Verkkoartikkeli2/2016

Teksti: Kari Sallamaa

Kapitalismi ja skitsofrenia

Huomautuksia hulluuden runoudesta

Vuonna 1911 sveitsiläinen psykiatri Eugen Bleuler nimesi siihen asti dementia praecoxina (nuoruusiän tylsistyminen) tunnetun oireyhtymän uudelleen skitsofreniaksi. Tutkimuksen nimi oli Dementia Praecox, oder Gruppe der Schizophrenien. Bleuler oivalsi, että tämä sairaus ei ole yksi vaan joukko useita samansukuisia oireyhtymiä. Skitsofrenia on alati haaroittuva ja muuntuva rihmasto.

Kirjaimen mukaan saksilla kahtia leikattu levoton hulluus kykenee epäilemättä paremmin kuvaamaan tätä mielen sairautta kuin dementian kuvasto. Kun esimerkiksi Aleksis Kiven diagnoosi Uudessa klinikassa ja Lapinlahdessa oli juuri dementia praecox, voimme olettaa hänen tautinsa olleen skitsofreniaa, vaikka siitä on kiistelty ja väitetty vaikkapa borrelioosiksi. Tärkeimmässä Kiven psykiatrisessa tarkastelussa, Kalle Achtén teoksessa Syksystä jouluun (1984) ylilääkäri päätyy pitämään kirjailijan vaivaa ”skitsofrenian kaltaisena sairautena”.

Tässä tarkastelussa en ole tekemässä diagnooseja runoilijoille vaan tarkastelen heidän luovaa toimintaansa, jota jakautunut mieli estää ja edistää. Tultuaan nimetyksi skitsofrenia valaisee takautuvasti monien runoilijoiden ja taiteilijoiden mielen sairautta: Kiven lisäksi meiltä J. J. Wecksell ja kainuulainen Maria Vaara. Jälkimmäisen koko tuotanto käsittelee samaa teemaa, mielen pirstoutumista ja pitkällistä eheytymistä. Romaani Likaiset legendat (1974) on hajanainen ja kaoottinen olematta postmoderni ennen aikaansa, koska se tulee suoraan skitsofrenian ytimestä. Tämä on harvinaista: jos skitsofreenikko kykenee enää kirjoittamaan, se tapahtuu yleensä terapiaprosessin johdettua edes väliaikaiseen selkenemiseen.

Kiven aikalainen Wecksell oli jo loistavan nuijasota-aiheisen näytelmänsä Daniel Hjort (1862) ensi-illassa poissa olevan ja sekavan tuntuinen. Hänen lyriikkansa alkoi olla yhä katkelmallisempaa. Vuonna 1863 lopullisesti puhjenneen sairauden  todisteena on hermoparantolassa pienessä mitättömässä saksalaisessa kaupungissa Bonnissa, josta paljon myöhemmin tehtiin Länsi-Saksan pääkaupunki, kirjoitettu Suomen mutta myös maailmankirjallisuuden ensimmäinen täysmodernistinen runo ”På moln stod du” (Pilvellä seisoit). Sen upeudesta voi siteerata oidipaaliset säkeet: ”ja sinä tiesit äitisi kohdun ja sinä halusit naista./ Ja poppeli seisoi vihreänä silmäsi sisimmässä/ [] olit kyyneleenä omalla jalallasi omassa loistossasi/ ja pilvi oli kadonnut”.

Saksalaiselta kielialueelta kuuluisimmat tapaukset ovat Friedrich Hölderlin ja tarttolaisperäinen, myöhäisvalistukselliseen Sturm und Drang -koulukuntaan kuulunut J. M. R. Lenz. Nuoren Saksan vapausrunoilija Georg Büchner aloittaa tätä käsittelevän kertomuksensa (1839) lauseella (Eeva-Liisa Mannerin suomennos): ”Kahdeskymmenes tammikuutta Lenz kulki yli vuorten”. Skitsofreniaansa sairastuva kirjailija ei jää melankolisesti paikalleen vaan lähtee liikkeelle. Myöhemmin hän vaelsi takaisin Venäjän valtakuntaan, jossa hän kuoli Moskovan kadulle.

