja Jällivaaran malmia varten on Luulajan Narvikiin yhdistävä rautatie. Pajalan malmi lastataan vaunuihin nelisenkymmentä kilometriä Kiirunan eteläpuolella Svappavaarassa, mistä se jatkaa satamaan kiskoja pitkin. Maanantaina paluumatkaamme etelään häiritsee kuitenkin jonkun verran etenkin rekkojen perässä pöllyävä lumi, joka yhdessä kaamoksen hämäryyden kanssa estää ohitukset.

Ruotsin pohjoisin osa on Suomen vastaavaakin harvemmin asuttua, mutta valtateitten varsille riittää taukopaikkoja. Lauantaiaamuna olemme kuitenkin liian aikaisin liikenteessä juodaksemme aamukahvit Haaparannan vanhan keskustan Nya Konditorietissa, joten ensimmäinen pysähdys tehdään Kalixin kauppakeskus Gallerian kioskilla. Ja Kalixista onkin enää tunnin matka Överkalixin eli Yläkainun Brännvalls Caféhen.

Brännvallin kahvila – ”palomuuriksi” sen ehkä voisi suomentaa – on samalla tavalla viehättävä kuin Kiirunan ”Safari” mutta vielä paria pykälää kodikkaampi. Ruotsin maaseudulla törmää silloin tällöin ihmisten kotipirteissään pyörittämiin kesäkahviloihin, ja melkein samanlainen kylääntulemisen tunnelma on Brännvallissakin. Katkarapuleipä on valtava vuori rapuja Polarbrödin vehnäkakkusella, seinät täynnä vuosikymmenten aikana kertyneitä pikkutauluja. Kymppitieltä pitää poiketa muutama kilometri Överkalixin keskustaan päästäkseen, mutta tällaisten paikkojen takia poiketaan paljon pitempiäkin matkoja.

Vuoden 2015 turvapaikanhakijasykäys näkyy myös Pohjois-Ruotsissa. En ainakaan muista, että vuoden 2013 matkallamme Brännvallin iäkkäitä omistajia olisi ollut auttamassa kaksi afrikkalaista naista kuten nyt. Kiirunan katukuvassa ainakin kuvittelen huomaavani enemmän ulkomaalaistaustaisia ihmisiä kuin viimeksi. Kaivoskaupunkiin kerääntyy toki työntekijöitä ympäri maailmaa, ja talvella turistejakin liikkuu lumen sekä revontulien perässä.

Ihmisten ja ihmisten liikkumisen takia täällä olemme mekin. Yellow House -hostellissa keittokomerollisen kahden hengen huoneemme hyllylle on jätetty muun muassa englanninkielinen LKAB:n esite, jossa kerrotaan kaivoslaajennusten aiheuttamasta asumusten siirrosta.

Kiirunan ja Jällivaaran kunnissa on noin 37 500 neliökilometrin alueella hieman yli 40 000 asukasta. Kiirunan keskustaajama sekä Malmbergetin alue Jällivaarassa ovat syntyneet ja kasvaneet kaivostoiminnan myötä: Malmivaaran avolouhos on aloittanut toimintansa jo 1700-luvulla, Kiirunan umpikaivos 1900-luvun alussa. Malmioitten kokoa ja syvyyttä ei asutuskeskuksia rakennettaessa ole osattu ennustaa tarpeeksi suuriksi, joten 2000-luvulle tultaessa kävi selväksi, että suuren osan väestöstä on muutettava.

Kiirunan ”muutto” kuulostaa puheissa ja jutuissa paljon dramaattisemmalta kuin miltä se paikan päällä tai lukujen valossa lopulta onkaan. Toki 20 000 ihmistä, joille LKAB:n esitteen mukaan täytyy kahden kaivoksen laajentuessa rakentaa uudet asunnot, on puolet näiden kuntien asukkaista, suhteellisesti valtava määrä. Oululaisena tätä on kuitenkin mahdotonta olla vertaamatta vaikkapa Hiukkavaaran uuteen suuralueeseen: täälläkin on tarkoitus rakentaa noin 20 000 asukkaalle uusia asuntoja suunnilleen samanlaisella aikatähtäimellä.

