TeatteriVerkkoartikkeli6/2019

Teksti ja kuvat: Matti A. Kemi

Intiimiä kunderointia ja funderointia flirtistä

Liftileikki. Ensi-ilta 27.9.2019.
Teksti Milan Kundera, dramatisointi ja ohjaus Sini-Sisko Calamnius, näyttelijät Laura Ollanketo ja Tommi Saha.
Esitykset tuiralaisessa olohuoneessa. Lisänäytökset 30.11. klo 19, 1.12. klo 17 ja 4.12. klo 18; lippuvaraukset liftileikki@gmail.com.

Äärimmäisen intiimiksi teatteriksi sovellutettu Liftileikki-näytelmä perustuu Milan Kunderan samannimiseen novelliin kokoelmasta Naurettavien rakkauksien kirja (1982, suom. Kirsti Siraste). Näytelmän adaptaatio noudattelee häkellyttävän hyvin kunderamaista tekstirakennetta: kepein virkkein, mutta isoin huomioin. Suuri teksti ei kaipaa neliöitä näyttämöksi, mutta se vaatii näyttelijöiltään ilmeikkyyttä, rytmiikkaa sekä keskinäistä vetovoimaa flirttailakseen kymmenhenkisen yleisönsä hurmaansa.

Toistaiseksi nimeämätön teatterikollektiivi vilisee oululaisen teatteritaiteen suvereenia osaamista: ohjaaja Sini-Sisko Calamniusta (Akseli Klonk ym.) sekä näyttelijöitä Laura Ollanketoa (mm. Oulun ylioppilasteatteri) ja Tommi Sahaa (esim. TanssitEATteri Jumbo – Oulun tanssin reuna) yhdistää myös kokeellinen ryhmä Teatteri Airopik. Näyttelijöiden keskinäinen kemia toimii fyysisyyden lisäksi henkisellä tasolla. On ihailtavaa seurata, kun ajatus leikkaa keskinäisessä kilvoittelussa mitättömän kokoisella näyttämöllä eikä vastanäyttelijän karisma jätä kumpaakaan varjoonsa muutoin Milan Kunderan kerronnan kaltaisessa alistussuhteessa.

Alle kolmekymppisen miehen ja naisen automatka sekä myöhempi hotelliyö kattaa katsojilleen intensiivisen joskin lyhyen naivistisen romanssimaisen kuvauksen. Ihmisen haavoittuvaisuus, eläimelliset halut, järkeistämisen vaikeus ja ajatustasot nivoutuvat näytelmäversiossa kunderamaisen tarkasti punokseksi. Alun seesteinen ja idyllinen maisema vaihtaa muotojaan ja hämäryyttään.

Punktuaalisen, nasevan dialogin lisäksi sisäinen kerronta luo näytelmään hyvän vireen. Harvassa näytelmässä katsojat jätetään välillä seinien, sermien ja huoneiden taa. Harvassa näytelmässä mennään konkreettisesti vessaan, joskin vessanhuuhdontaa katsoja jää kaipaamaan. Onneksi lavuaariin valahtava vesi soljuu kuten näytelmä; sujuvasti suunnaten sinne, mitä kohti ollaankaan lopulta menossa.

Näyttelijöiden mattipellonpäämainen ilmehtiminen ja elekieli rakentaa muutoin äärimmilleen niukaksi jäävässä tilassa kireän kielen, joka saa tekstin resonoimaan. Puolen tunnin tekstimassa on tarkoin rytmitetty tauoille ja harkituille virkkeille. Toisinaan liika hiljaisuus ja poissaolo herättää kysymykset: Tähänkö näytelmä lopulta päättyy? Tulisiko tämän hämmennyksen jälkeen taputtaa ja poistua muutoinkin alati kylmenevään syysiltaan?

Mutta juuri tällainen intensiivisyys ja intiimiys kantavat läpi näytelmän. Katsojaa tunnutaan vaativan syventymään draamaan enemmän – valpastumaan ja olemaan varpaillaan. Rytmiikkaa kantaa äärimmilleen pelkistetty lavatekniikka kekseliäine valaistusratkaisuineen ja taustalla jatkuvasti renkuttava, lopulta korvamadoksi muotoutuva Roberto Carlosin alkutahditus kappaleesta ”Amigo”.

Kunderamainen ihmisyyden taakka tekoineen ja ratkaisuineen jää novellimaisesti kaivelemaan, joskaan katsojaa se ei päästä lomailemaan edes näytöksen jälkeen. Lopun kaaosmainen, kasautuva jännitys saa hirttosilmukkamaisen otteen.

Tällaista intiimiä teatteritaidetta soisi tarjoiltavan jatkossakin, ja on silkkaa pettymystä, että näytöksistä toistaiseksi saavat nauttia vain harvat ja valitut kolmen sattumamaisen illan ajan. Aivan kuten liftari ei voi valita kuskiaan, ei katsojakaan voi valita näytelmässä istumapaikkaansa saati näytelmän seuraavaa tunnetasoa.

Toivottavasti joku mesenaatti tajuaa raottaa kulttuurirakoa enemmänkin kuin flirttailumielessä, tajuaa tilata näytöksiä lisää ja saada tämänkaltaiselle minimalismille lisää ”tilaa” Oulun kokoisessa kulttuurityhjiössä. Ainakin Kunderan novellitaide on parhaimmillaan pienenä vilauksena pimentyneessä länsituiralaisessa huoneistossa pimenevässä syksyssämme.

Matti A. Kemi on palijasjalakanen taidemoniottelija ja trivialisoitunut kulttuuriholisti.

Kommentit