Hölderlin on paljon tunnetumpi kirjailija, itse asiassa yksi eniten tutkittuja saksalaisia poeettoja. Tämä kultti on johtanut siihenkin, että hänen hulluutensa on pyritty kieltämään tai tulkitsemaan epäolennaiseksi. Tärkein hänen glorifioijansa on Martin Heidegger, mitä skitsofreniaan erikoistunut kirjallisuudentutkija Winfried Kudszus pitää omituisena. Runoilija eli sentään kolmekymmentäseitsemän vuotta kuuluisassa Tübingenin tornissa eikä enää kommunikoinut enempää ihmisten kuin runoudenkaan kanssa. Vastaavasti Wecksell eli neljäkymmentä vuotta Lapinlahden mielisairaalassa sukulaistensa kustantamana kirjoittamatta enää mitään. Eteen työnnetty asema vesien ympäröimänä oli hänen Tübingenin torninsa.

Sama hulluuden häivyttämisen pyrkimys on vallinnut Kiven suhteen. Merkittävä kirjailija ei ilmeisesti voi olla hullu edes post festum, suurtyönsä tehtyään. Kuitenkin hän Lapinlahdessa veteli itseään niin tiiviisti, että ylilääkäri A. Th. Saëlan merkitsi potilaspäiväkirjansa: ”en stark onanist”.

Hölderlinin sairastumista jo nuorena skitsofreniaan, jota silloin saatettiin pitää vain tylsistymisenä, on varsinkin marxilaisittain tulkittu ”saksalainen kurjuuden” (die deutsche Misere) seurauksena: kielialueen valtiollinen hajanaisuus erikokoisiin kuningas- ja ruhtinaskuntiin sekä maiden taloudellinen jälkeenjääneisyys suhteessa Englantiin, jopa Ranskaan. Hölderlin pakeni tätä repeytyneisyyttä antiikin Kreikan kirkkauteen, mutta pitkän päälle se oli mahdotonta. Ideaali ei realisoitunut tosielämässä. Nimen omaan Lounais-Saksassa, vallankumouksellisen Ranskan läheisyydessä vapausaatteet olivat korkealla; runoilijat ja filosofit tulivat pääasiassa sieltä. Ja kun nämä ihanteet eivät toteutuneet, Hölderlinin oli vaiettava tai huudettava järjettömästi.

Mielen jakautumisen kuvana voi pitää runoa ”Sokrateen aikoina”, jossa fragmentaarisuus, sanomisen mahdottomuus alkaa näkyä. Tässä on oma käännökseni; Johan L. Piin suomennos Hölderlinin teosten laitoksessa (2012) on huonompi, vaikka opus kokonaisuudessaan on kulttuuriteko. Sokrates tuomittiin väärin kuolemaan, mutta sen teki Ateenan demokratia: ”Muinoin tuomitsi Jumala./ Kuninkaita – –/ Viisaita – –/ Mutta kuka tuomitsee nyt?/ Tuomitseeko yhtenäinen/ kansa? Pyhäin yhteys?/ Ei! Jei! Kuka siis tuomitsee nyt?/ – – – Kyiden suku! arka ja väärä/ Jalo sana ei enää/ huulille – –/ Oi – –/ nimessä minä huudan,/ Vanha henki! tänne alas/ Tai lähetä/ Sankari –/ Tai/ Viisaus – –”.

Kiintoisa tapaus on ruotsalainen kuvataiteilija C. F. Hill. Hän on siitä poikkeuksellinen jakomielitautinen, että hän pystyi kirjoittamaan sairautensa keskeltä. Hänen tekstejään on julkaistu nimellä Hill skaldar (1980).