Jällivaaran kunnassa muutos näyttäisi alkaneen jo kolmekymmentä vuotta sitten. Malmivaarassa asui vielä vuonna 1980 yli 10 000 ihmistä, mutta 1990 enää reilu 8 000 ja 2010 vähän yli viisi ja puoli tuhatta. Väki lienee valunut nelisen kilometriä etelään rakentuneeseen uuteen keskustaan.

Kiirunassa keskustaajama on rakennettu Kiirunavaaran kaivoksen itäpuolelle. Rautamalmio kulkee maan alla viistosti itään päin, joten uutta keskustaa ehdittiin kaavailla jo viereisen Luossajärven luoteispuolelle. Lopulta paikaksi valikoitui Tuolluvaara, missä uusi kaupungintalo nyt toimii, kolme ja puoli kilometriä jonkinlaiseksi muistomerkiksi jäävästä vanhasta lähes suoraan itään. Lentokentälle uudesta keskustasta on vain viisi kilometriä.

Kodikkuus ja avoimuus ovat Kiirunassa ohjanneet myös virastotalojen rakentamista. Uusi, pyöreä kunnantalo on sisältä samalla tavalla avoin kuin käytöstä pois jäänyt neliskanttinen.

Tulijan kuljettua Oulun koulukunnan tyylisistä, lähes huomaamattoman vaatimattomista sisäänkäynneistä taloon, hänen eteensä avautuu avara, jopa sisäpihamainen aulatila, jonka kehällä ovat niin infotiski, kahvila–ravintola, naulakkotilat kuin kokous- ja toimistohuoneetkin. Sisääntulosta katsottuna tilan takaosassa nousee suuri portaikko, jonka kannattelemana talon ilmatilassa kuin roikkuvat niin taidemuseon kuin kunnanvaltuuston salit. Suorakulmaiset seinät kiiltävine pintoineen luovat miellyttävää kontrastia kehän pyöreälle muodolle.

On sunnuntai eli virkahenkilöstön vapaapäivä, muttaaulassa päivystää kaksi taidemuseon työntekijää, jotka ottavat meidät iloisesti vastaan. Saamme nopeasti näyttelykatalogit ja museon pohjakartan, toiseen kerrokseen neuvotaan nousemaan hissillä ja ensimmäinen näyttelysali on sitten ihan vastapäätä. Ovi on tosin näin viikonloppuna kiinni, se pitää hoksata vetää auki museoon päästäkseen. Lukossa ei kuitenkaan.

Vanhassa kunnantalossa esillä ollut Kiirunan taidekokoelma oli pääasiassa hieman vanhempaa, esittävää taidetta, museohenkilö jatkaa, mutta nyt avattu museo haluaa esitellä kiirunalaisille nykytaidetta. Otsikolla Transitions eli ”siirtymiä” nimetyllä näyttelyllä halutaan tarjota kuitenkin pehmeähkö lasku vanhasta estetiikasta uuteen ottamalla tarkastelun kohteeksi tuttu ja turvallinen aihe, maisema.

Maisemaa onkin suomalaisen ja skandinaavisen taiteen ryhmänäyttelyissä saatu katsella ainakin viimeisen kahden vuosikymmenen ajan yhdestä jos toisestakin kulmasta. Tässäkin näyttelyssä tapahtuu ainakin yksi iloinen jälleennäkeminen: heti toisessa eli museon ensimmäisessä kerroksessa vastaan tulee kuvia Johan Bergströmin sarjasta Pagan Postcards (2011), joka yhdistää romanttistyylisiin maisemakuviin lainauksia norjalaisen Black Metal -musiikin sanoituksista. Sama sarja oli mukana pohjoismaisessa Inner and Outer Landscapes -näyttelyssä, joka esiteltiin Pohjoisen valokuvakeskuksen galleriassa Oulussa kesällä 2015. (Katso myös Kaltio 5/2015.)