Hillillä ei ollut mitään itsesensuuria. Siksi mukana on kaikenlaisia ”säädyttömyyksiä”, seuraavaa tapaan: ”Tarkkaan on tähdättävä, nuukaan, Hill, kiväärillä, Hill, sentään osaa ampua, Hill suuteli Annmagretia laihaa paalunläpeen – – –/ Sua haluu, Hill, Sua sano, sirotella sanoja peppuun, pimppiä hill, Herra Hill tahtoo pillua, tahtoo pelata preferenssiä, tahtoo tytöt antaa katsoa,/ Kuulkaa nyt tahtoo Hill nussia – – ”.

Tämä estoton fallinen puhe nousee sisään sulkemisesta, koska Hill eli pitkään äitinsä ja sisarensa valvonnan alla.

Saatuaan nimen etevältä psykiatrilta Eugen Bleulerilta (hän on ansioitunut parin muunkin yleisesti käytetyn psyykkisen käsitteen isänä: autismi ja ambivalenssi) skitsofrenia eli omaa elämäänsä pelättynä ja kummasteltuna mielisairautena, jota hoidettiin muun muassa lobotomialla. Nyt pääasiallinen hoitomuoto on kemiallinen lobotomia lääkkeillä. Ja vaikutus näkyy hitautena, jäykkyytenä ja epäselvänä puheena, kuten Kalevi Rinteellä Yle Teeman hyvässä Hulluuden historia -ohjelmassa (2012). Hänestä piti tulla psykiatri, mutta jo nuorena medisiinarina hän itse sairastui skitsofreniaan.

Suuri jakoaika on vuosi 1972, jolloin ilmestyy Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia(suomennos 2007). Se on ennen kaikkea hyökkäys freudilaisuutta vastaan. Guattari oli psykoanalyytikko takanaan vuosikymmenien praktiikka Borden mielisairaalassa. Nyt hän halusi tehdä isänmurhan ja irtautua Freudin dogmeista.

Vaikka psykoanalyysi on vain yksi terapiamuoto lukuisten joukossa, mikään muu suuntaus ei ole saanut yhtä suurta kulttuurista arvovaltaa juuri epätarkan ja monikäyttöisen terminologiansa takia: tiedostamaton, yliminä, torjunta, transferenssi, kompensaatio, peniskateus… Ja koska psykoanalyysi monine kilpailevine haarautumineen on kirkon tapainen pysähtynyt instituutio, on ymmärrettävää, että juuri sitä vastaan tämä parivaljakko, filosofi ja kriittinen psykoanalyytikko suuntasivat täyslaidallisen, josta se ei ole kulttuuriteoriana toipunut, vaikkakin se terapiamuotona voi edelleen hyvin.

Jo Anti-Oidipuksen nimessä näkyy päämaali: yksi Sigmund Freudin keskeisiä dogmeja on Oidipus-kompleksi: lapsen, varsinkin pojan suuntautuminen vanhempiensa välissä isävihaan ja äitirakkauteen. Deleuze ja Guattari suuntaavat jatkuvaa sarjatulta tätä naurettavaa pientä perheteatteria vastaan, josta Sofokles teki ison tragedian. Oidipus saa Jokamiehen hahmon. Hän kantaa syyllisyyttään ja estojaan virastoonsa, kouluunsa, joukko-osastoonsa, taistelee jatkuvasti isiään vastaan saadakseen Alfa-uroksena parhaat naaraat, äidin korvikkeet.

Franz Kafka tekee päivällä työtään vakuutusyhtiössä. Vain yöllä hän uskaltaa kirjoittaa vapautuakseen mustan Muttin kahisevista hameista ja happamasta hajusta. Kuuluisa ”Kirje isälle” taas on Oidipuksen kirje Laiokselle, murskaavalle mustalle auringolle aavikolla.

Tästä komediasta taistelupari haluaa meidät vapauttaa. Toinen vallankumouksellisen teoksen merkittävä piirre on skitsofrenian kytkeminen kapitalismiin, tällä hetkellä yksinoikeudella vallitsevaan talousjärjestelmään. Kun kapitalismi on pakko, aukoton häkki, josta eivät voi karata enempää valtiot, yhteisöt kuin yksilötkään, ainoa tie ulos oli skitsofrenia (vuoden 1972 tilanteessa, jolloin ei ollut vielä varhaistakaan vihreyttä, ei Zeitgeistia eikä muitakaan pehmeitä vastarinnan muotoja).

Aisaparin terminologia on luovaa, vapaasti soljuvaa, ironista ja aggressiivista kaikkia pysähtyneitä instituutioita kohtaan: valtio, kirkot, puolueet, marxilaisuus ja Freudin parta. On muistettava, että teoksen ilmestyessä takana olivat vuoden 1968 Pariisin ja Prahan keväät, joista Prahan toiveet murskattiin, mutta myös Pariisin: kapina auktoriteetti-isiä, kenraalipresidentti Charles de Gaullea vastaan oli valunut tyhjiin ilman muita näkyviä seurauksia kuin poliisivoimien ja valvonnan lisääntyminen.

Anti-Oidipus puhuu paljon koneista, onhan kapitalismi koneistetun aikakauden tuotanto- ja yhteiskuntajärjestelmä. Olemme koneita tai koneiden jatkeita: perinteinen palkkatyöläinen on sitä tehtaassa, niin kuin Charles Chaplinmaineikkaassa Nykyajassaan (1936) osoittaa. Nyt lähes kaikki ovat tietokoneen jatkeita.

Mutta skitsokone ja halukone ovat emansipatorisia. Niiden jatkuva tuotanto rikkoo kapitalismin rajat ja mahdollisuudet. Näin taistelupari asettaa juuri skitsofreenikon järjestelmän tärkeimmäksi vastustajaksi totaalisen kiellon kautta. Ei niin että yksinkertainen parallelismi vallitsisi kapitalistisen yhteiskuntatuotannon ja halutuotannon tai rahapääoman ja halun paskavirtojen välillä (oma käännökseni saksannoksesta).

Tässä Deleuze ja Guattari ovat sen verran freudilaisia, että samastavat ulosteen ja rahan, eli se, joka sotkeutuu rahavirtoihin, on jäänyt kiinni lapsen kehityksen anaaliseen vaiheeseen. Pääomasijoittaja ja meklari tuijottavat pörssin juoksevaa noteerausnauhaa kuin lapsi pottansa tuotantoa.

Kyse on myös seksuaalisuudesta, jota ei löydy vain pienestä kotiteatterista: ”Tosiasiassa seksuaalisuus on kaikkialla: siinä miten byrokraatti sivelee asiakirjamappejaan, siinä miten tuomari lausuu oikeuden päätöstä, siinä miten liikemies antaa rahan virrata, siinä miten porvaristo nai proletariaattia perseeseen jne. jne.”

Mutta perä ei tuota vain rahaa. Kirjoittajapari viittaa useaan kertaan Presidentti Schreberin tapaukseen. Tämä menestynyt juristi, Dresdenin kuninkaallisen maaoikeuden presidentti sairastui kolmesti oireyhtymään, jolle ennen Bleuleria ei voitu antaa muuta nimeä kuin dementia praecox. Nykyään diagnoosi olisi todennäköisesti paranoidisen tyypin skitsofrenia. Toisen mielisairaalavaiheensa jälkeen D. P. Schreber julkaisi teoksen Denkwürdigkeiten eines Nervenkranken(1903; Hermosairaan muistelmia). Siinä hän kertoo Jumalan lähettäneen häneen peräaukon kautta taivaallisia säteitä, ja ylimmän olennon tarkoitus oli muuttaa hänet naiseksi voidakseen rakastella hänen kanssaan.