Bergströmiltä on näyttelyssä valokuvia myös uudesta sarjasta Foldings, jossa islantilaisia maisemia on ikään kuin taiteltu. Käsitteellisemmin maisemaa lähestyvät myös saamelaisen Carola Grahnin villakankaalle ja poronnahalle tehdyistä pienistä tauluista koostuva Notes, 2017–2018 sekä islantilaisen Erna Elínbjörg Skúladóttirin installaatio ”Illusion of Stability”, jossa Kiirunan kaduille ilmestyneistä halkeamista otetut valokset on nostettu pieniksi vuorijonoiksi korkealle seinälle.

Grönlantilais-latvialaisen Bolatta Silis-Høegh’n tekstiili-installaatio ”Dance” kääntyy käsittellisyyttä kohti, vaikka muodostaa maiseman konkreettisestikin. Perinteistä tekotapaa tarjotaan hänen maalauksissaan, jotka ovat kuitenkin kaukana kansallisromanttisista myrskyjen ja kesäöiden kuvauksista.

Itse innostun näyttelyteoksista eniten norjalaisen Ingeborg Annie Lindahlin kahdelle kokonaan mustalle seinälle liidulla piirretystä suuresta teoksesta ”Iron Ore Line” eli ”Rautamalmilinja”, joka kuvaa öisessä vaaramaisemassa porhaltavaa malmijunaa. Paikallishistoriasta ammentava, väliaikaiseksi tarkoitettu teos toistaa hienosti pohjoisen hämäryyden mutta paljastaa herkullisesti yksityiskohtiaan lähempää katsottaessa.

Merkittävin Konstmuseet i Norrin antama lisä maisemanäyttelyihin on todellinen vaaramaisema osassa saleista. Carola Grahnin ilmalla täytetty teos ”Sieidivárre” pyörii hiljaa korkeassa huoneessa, jonka isosta ikkunasta avautuu näkymä Luossavaaralle: saamelaisten menetettyjä pyhiä paikkoja muistava teos rinnastuu tähän Saamenmaan vaaraan, jota kaivostoiminta on nakertanut vain hieman – paremman malmin Kiirunavaara on jyrsitty lähes kokonaan ympäröivän maan tasalle.

Carola Grahnin installaatiota ”Sieidivárre – Luossavaara” pääsee tarkkailemaan myös yläkulmasta. Luossavaara näkyy ikkunasta.
Kuva PJH.

Viidennessä kerroksessa unohdan kurkata sivuhuoneeseen, jossa venäläisen Ivan Galuzinin teokset olisivat, sillä Teija & Pekka Isorättyän ”Mekaaninen susi” vie viimeiset huomionrippeeni. Pneumaattisin mekanismein sätkivä susirobotti on rakennettu täytetystä eläimestä, joka on ollut yksi Inarin viimeisiä susia. Taiteilijat ovat selvittäneet DNA-näytteiden avulla, että tämän suden jälkeläisiä ei ainakaan Suomen alueella tunneta. Muuttuvassa maisemassa muuttuvat myös eläinlajien voimasuhteet, ja Homo sapiens on onnistunut melkein kaikkialla syrjäyttämään Canis lupuksen.

Samoin nykytaide näyttäisi syrjäyttäneen Kiirunan kunnantalon rakennetussa maisemassa esittävän taiteen. Huomaan jääväni hieman kaipaamaan sitä, miten kunnan taidekokoelma oli vanhassa kunnantalossa näkyvillä heti sisäaulaan saapuessa, teokset riippuivat seinillä ympärillä. Kun hallinnon avoimuutta on haluttu korostaa viranhaltijoitten työhuoneiden läpinäkyvillä seinillä, ei näille seinille jää taiteelle tilaa. Vähän samalla tavalla kuin 2000-luvun kalliissa uudiskodeissa on kirjahyllyt konmaritettu kirpputoreille: kyllähän siinä käydessä viihtyy, mutta en tiedä, osaisinko asua.