Tapaus on tunnettu siksi, että Freud käsittelee sitä, luonnollisesti oidipaalisena ja ennen kaikkea homoseksuaalisena fobiana. Tämä tulkinta on monesti kiistetty; sen sijaan on korostettu Schreberin isän yliankaria kasvatusmenetelmiä. Hän muun muassa kehitteli laitteita, joilla lapsen asento pysyy tikkusuorana ruokapöydässä, samoin metallisia otsapantoja läksyjen lukua varten: ruuvia kiristettiin, mikäli lukijan ote alkoi herpaantua.

Skitsofrenia on moneuden historiaa, vallankin ennen sen nimeämistä 1911, mutta voi sanoa sen dramaattisuudessaan luoneen taidetta enemmän kuin muut mielen sairaudet: hysteria, melankolia, masennus ja niin edelleen. Tapaukset ovat aina tulkintaisia, kuten Lauri Viita: aiemmin hänen verbaaliakrobatiaansa, johon Aila Meriluoto perusteellisesti tuskastui, on pidetty skitsofreniana. Skitsokone pyöri taukoamatta monta vuorokautta yhteen menoon luoden uskomattomia uudissanoja (käiläs = auto; säihiö = värikuva) ja muuta luovaa hulluutta. Mutta Turun yliopiston psykiatrian professori Raimo K. R. Salokangas on tulkinnut Viidan sairauden uudelleen maanis-depressiiviseksi psykoosiksi.

Miten deleuzelais-guattarilainen skitsoanalyysi voi postmodernin vaiheen loputtua muuttua vastarinnan poetiikaksi? Deleuze julkaisi yksin vuonna 1990 artikkelin ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskunnista”, jossa hän jakaa yhteiskunnat kahteen vaiheeseen. Michel Foucault’n jaottelun tavoin yhtäällä on suljettu yhteiskunta, jossa kaikki laitokset noudattavat vankilan rakennetta: sairaala, mielisairaala, koulu, yliopisto, virasto, armeija ja niin edelleen. Sille ovat ominaisia hierarkia, selvät käskysuhteet, sisään sulkeminen (enclosure, confinement). Toisaalta on kontrolliyhteiskunta, jossa tarkkailu on hienovaraisempaa, ei Thomas Hobbesin Panopticonin, ihanteellisen vankilan keskustornista, vaan valvontakameroin, sensorein, tietokoneajoin ynnä muin. Nyt Supo haluaa taskuusi eli kontrolloida  älypuhelintasi, kuten Yleisradion MOT-ohjelma kertoi helmikuussa 2016.

Kontrolli rajattomin valtuuksin ei välttämättä ole aggressiivista vaan myös suostuttelevaa. Kyse on addiktion luomisesta, sementoinnista tajunnantäyttökoneiden ääreen, jolloin protesti, vastarinta, vaihtoehtojen etsintä poistuu vallan päiväjärjestyksestä. Silloin jää ainoaksi mahdollisuudeksi pako, luiskahdus ulos: hulluus, mykkyys tai käsittämätön puhe. Eli skitson halutuotanto.

Kirjallisuutta

  • Achté, Kalle 1984: Syksystä jouluun. Aleksis Kivi psykiatrin silmin. Helsinki: Otava.
  • Deleuze, Gilles & Guattari, Félix 2007: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Tutkijaliitto.
  • Kudszus, Winfried 1973: ”Versuch einer Heilung. Hölderlins spätere Lyrik”. Ingrid Riedel (hrsg.): Hölderlin ohne Mythos. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.
  • Sallamaa, Kari 1997: ”Kirjallisuus ja hulluus”. Tarja Heiskanen (toim.): Reunamerkintöjä hulluuteen. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura, SMS-Julkaisut.
  • Sallamaa, Kari 2010: ”Maria Vaara ja kuvat pimeyden ytimestä”. Sinikka Carlson & al. (toim.): Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria. SKS:n Toimituksia 1261, Tiede. Helsinki: SKS.
  • Salokangas, Raimo K. R. 2012: Kirjailijan kieli ja mieli. Lauri Viidan elämä sairauden valossa. Helsinki: Psychiatria fennica.

Kari Sallamaa on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritusprofessori.

Kommentit