”Tavoitteenahan on ollu, että Kristallen on kaupunkilaisten olohuone, helppo pistäytymispaikka”, vastaa Konstmuseet i Norrin museonjohtaja Selma Green, kun kysyn, ovatko kiirunalaiset vielä löytäneet uutta museotilaa ja kuinka tyytyväinen hän uuteen tilaan itse on. Vaasan kaupungin museotoimenjohtajan paikalta reilu vuosi sitten Norrbotteniin töihin tullut Green vastailee suomeksi sähköpostiini, jonka lähetin hänelle ja museon taiteelliselle johtajalle Maria Ragnestamille varovaisuuttani englanniksi.

”Senpä vuoksi olen erityisen iloinen siitä, että rakennuksessa on usein hulinaa”, Green jatkaa: ”tapahtumia, kahvittelijoita, asiotaan hoitavia kuntalaisia ja museokävijöitä.” Ehdimme todistaa hulinan itsekin pysähtyessämme taloon lounaalle ennen pitkää ajomatkaa takaisin Ouluun. Vuoden 2018 kävijämäärän museon tiloissa Green arvioi neljän ja viiden tuhannen väliin, mikä on reilun kuukauden aukioloajan ja Kiirunan asukasluvun huomioiden erinomainen tulos.

Viiteen kerrokseen (kun mukaan lasketaan työpajatilat) levittäytyvän museon kaikkiin tiloihin kävijöiden opastamisen Green toteaa haasteeksi, johon yhä keksitään parhaita ratkaisuja. Kristallenin täydestä esteettömyydestä hän iloitsee – Suomen puolella tämä ei ole vieläkään itsestäänselvää edes uudisrakennusten kohdalla.

Kysyn myös Konstmuseet i Norrin asemoitumisesta hallinnollisesti. Kristallenissa työskentelee niin Kiirunan kunnan kuin Norrbottenin maakunnan henkilöstöä, ja myös museon omistus on jakautunut. ”Konstmuseet i Norr on kuntayhtymä, jonka jäsenet ovat Kiirunan kunta ja Region Norrbotten eli maakunta. Kuntayhtymä on museolle poikkeuksellinen ellei peräti ainutlaatuinen organisaatiomalli.”

Konstmuseet i Norr on läänintaidemuseo, jonka toiminnan rahoittamiseen maakunta saa määrärahan valtiolta. Maakuntavaltuusto päättää rahoituksesta sekä vastaa poliittisesta ohjauksesta yhdessä Kiirunan kunnanvaltuuston kanssa: nämä kaksi asettavat museon johtokunnan, joka vastaa toiminnasta strategisella tasolla. Rahaa museon toimintaan on tällä hetkellä vuosittain 11 miljoonaa kruunua (eli noin 1,1 miljoonaa euroa), josta yksi miljoona on korvamerkitty museon taidekokoelman kartuttamiseen.

”Ruotsin museolaki eroaa huomattavasti suomalaisesta; myös läänintaidemuseoverkko rakentuu hieman eri tavalla. Museolaissa korostuvat erityisesti museoiden yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen tehtävä. Meidän tehtävämme on tuottaa kuvataidetta koko Norrbottenin lääniin – haastavaa ottaen huomioon, että alue kattaa lähes neljänneksen Ruotsin pinta-alasta. Lisäksi toimintaamme ohjaavat förbundsordningen (organisaation perustamisdokumentti, ’säännöt’) sekä avsiktsförklarningen (tavallaan tehtävänkuvaus).”

Läänintaidemuseon toiminta vastaa jossain määrin suomalaista aluetaidemuseota; Norrbottenissa toimii alueellisena lisäksi kulttuurihistoriallinen Norrbottens museum, jolla myös on taidekokoelma ja kuvataiteeseen liittyviä toimintoja. ”Käytännössä Konstmuseet i Norrin toiminta maakunnassa on taideprojekteja, jotka voivat olla näyttelyitä sekä pedagogista ja tapahtumatoimintaa. Suunnittelemme palveluitamme sekä digitaaliseen muotoon että toimimme suoraan Norrbottenin läänin neljässätoista kunnassa.”

Kuvataiteen näkyvyyden, saatavuuden ja kehittymisen edistäminen sekä taiteilijoiden tukeminen ovat tehtäväkentällä keskeisiä. Selma Green kokee taidemuseon olevan merkittävässä roolissa myös yhteiskunnallisen keskustelun innoittajana ja osallistujana sekä luovuuden, ajattelun ja mielipiteenmuodostuksen tukijana. ”Tehtävämme on esitellä yhteiskunnallisesti vaikuttavaa ja luonteeltaan kriittistä nykytaidetta sekä kuvataiteellisten ilmiöiden moninaisuutta.”

”Toiminta tapahtuu Norrbottenissa, mutta maantieteellinen viitekehyksemme on Barents ja luonnollisestikin myös Sápmi. Emme tarkastele valtakunnanrajoja vaan arktista aluetta, jonka leimalliset piirteet tuovat erityislaatuisen yhteisöllisyyden ja leimaavat kaikkea toimintaa. Yhteisiä nimittäjiä ovat hauras luonto, alkuperäiskansojen maalla toimiminen, pitkät etäisyydet, suhteellisen harva asutus ja tietyllä tapaa luonnon ja vuodenkierronkin ehdoilla toimiminen.”

Harvaan asutussa pohjoisessa eloonjäämisstrategia on yhteistyö ja verkostoituminen. ”Tukholma on mukava paikka, mutta vähän sivussa. Pohjoisessa yhteenkuuluvaisuuden tunne kulkee ennemminkin poikittain kuin alas pääkaupunkeihin.” Unescon alaisen kansainvälisen museoneuvoston ICOMin ja Sveriges museerin lisäksi Konstmuseet i Norr kuuluu muun muassa arktisen alueen kuvataidetoimijoita kokoavaan Northern Art Network -verkostoon – pääosa näyttelyistä ja hankkeista ovat vääjäämättä kansainvälisiä.

”Museon toiminta luo merkityksiä ja tarjoaa mahdollisuuksia suunnistaa nykyhetkessä ja tulevaisuuteen”, museonjohtaja Selma Green summaa. ”Näen asemamme uutena toimijana – yhtenä maailman pohjoisimmista taidemuseoista – merkittävänä: nykytaiteen edistäminen sekä nykytaiteen ja sen yleisösuhteen vahvistaminen ovat keskiössä. Alueellisesti ja paikallisesti merkityksemme on paitsi tuoda yleisön saataville korkeatasoista nykytaidetta, toimia myös alustana tapahtumille ja kohtaamisille – tuoda lisäarvoa ihmisten elämään. Paikallisesti taidemuseohanke on ollut erittäin merkittävä, ja linkki yleisöjen arkeen on vahva.”

Taidemuseovierailun jälkeen sunnuntai-iltapäivänä ehdimme vielä juuri ja juuri neljältä ovensa sulkevaan Kiirunan kirkkoon. Gustaf Wickmanin suunnittelema ja LKAB:n kustantama kirkko rakennettiin vuosina 1909–1912. Ruotsin ”arkkitehtuurin vuotena” 2001 se äänestettiin ”Kaikkien aikojen parhaaksi ennen vuotta 1950 rakennetuksi rakennukseksi” sekä Ruotsin pidetyimmäksi rakennukseksi.

Ei siis ole ihme, että kirkko on yksi niistä rakennuksista, joita ollaan siirtämässä uuteen keskustaan uudisrakennuksen pystyttämisen sijaan. Ovia lukitsemaan saapunut työntekijä kertoo, että purku- ja pystytysurakat on tarkoitus toteuttaa vuosina 2021–2025. Kirkko puretaan osiinsa ja kootaan uudelleen.

Hitto. Joudun näköjään unohtamaan fantasiani kirkon nostamisesta kokonaisena massiiviselle telille, jolla se kuljetettaisiin hitaasti uuteen paikkaan valetun kivijalan päälle.

Kirkon siirrosta ei siis tule spektaakkelia. Uuden Kiirunan rakentuminen on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen prosessi, että tänne tulee varmasti palattua – uuden taidemuseonkin takia. On nimittäin hyvin miellyttävää voida edes vierailla paikassa, missä taide on otettu todella hallinnon keskiöön.